Luin Anu Silfverbergin kirjan Sinut on nähty. Se käsittelee naiskuvaa elokuvissa, taiteessa ja yhteiskunnassa ylipäätään. Lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen olin täynnä vihaa, iloa ja lukuisia muita tunteita. Kun Silfverberg kirjoittaa viisi riviä putkeen sanaa ”kiitos”, nauran ääneen. Hän toistaa kiitostaan ironisesti liittyen siihen, miten usein meille naisille eli entisille tytöille on tapana hokea, että onhan meillä ollut vahvoja roolimalleja kasvaessamme koska Peppi ja Ronja. Joo kiitosta vaan minunkin puolestani.
Kun Silfverberg pääsee Lolitaan, alan itkeä. Oikein vollotan ääneen. En kestä ajatusta siitä, että meille on ihan ok, että joku vanha pervo raiskaa kirjassa pientä tyttöä, koska kirjahan on niin taitavasti kirjoitettu. Itken myös sitä, että se pieni tyttö etenkin kirjan elokuvaversioissa esitetään yliseksuaalisena viettelijänä, joka motivoi sen pervon ukon käytöstä. No tämä tästä, mutta toivon sinun todellakin lukevan Silfverbergin tärkeän kirjan, jos olet elokuvien, kirjallisuuden ja kuvataiteen ystävä. Sukupuolestasi en välitä tätä lukusuositusta antaessani.
Kirja kirvoitti minut ajattelemaan meidän naisten roolia rauhanliikkeessä. Lasken Wikipediasta Nobelin rauhanpalkinnon saaneet henkilöt: 106 palkitusta ihmisestä 17 on naisia. En ole yllättynyt.
Joskus harmittelen sitä, etten ymmärrä mitään asekaupoista, ydinaseista, sotateknologiasta tai sotilasliittoumista, joita – ainakin oman ennakkoluuloni mukaan – pidetään rauhantyön oikeasti tärkeinä asioina. Kiitos kaikille jumalille ja jumalattarille tai universumille sellaisista suomalaisen rauhanliikkeen naisista kuten Vappu Taipale, Kirsti Era, Kati Juva, Anni Lahtinen ja ihana ystäväni Laura Lodenius, jotka ymmärtävät kaikkia näitä edellä mainittuja asioita. Tiedä vaikka he ymmärtäisivät niitä paremmin kuin mieskollegansa, mutta en harmiksi voi tätä todentaa oman vajavaisen ymmärrykseni takia. Jos et tunne heidän työtään, ole hyvä ja googlaa.
Oma tehtäväni rauhanliikkeessä ei ole riisua aseita vaan kenties riisua ajatuksia. Identifioidun nimittäin rauhankasvattajaksi ja sehän on rooli, joka naiselle auliisti suodaan. Kasvatus on pehmeää ja liittyy hoivaamiseen, jonka kuvitellaan olevan naiselle joku kahden x-kromosomin tuottama luontainen ominaisuus. Miksi minusta tuntuu, että rauhankasvatusta pidetään rauhantyön sivujuonteena? Miksi kukaan ajattelisi, että se ei ole ”kovaa ydintä”?
Rauhankasvatus käsittelee sitä, miten ihmiset osaavat elää maailmassa toistensa kanssa. Ydinaseet ja sotilasliittoumat ovat ihmisten aikaansaannoksia. Sellaisia härveleitä ja toimintaympäristöjä tarvitaan sitten, kun ei yhtäkkiä osata elää lainkaan ihmisiksi. Tästä voi tehdä suoran päätelmän: ihmiset (lue: yleensä miehet), jotka erilaisia tuhokoneistoja kehittelevät tahi käyttävät, eivät ole saaneet tarpeensa mukaista rauhankasvatusannosta.
Minä ja monet muut olemme onneksi tätä puutosta osaltamme korjaamassa, kenties pehmein lähestymistavoin, mutta toivottavasti kovin tuloksin.
Teksti: Hanna Niittymäki
Kirjoittaja on entinen peruskoulunopettaja, joka työskentelee nykyään rauhankasvatuksen sekatyöläisenä.
