Jälleen ihmetellään sivistyksen pintakerroksen ohuutta. Kuinka kävikään taas niin, että vihapuhe arkipäiväistyy, fyysinen väkivalta saa osakseen avointa ihailua ja armottomuudesta on tullut uusi normi? Eikö menneisyydestä ole tosiaan opittu mitään?

Monissa puheenvuoroissa rasismin ja puhtaaksiviljellyn äärioikeistolaisuuden nousun taustalta löydetään heikko taloustilanne ja sen synnyttämät sosiaaliset ongelmat. Selitys ei ole huono, mutta ei myöskään kattava. Norjan ja Ruotsin tapaiset rikkaat skandinaavisen hyvinvointivaltiomallin lippulaivat eivät ole nekään säästyneet kuohunnalta.

Ehkä olisi syytä vaihtaa näkökulmaa ja kysyä, onko armottomuuden nousu todellisuudessa uusi ilmiö. Vahvemman oikeus, elämän esittäminen pelkkänä darwinistisena kamppailuna, ihmisarvon kyseenalaistaminen sitomalla se taloudelliseen asemaan, häikäilemättömyyden ja säälimättömyyden ihailu, vahvojen johtajien kaipuu ja demokratian avoin halveksunta – tätä kaikkea media on meille syöttänyt jo vuosikymmeniä talouselämän vaatimuksista kumpuavana ja siksi oikeutettuna maailmankuvana.

Ehkä oppi on mennyt perille?

Tällä hetkellä globaali talousteokratia kompastelee täysin neuvottomana systeemikriisinsä pimeydessä, mutta sen vaikutusvalta murenee hitaasti niin mediassa kuin päivänpolitiikassakin, kuten Sipilän hallituksen toiminnasta voi havaita. Netin vihapuheiden tuomitsemiseen herännyt toimittajakunta nielee edelleen turhan usein purematta väittämät talouden ”välttämättömyyksistä” ja sivuuttaa noihin väittämiin kätkeytyvän rakenteellisen väkivallan.

Politiikka on kohtalonuskon kyseenalaistamista. Uusklassiseen talousteoriaan nojaava uusliberalismi pyrkii politiikan toimialan kaventamiseen ja kohtalonuskon vahvistamiseen. Tässä suhteessa se toimii samalla tavoin kuin sadan vuoden takaiset pseudotieteelliset rotuopit, joiden ”välttämättömyyksien” jäljet tunnetaan hyvin. Aatehistoriallisesti uusliberalismi ja fasismi ovat kaukana toisistaan, mutta niitä yhdistävät ne tunnekokemusten tarpeet, joihin kyseiset ideologiat pyrkivät vastaamaan. Vaihtoehdottomuus, historiattomuus, empatiakyvyn puute ja autoritaarisen ajattelun ihannointi nousevat nopeasti esiin pintaa vähän raaputtamalla. Ei ole sattumaa, että kokoomusnuoret ja halla-aholaiset vaikuttavat niin usein ymmärtävän ja tukevan toisiaan.

Raimo Pesonen
Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.