Valtapolitiikan määrittämä ympäristö kanavoi inhimillisiä reaktioita sotaan. Keskustelu Ukrainan sodasta, ja sen rinnalla Natosta, on kehystetty tarinaksi hyvän ja pahan taistelusta. Tämä ei palvele sen enempää ukrainalaisten kuin suomalaisten etua.
Venäjän hyökkäys Ukrainaan on ollut järkyttävä ja johtanut vahvoihin reaktioihin. Suomalaiset tiedotusvälineet ovat asianmukaisesti kutsuneet hyökkäystä laittomaksi ja Venäjän siviileihin kohdistamia tai umpimähkäisiä hyökkäyksiä sotarikoksiksi, ja kuvanneet koskettavasti ihmisten kärsimyksiä valloitussodan alla.
Raportointi on alusta alkaen eronnut merkittävästi siitä, miten esimerkiksi Yhdysvaltojen sodista Irakissa ja Afganistanissa on uutisoitu. Ero ei perustu sotien tapahtumiin, ihmisoikeusloukkausten laajuuteen tai kuolonuhrien määrään. Ukrainan sodassa on varmistettu ensimmäisen 10 viikon ajalta 2 345 siviilikuolonuhria. Irakin sodassa pelkästään ensimmäisen kolmen viikon aikana raportoitiin 6 696 siviilikuolonuhria (todelliset uhrimäärät ovat molemmissa tapauksissa luultavasti paljon isompia), ja kaikkiaan siinä kuoli satoja tuhansia siviilejä.
Kuten pakolaisten tapauksessa, uutisoinnin erot eivät valitettavasti johdu siitä, että olisi herätty sotien todellisuuteen ja opittu antamaan kansainväliselle oikeudelle ja ihmisoikeuksille asianmukainen painoarvo.Tämä käy hyvin selville, kun tarkastelee miten Israelin ja Turkin miehityspolitiikkaa ja hyökkäyksiä yhä käsitellään.
Mitä paremmin sota soveltuu valtapolitiikan tarpeisiin, sitä selkeämmin se kuvataan valtapolitiikasta irrallisena hyvän ja pahan taisteluna. Tämä on ongelmallista siksi, että se vääristää käsityksen osapuolten teoista ja tapahtumien taustoista. Jaottelu hyvään ja pahaan johdattaa ajattelemaan, että on olemassa vain kaksi yhtenäistä osapuolta, että kaikki pahoja vastustavat ovat hyviä, ja heillä kaikilla on samat tavoitteet ja arvot. Se johdattelee inhimillisestä kärsimyksestä huolestuneet ihmiset samaistamaan itsensä suurvaltoihin, jotka ajavat omia tavoitteitaan.
Tämä ei tarkoita sitä, etteikö olisi syytä esittää moraalisia arvioita, esimerkiksi sanoa selvästi, että Venäjän hyökkäyssota, pommitukset, joukkomurhat ja muut julmuudet ovat väärin. Mutta moraalisten arvioiden tulee perustua tosiseikkoihin, ei korvata niitä.
Me olemme voittaneet
Suomessa Ukrainan sota on kytkeytynyt sukupolvien yli vaalittuun kansalliseen tarinaan taistelusta Neuvostoliittoa vastaan itsenäisyyden puolesta. Historiaan vetoamisesta on hyvä esimerkki pääministeri Sanna Marinin kommentti, jonka mukaan Suomi on ollut ”Venäjän kanssa sodassa, me olemme voittaneet ja olen aivan varma, että Ukraina tulee sodan voittamaan.”
Marin tuskin tarkoitti, että Ukrainan pitäisi virallisesti luovuttaa alueita, maksaa sotakorvauksia, laittaa johtoa sotasyyllisyysoikeudenkäynteihin ja antaa Venäjälle sotilastukikohta, kuten Suomi teki. Ukrainan sodan ja Suomen sotien samaistaminen hyvän kamppailuna pahaa Venäjää vastaan on outoa myös sikäli, että Ukraina oli osa Suomea vastaan sotinutta Neuvostoliittoa; talvisodassa Raatteen tiellä suomalaiset tappoivat paljolti ukrainalaisia. Jatkosodassa Suomi osallistui natsi-Saksan liittolaisena valloitussotaan, miltä osin Suomi sopii huonosti yksinkertaistavan hyvä–paha-jakolinjan paremmalle puolelle. Marinin vertaus on ymmärrettävä tunteisiin vetoavana mielikuvana hyvän ja pahan kamppailusta, ei järjellisenä kommenttina historiasta tai nykytilanteesta.
On huolestuttavaa, että tällaisista heitoista on tullut sosiaalisen median kommenttien lisäksi osa valtiojohdon viestintää, ja asiaa pidetään normaalina. Jos kyse olisi vain vuosikymmenten takaisten tapahtumien vääristelystä, tämä ei kenties olisi niin vakavaa, mutta valitettavasti myös faktoihin läheisemmästä menneisyydestä ja nykytilanteesta suhtaudutaan valikoivasti.
Tiedotusvälineissä levitetään tai jätetään levittämättä vahvistamattomia tietoja sen perusteella, minkä osapuolen ne näyttävät huonossa valossa. Venäjän joukkojen murhista, kidutuksesta ja muista sotarikoksista jaetaan videoita ja kuvauksia, vaikka niitä ei olisi vielä varmennettu, mutta ei vastaavaa materiaalia ukrainalaisten joukkojen toimista, vaikka sitä on myös liikkeellä. Kuten kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi on todennut, on syytä suhtautua kriittisesti Ukrainasta tuleviin tietoihin, koska sekä Venäjä että Ukraina käyttävät niitä propagandassaan. Nyt olemme tilanteessa, jossa Vasemmistoliiton lehti jakaa kritiikittä uusnatsipataljoonan sotapropagandaa.
Kyse ei ole siitä, että jaettaisiin parhaita saatavilla olevia tietoja nopeasti etenevästä tilanteesta (mikä ei sekään oikeuttaisi yllä mainittua vääristymää eri osapuolten välillä), koska sama pätee siihen, miten kirjoitetaan pitkään tiedossa olleista taustoista.
Presidentti Volodymyr Zelenskyin johtama Ukrainan hallitus on sulkenut opposition TV-kanavia, kieltänyt oppositiopuolueita, takavarikoinut poliittisten vastustajien omaisuutta tuomioistuimet ohittaen, ja sekä viranomaiset (kuten tiedustelupalvelu SBU) että oikeistoryhmät ovat kidnapanneet ja kiduttaneet poliittisia vastustajia. Tämä ihmisoikeuksia loukkaava politiikka alkoi ennen Venäjän hyökkäystä ja on jatkunut sen aikana.
Zelenskyin hallitus ei toki aloittanut ihmisoikeusloukkauksia. Itä-Ukrainassa käytiin sisällissotaa vuodesta 2014 alkaen, ja Amnesty on dokumentoinut sekä separatistien että hallituksen puolella olevien joukkojen syyllistyneen ”brutaaliin väkivaltaan”, kidutukseen ja sotarikoksiin. Sisällissodan yksi syy oli vuonna 2014 alkanut politiikka, joka pyrkii heikentämään Ukrainan venäjänkielisen väestön asemaa. Sodassa kuoli yli 14 000 ihmistä, mukaan lukien yli 3 000 siviiliä. Viime vuosina 70 prosenttia tapetuista ja haavoittuneista on ollut separatistialueilla. Hallituksen puolella olevista joukoista erityisesti äärioikeistoryhmät ovat syyllistyneet ihmisoikeusloukkauksiin. Uusnatsijärjestö Azovilla ja muilla äärioikeistoryhmillä kuten Oikealla Sektorilla oli tärkeä rooli Ukrainan sisällissodassa, ja Azov on ollut näkyvä toimija myös vastarinnassa Venäjän hyökkäykselle. Zelenskyin vaalivoiton jälkeen vuonna 2019 Oikean Sektorin perustajajäsen Dmytro Anatolijovytš Jaroš sanoi, että Zelenskyi murhataan, jos hän yrittää toteuttaa vaalilupauksensa rauhan solmimisesta Itä-Ukrainassa. Joulukuussa 2021 Zelenskyi tunnusti Oikean Sektorin merkityksen myöntäessään sen johtajalle Dmitry Kotsyubaylolle Ukrainan Sankarin arvonimen.
Usein Ukrainan hallituksesta ja erityisesti Zelenskyistä maalataan kritiikitön kuva. Tämä haittaa tilanteen ymmärtämistä erityisesti silloin, kun Zelenskyin puheita kohdellaan totuudenmukaisina kuvauksina tilanteesta ja aikomuksista, niiden ristiriitaisuudesta huolimatta. Esimerkiksi eurooppalaisille Zelenskyi korostaa eurooppalaisuutta, mutta toisaalta hän on sanonut, että sodan jälkeen Ukrainasta ehdottomasti ei tule täysin liberaalia ja eurooppalaista maata, vaan Israelin mallin mukainen valtio.
On syytä korostaa, että vaatimuksessa taustojen esittämisestä ja väitteiden perkaamisesta eri osapuolten toiminnasta on kyse samojen standardien soveltamisesta kaikkiin. Se ei tarkoita sitä, että omaksutaan tasapuolisuuden harha, jossa valloittajan ja puolustajan pyrkimykset esitetään moraalisesti samanarvoisina tai hämärretään sitä, että suurin osa ihmisoikeusloukkauksista Ukrainassa on Venäjän joukkojen tekemiä. Ei ole myöskään aiheellista esittää, että Zelenskyin autoritäärinen politiikka ja ukrainalaisten sotarikokset oikeuttaisivat Venäjän valloitusta, sen enempää kuin Venäjän valloitus oikeuttaisi niitä.
Esimerkiksi Palestiinassa miehitysvaltaa vastustavista johtajista ei ole rakennettu tiedotusvälineissa kiiltokuvaa. Koska valtapolitiikka menee Israelin/Palestiinan tapauksessa eri suuntaan, on helppo ymmärtää, että sellainen siloittelu ei olisi tosiasiallisesti eikä moraalisesti oikein, miehittäjän laajoista sotarikoksista, vastarinnan oikeutuksesta ja miehityksen alla elävien avuntarpeesta huolimatta.
Syyt ja seuraukset
Hyvän ja pahan tarina rajoittaa ajattelua niin hyökkäyksen kuin sen vastustamisen syistä. Yhdysvaltalaiset ja muut asiantuntijat ovat vuosikymmeniä varoittaneet, että Yhdysvaltojen johtaman Naton laajeneminen kohti Venäjän rajoja, erityisesti Ukrainaan, nähdään Venäjällä vakavana uhkana ja lisää konfliktin riskiä. Vastustajien sotilaallisen läsnäolon pitäminen uhkana ei ole vain Venäjän johdolle ominainen piirre. Esimerkiksi Yhdysvaltojen hallitus on varoittanut Salomonsaaria, että se saattaa ryhtyä sotilastoimiin sitä vastaan, jos Salomonsaaret sallii Kiinan perustaa alueelleen tukikohdan. Perusteluna on se, että alueelta on vain 2 000 kilometriä Australiaan, joka on Yhdysvaltojen liittolainen.
Vastaaminen Naton laajenemiseen ei sulje pois muita syitä, kuten pyrkimystä kasvattaa sisäpoliittista kannatusta ja venäläisen valtapiirin laajentamista. Krimin liittäminen Venäjään sai paljon suosiota, Venäjän tunnetuin oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyikin kannattaa sitä.
Historiattomia ovat myös väitteet siitä, että Venäjän johto olisi nyt merkittävästi muuttunut. Heti pääministeriksi noustuaan vuonna 1999 Vladimir Putin aloitti Tšetšenian sodan, johon liittyi mittavia ihmisoikeusloukkauksia ja joka oli vielä tuhoisampi kuin mitä Ukrainan sota on (toistaiseksi) ollut. Tällöin Yhdysvallat ja monet Euroopan maat – erityisesti Iso-Britannia – tukivat Putinia, koska hänen odotettiin edistävän Venäjän liittämistä osaksi Yhdysvaltojen poliittista ja taloudellista etupiiriä.
Kehystys hyvän ja pahan kamppailusta hämärtää myös sitä, että hyökkäyksen vastustajilla on erilaisia tavoitteita. On moraalisesti oikein vastustaa Venäjän hyökkäystä siksi, että hyökkäyssota on kansainvälisen oikeuden rikkomus, johon liittyy muita mittavia kansainvälisen oikeuden rikkomuksia ja ihmisoikeusloukkauksia. Tämä ei tarkoita sitä, että kaikki, jotka vastustavat hyökkäystä, tekevät niin moraalisista syistä.
Ukrainan merkittävin tukija ja Natoa käytännössä johtava Yhdysvallat on yksi maailman isoimpia ihmisoikeusloukkaajia. Yhdysvallat on syyllistynyt mittaviin ihmisoikeusloukkauksiin muun muassa Afganistanissa, Irakissa, Jemenissä ja Syyriassa. Yhdysvallat on myös diktatuurien ja muiden ihmisoikeuksia polkevien valtioiden kenties kattavin tukija. Jos Yhdysvaltojen tavoitteena olisi vastustaa ihmisoikeusloukkauksia ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksia, helpoin ja tehokkain tapa siihen olisi yksinkertaisesti lopettaa niiden tekeminen ja tukeminen.
Suurvallat eivät ole moraalisia toimijoita. Yhdysvaltojen toiminta ei perustu eettisiin arvioihin, vaan intressien vaalimiseen. Tässä tapauksessa taustalla on Yhdysvaltojen valtakamppailu Venäjän kanssa, ja hyökkäys tarjoaa maalle tilaisuuden käydä välillistä sotaa Venäjää vastaan Ukrainan maaperällä.
Yhdysvaltojen hallitus on ilmoittanut, että sen tavoitteena on Venäjän heikentäminen. Tämä on eri tavoite kuin ukrainalaisten kärsimyksen minimoiminen, oikeuksien toteutuminen ja oikeudenmukaisen rauhan aikaansaaminen. Kaikki sotilaallinen tuki Ukrainaan palvelee ensimmäistä tavoitetta, mutta ei välttämättä jälkimmäistä. Venäjän heikentämiselle ukrainalaisten kärsimyksellä on vain välinearvoa, ja sodan pitkittyminen on eduksi. Tämän takia Yhdysvaltojen – ja sen ulkopolitiikkaa monessa suhteessa seuraavan EU:n – toimintaa on syytä arvioida kriittisesti tavoitteiden erot huomioiden. Tämä ei ole ristiriidassa sen kanssa, että ukrainalaisilla (kuten kaikilla kansoilla) on oikeus vastustaa miehitystä aseellisesti.
Afganistanin sota havainnollistaa sitä, miten suurvaltojen tuella on usein epätoivottuja seurauksia. Afganistanilaisilla oli oikeus sotia Neuvostoliiton miehitystä vastaan, mutta Yhdysvaltojen tavoitteena ei ollut afganistanilaisten oikeuksien toteuttaminen, vaan vastustajan heikentäminen. Tämän takia Yhdysvaltojen tuki edesauttoi katastrofaaliseen lopputulokseen päätymistä Afganistanissa.
Jos Yhdysvaltojen ja EU:n tavoitteena olisi oikeudenmukainen rauha ja oikeuksien toteutuminen Ukrainassa, ne pyrkisivät edistämään neuvotteluita ja korostaisivat sitä, että niiden pakotteet ovat ehdollisia, eli niistä luovutaan tai niitä lievennetään, kun Venäjä lopettaa hyökkäyksen ja solmii oikeudenmukaisen rauhan. Yhdysvaltojen ulkoministeri Antony Blinken on päinvastoin todennut, että pakotteista ei luovuta sodan loppuessa. Myöskään EU ei ole pyrkinyt käyttämään pakotteita välineenä sodan de-eskaloimiseen eikä ole linjannut, että niitä purettaisiin sen päätyttyä.
Valloitusta seuranneista mittavista pakotteista merkittävin esimerkki lähihistoriasta on Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian ajamat pakotteet Irakia vastaan sen miehitettyä Kuwaitin vuonna 1990. Pakotteita jatkettiin Irakin hävittyä sodan Yhdysvaltojen johtamaa liittoumaa vastaan ja vetäydyttyä Kuwaitista vuonna 1991. Pakotteet heikensivät Irakia ulkoisesti, mutta vahvistivat presidentti Saddam Husseinin valtaa maan sisällä. Ne johtivat välillisesti satojen tuhansien ihmisten kuolemaan Irakissa, mukaan lukien ainakin puolen miljoonan lapsen. YK:n ruokaohjelmaa Irakissa koordinoineet YK:n apulaispääsihteerit Denis Halliday ja Hans von Sponeck kuvasivat pakotteita kansanmurhaksi ja erosivat niiden takia. Pakotteet tuhosivat yhden sukupolven elämän Irakissa ja vaikuttivat siihen, että maa romahti Yhdysvaltojen vuoden 2003 valloituksen yhteydessä, mikä johti al-Qaidan nousuun ja Isisin syntyyn.
Pakotteet voivat toki olla tehokas väline positiivisen poliittisen muutoksen aikaansaamisessa. Pakotteilla oli iso rooli Etelä-Afrikan apartheidin kaatamisessa, ja oli tärkeää, että pakotteita kiristettiin apartheidin syventyessä, lievennettiin hallituksen toimiessa vilpittömästi sen purkamiseksi, ja purettiin kun apartheid oli ohi. Samalla tapaa palestiinalaisen kansalaisyhteiskunnan Israelille vaatimien pakotteiden poistamiselle on selkeästi ilmaistut ehdot. Pakotteilla tai boikoteilla voi myös itsessään olla hyödyllisiä seurauksia. Esimerkiksi Venäjältä tuodun fossiilisen polttoaineen korvaaminen ilmastolle vähemmän tuhoisilla energianlähteillä edistää itsessään ihmisoikeuksia, Venäjään kohdistuvien taloudellisten ja poliittisten vaikutusten lisäksi.
Oleellista niin sotilaallisessa tuessa kuin pakotteissa on se, millaisia ne ovat, mihin niillä pyritään ja mitkä ovat niiden odotetut tarkoitetut ja ei-tarkoitetut seuraukset. (Esimerkiksi Hallidayn ja von Sponeckin kansanmurha-termin käyttöä Irakin yhteydessä voi arvostella siitä, että pakotteiden tarkoituksena ei ollut tappaa satoja tuhansia viattomia ihmisiä, se oli vain niiden seuraus, jota Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian poliittinen johto piti merkityksettömänä.) Keskustelua eri pakotteiden tavoitteista ja seurauksista ei kuitenkaan juuri käydä.
Viisi kuudesosaa miehityksen puolesta
Suomen hallituksen päätös lähettää aseita Ukrainaan tehtiin sekin vähäisellä keskustelulla. Helsingin Sanomien yksityiskohtaisessa artikkelissa tapahtumien kulusta ei mainita, että asiasta olisi tehty arviointia ihmisoikeusvaikutuksista tai siitä, kenelle aseet lopulta päätyvät. Tekstin perusteella toimittajille ei ilmeisesti tullut mieleen, että tämä olisi millään tavalla oleellista. Suomi on sittemmin nivonut asetoimituksensa osaksi Yhdysvaltojen koordinoimaa kokonaisuutta.
Näin siitä huolimatta, että hallitusohjelman mukaan Suomi ei vie aseita sotaa käyviin maihin, kansainvälisen asekauppasopimuksen (ATT) mukaan viejällä on velvollisuus selvittää, kenelle aseet päätyvät ja käytetäänkö niitä ihmisoikeusloukkauksiin, ja EU:n sitova yhteinen kanta kieltää aseviennin, jos se pitkittäisi aseellista konfliktia. Ukrainassa on jaettu aseita kansalaisille ilman mitään kontrollia, ja kuten yllä on mainittu, myös valtion tarkoituksella aseistamien ryhmien kontolla on vakavia ihmisoikeusloukkauksia. Uusnatsipataljoona Azov on sanonut saaneensa ensimmäisenä käyttöönsä Ison-Britannian Ukrainaan lähettämiä ohjuksia.
On mahdollista argumentoida, että puolustussotaa käyvään maahan pitää aina lähettää aseita, koska valloituksen vastustaminen on tärkeämpää kuin puolustajan tekemien ihmisoikeusloukkausten välttäminen. Se, että tätä arviota ei sovelleta kaikkiin sotiin, osoittaa kuitenkin, että kyse ei ole tällaisesta vuosien ajan huolella muotoiltujen periaatteiden uudelleenarvioimisesta. (Suomessa oltiinkin ylpeitä keskeisestä roolista, mikä maalla oli ATT:n aikaansaamisessa.) Esimerkiksi Suomi tai muut EU-maat eivät lähetä aseita palestiinalaisille, vaan päinvastoin vaativat, että heidän pitää luopua kaikesta aseellisesta vastarinnasta.
Suomi myy aseita muun muassa Saudi-Arabiaan, Turkkiin ja Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin, ja ostamalla aseita Israelista ja Yhdysvalloista se tukee myös näiden armeijoita. Kun hallitusohjelman linjauksia ja sitovia kansainvälisiä sopimuksia on rikottu vuosien ajan hyökkäyssotia tukemalla, voisi sanoa, että puolustussodan auttaminen on askel parempaan.
Erityisen merkittävä tässä suhteessa on Jemenin sota, mihin Saudi-Arabia, Arabiemiraatit ja Yhdysvallat osallistuvat. Se on johtanut maailman pahimpaan humanitaariseen katastrofiin. Arviolta yli 300 000 ihmistä on kuollut, 14 miljoonalla ei ole tarpeeksi ruokaa ja lähes 20 miljoonaa on avun varassa. Suomen Arabiemiraatteihin viemiä panssaroituja ajoneuvoja on käytetty Jemenissä, kuten oli tarkoituskin. Emiraatit on antanut panssaroituja ajoneuvoja Jemenissä toimiville islamistikapinallisille, mukaan lukien al-Qaidalle. (Ei tiedetä, onko joukossa Suomen vientituotteita.) Tämä on vain yksi esimerkki; Suomen hallituksen tuesta Israelin apartheidille riittäisi kirjoitettavaa.
Kansainvälistä oikeutta rikkova politiikka ei rajoitu hallituksen päätöksiin eikä asekauppoihin. Helmikuun 24. päivänä, kaksi päivää Venäjän hyökkäyksen alkamisen jälkeen, eduskunnassa käsiteltiin Veronika Honkasalon lakialoitetta tuonnin kieltämisestä kaikilta miehitetyiltä alueilta, joiden miehitys rikkoo vakavasti kansainvälistä oikeutta tai loukkaa ihmisoikeuksia. Tällainen tuonti tukee muun muassa Israelin ja Marokon ihmisoikeusloukkauksia ja on laitonta. Aloitetta kannatti 35 kansanedustajaa Vasemmistoliitosta, vihreistä, SDP:stä ja RKP:stä. Toisin sanoen noin viisi kuudesosaa eduskunnasta kannatti laittoman tuen jatkamista sotilasmiehityksille.
Tapaus havainnollistaa sitä, että Suomenkaan ulkopolitiikka ei pohjaa ihmisoikeuksien ja kansainvälisen oikeuden edistämiseen. Hallituksen väitteitä ulkopolitiikan ihmisoikeusperustaisuudesta ei kuitenkaan yleensä tiedotusvälineissä kyseenalaisteta, edes asekaupoista uutisoitaessa.
Operaatioita vierailla mailla
Hyvän ja pahan tarina vääristää myös Ukrainan sodan kiihdyttämää keskustelua Nato-jäsenyydestä. Hallituksen uudessa turvallisuuspoliittisessa selonteossa ei ole ihmisoikeusarviointia Natoon liittymisen seurauksista, eikä Yhdysvaltojen ja muiden Nato-maiden ihmisoikeusloukkauksia mainita. Myöskään Naton operaatio Gladiosta ei puhuta. Gladion nimellä tunnetussa operaatiossa Nato perusti Eurooppaan toisen maailmansodan jälkeen salaisia aseellisia järjestöjä, jotka tekivät murhia ja muita ihmisoikeusloukkauksia vaikuttaakseen maiden sisäpolitiikkaan. Euroopan parlamentti on tuominnut Gladion.
On puhuttu paljon siitä, miten Nato-jäsenyys vaikuttaisi meidän turvallisuuteemme. Siitä, miten me Nato-jäsenyyden myötä vaikuttaisimme muiden turvallisuuteen, ei juuri keskustella.
Yksikään Naton käymä sota ei ole toistaiseksi liittynyt jäsenten puolustamiseen. (Suomessa näitä sotia kutsutaan ”operaatioiksi”.) Naton osallistuminen sotaan Bosniassa ja Hertsegovinassa 1992–95 oli YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmien mukaista. Sen sijaan Naton entisen Jugoslavian alueen pommitukset vuonna 1999 olivat laittomia, osa niistä kohdistui siviilikohteisiin, ja ne johtivat laajamittaisiin etnisiin puhdistuksiin Kosovossa. Suomessa kuten muualla on otettu tavaksi kääntää tapahtumat päälaelleen ja väittää pommitusten estäneen kansanmurhan tilanteen huonontamisen sijaan. Tämä muistuttaa Venäjän hallituksen oikeutusta Ukrainan sodalle. Libyassa vuonna 2011 Nato käytti YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmaa siviilien suojelemisesta oikeutuksena sisällissotaan osallistumiselle ja hallituksen kaatamiselle siviiliuhreista välittämättä. Niin Libyan sodassa kuin 20 vuotta kestäneessä Afganistanin sodassa, johon Suomikin Naton komennuksessa osallistui, seuraukset ovat olleet maiden asukkaille tuhoisia.
Osana Natoa Suomelle tulee isompi paine osallistua myös sellaisiin Nato-maiden sotiin, jotka eivät ole osa Naton toimintaa. Ei ole yllättävää, että Yhdysvallat painosti Norjaa osallistumaan Irakin sotaan uhkailemalla sillä, että se ei muuten tarvittaessa auta Norjaa. Jos suurvalta tukee pieniä maita, se odottaa niiltä tukea politiikalleen.
Nämä seikat sivuuttavalla poliittisella kapeakatseisuudella on merkitystä Suomenkin turvallisuudelle. Natoon liittymistä perustellaan sillä, että kynnys hyökätä Nato-maahan on korkeampi. On kuitenkin syytä huomioida, että motiivi hyökätä Nato-maahan voi olla vahvempi tilanteessa, missä Venäjän johto pitää Natoa maan selviytymisen vaarantavana sotilaallisena uhkana. Hallituksen selonteossa varoitetaankin jännitteiden kasvusta.
Koska Natoa käytännössä johtava Yhdysvallat jo osallistuu sotaan Venäjää vastaan Ukrainassa toimittamalla aseita, auttamalla hyökkäysten kohdistamisessa ja muilla keinoin, Naton ja Venäjän välinen sota on isompi riski kuin koskaan aiemmin. Venäjän sotilastoimien motivaatioiden käsitteleminen irrallaan valtakamppailusta, jonka osia ne ovat (huonoimmassa tapauksessa niiden esittäminen pahuuden ilmentymiksi vailla järjellistä syytä), on omiaan johtamaan virheellisiin johtopäätöksiin riskeistä ja reaktioista.
Viime kädessä ydinasepelote
Yhtä lailla yksinkertaistava käsitys Yhdysvalloista johtaa virheellisiin riskiarvioihin. Kuten hallituksen selonteossa todetaan: ”Naton ennaltaehkäisevä vaikutus perustuu viime kädessä Yhdysvaltojen sotilaalliseen kykyyn ja ydinasepelotteeseen.” On lyhytnäköistä kytkeä Suomen turvallisuus rappeutuvaan suurvaltaan, jonka epävakaus on lähimenneisyydessä heijastunut presidentin valintaan asti. Myös F35-hävittäjien hankinta sitoo Suomen omankin sotilaallisen puolustuskyvyn Yhdysvaltoihin. Vaihtoehto suurvallan pelinappulaksi asettumiselle ei ole neutraalius suurvaltojen sotarikosten edessä, vaan linjausten perustaminen kansainväliseen oikeuteen ja ihmisoikeuksiin valtapolitiikan sijaan. Nyt Suomi valitettavasti liikkuu toiseen suuntaan.
Oma turvallisuusuhkansa on se, miten kevytmielisesti ydinaseisiin on ruvettu suhtautumaan. Venäjän ydinaseuhkailu on asianmukaisesti tuomittu, mutta Naton ydinaseuhkaa on alettu pitää toivottavana. Naton linjan mukaan se voi käyttää ydinaseita ensimmäisenä (eli muutenkin kuin vastauksena ydinaseiskuun).
Ydinaseilla uhkaaminen on Kansainvälisen tuomioistuimen, joka on YK:n korkein oikeudellinen elin, vuoden 1996 arvion mukaan laitonta, paitsi mahdollisesti jos valtion olemassaolo on uhattuna ja ydinaseisku noudattaa kansainvälistä humanitaarista oikeutta. On vaikea nähdä realistisia olosuhteita, joissa ydinisku ei olisi suhteeton eikä aiheuttaisi kohtuutonta tuhoa siviilikohteille. Kansainvälinen ydinaseet kattavasti kieltävä sopimus astui voimaan 2021. Sopimus kuitenkin pätee vain niiden valtioiden alueella, jotka ovat sen ratifioineet. Vuonna 2017 Pekka Haavisto totesi kansanedustajana, että Suomen pitäisi allekirjoittaa sopimus, mutta se ei ole tehnyt niin, koska ei ole halunnut ärsyttää Venäjää ja Yhdysvaltoja. Ulkoministeriksi tultuaan Haavisto on puolustanut sitä, että Suomi ei liity sopimukseen.
Pääministeri Marin on ruvennut käyttämään termiä ”ydinasesuoja”, ja lyhyessä ajassa onkin tullut normaaliksi kirjoittaa joukkotuhoaseiden suojelevan Suomea. Vuonna 1962 inhimillinen sivilisaatio lähes tuhoutui Kuuban syventäessä sotilaallista yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa ottamalla maaperälleen ydinaseita ja Yhdysvaltojen vastatessa sotilastoimilla. Suomen hallitus on jo ilmoittanut, että se ei sulje pois ydinaseiden tuomista Suomen maaperälle, eikä tämän vaikutusta sodan – ja ydinsodan – uhan kasvamiseen juuri tunnuta pohtivan. Hallituksen selonteossa tätä riskiä ei mainita.
Oma lukunsa ovat kommentit, joiden mukaan Suomen ei edes pitäisi ottaa huomioon Venäjän reaktioita, koska suomalaiset eivät saa antaa Venäjän toiminnan vaikuttaa päätöksiinsä. Natoon liittyminen ja tuki Ukrainalle ovat kuitenkin myös reaktiota Venäjän toimintaan.
Realistinen päätöksenteko pohjaa siihen, että arvioidaan parhaan saatavilla olevan tiedon mukaan, millaisia seurauksia eri vaihtoehdoilla on, ja valitaan sen mukaan arvojen pohjalta miten Suotoimitaan. Sitä on kuitenkin alettu samaistamaan kylmän sodan aikaiseen suomettumiseen. Tämä termi viittaa siihen, miten suurvalta vaikuttaa pienen maan politiikkaan ja miten tämän seurauksena joillekin pienessä maassa muodostuu harhainen käsitys siitä, että suurvallan etu on myös heidän maansa etu. Tämä termi ei siis viittaa realistisiin arvioihin, vaan sopii paremminkin kuvaamaan Suomen nykyistä suhdetta Yhdysvaltoihin. Natoon liittyminen kaventaisi tähän liittyen Suomen ulkopoliittista liikkumatilaa ja altistaisi entisestään Yhdysvaltojen propagandalle (jota on nykyään tapana kutsua informaatiovaikuttamiseksi, hybridivaikuttamiseksi tai disinformaatioksi).
Realismia ylenkatsovassa asenteessa on kaikuja myös yhdysvaltalaisesta hybriksestä, missä on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen totuttu siihen, että voidaan käydä sotia tarvitsematta pohtia turvallisuusuhkaa itselleen. Venäjän tapauksessa tämä ei ydinaseiden takia pidä paikkaansa edes Yhdysvalloille (kuten presidentti Joe Bidenin hallinnossa tunnutaan ymmärtävän), mutta ilman niitäkin suomalaiset ovat Venäjän taholta enemmän uhattuna kuin yhdysvaltalaiset, joten meidän olisi syytä olla huolellisia arvioissamme.
Israelisaatio
Venäjän hyökkäyksen laajuus ja ihmisoikeusloukkaukset eivät yksin selitä keskusteluympäristön vinoutumia. Yksi syy vääristymiin on se, että hyökkäys on valtapoliittisista syistä esitetty poikkeuksellisena, vaikka se on Tšetšenian, Irakin, Jemenin, Syyrian ja muiden sotien valossa pikemminkin tyypillinen esimerkki vallitsevasta ihmisarvoa polkevasta politiikasta.
Suomalaisten voimakkaaseen reaktioon liittyy pelko Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutumisesta. Kun yhteishengestä haetaan turvaa uudessa ja järkyttävässä tilanteessa, yhteisön valtavirran ulkopuolella olevat näkemykset liitetään helposti viholliseen. Vihollista kohtaan tunnettu pelko ja inho tarttuu siihen, miten poikkeaviin arvioihin suhtaudutaan. Siitä, että sisäistää ajatuksen hyvän ja pahan taistelusta, missä hyvien puolella vallitsee yksimielisyys, on lyhyt matka siihen, että näkee erimielisten olevan pahojen leirissä. Sen lisäksi, että pelätään hyökkäystä, pelätään sitä, että oma ryhmä tuomitsee, jos esittää poikkeavia näkemyksiä. Tämän takia vartioidaan muiden puheiden lisäksi omia ajatuksia.
Pelko sodasta ja hyväksytyn rajan ulkopuolelle joutumisesta kytkeytyvät toisiinsa, ja inhimilliset reaktiot kanavoituvat valtapolitiikkaa palvelevan propagandan ilmapiirissä. Tämä on yksi syy vihamieliseen suhtautumiseen näkemyksiin, jotka on rajattu hyväksytyn piirin ulkopuolelle, riippumatta siitä, ovatko ne tosia tai perusteluja.
Israel tarjoaa varoittavan esimerkin siitä, minne vie tie, jossa turvallisuusretoriikkaa ei kyseenalaisteta, tapahtumat suodatetaan yhdistetyn ylisukupolvisen trauman ja sankaritarinan läpi, valtapolitiikka maalataan ehdottoman hyvän ja pahan väreillä, ja valtavirrasta poikkeavien mustamaalaaminen on rutiinia. Tuloksena on räikeä epätasa-arvo, militarismi ja pysyvä turvattomuus. Suomettumisen ohella israelisaatio olisikin hyödyllinen käsite kartoittamaan niitä poliittisen kehityksen polkuja, joita Suomen tulisi välttää.
Teksti: Syksy Räsänen