Istuin juhannusaattona nuotion ääressä puolenyön jälkeen. Oli vuorokauden hämärin hetki. Tuulihaukka liiteli ääneti pellolla ja etsi myyriä. Lintujen laulu oli vaiennut.

Yhtäkkiä olkapäähäni koputettiin. Katsoin taakseni, ja näin ison jäniksen. Sanoin: ”Näytät jänikseltä, mutta olet isompi kuin rusakko. Mikä sinä olet?” Se vastasi: ”Olen noiduttu neito.”

Kerroin, että en usko noituuteen enkä taikuuteen. ”Eikö sinua kiinnosta tietää, että minä en ole jänis vaan kauppiaantytär Karoliina Virolahden Häppilästä. Minut yritettiin pakottaa naimisiin suutarin pojan kanssa, mutta hän ei minua miellyttänyt. Niinpä isänsä pyysi naapurissa asuvaa noitaa muuttamaan minut eläimeksi. Hän teki minusta jäniksen, mutta olen liian suuri pupuksi.”

Sanoin, että olet hyvä kertomaan tarinoita, mutta en usko jänisten puhetta. Silloin tajusin, että eivät jänikset puhu, ja minä jänikselle juttelin. Näin penkillä kaksi olutpulloa, ei tämä niistä johtunut, ne olin kumonnut jo varhain aattoiltana.

”Miten voit todistaa, että olet noiduttu jänis?” kysyin. ”Oletko kuullut juhannustaioista?” se kysyi. Vastasin kuulleeni ja sanoin, että ne ovat vanhoja kansanuskomuksia, kedoilla pyörimistä ja lehtimajoja.

”Tiedätkö, että jos suutelet minua, minusta tulee taas ihminen. Et menetä mitään, mutta näet minut. Älä turhaan pelkää – tartu tilaisuuteen,” se sanoi.

”Sinusta tulee siis Karoliina, mutta mitä sitten tapahtuu. Pysytkö ihmisenä kauan, ystäväsi ja tuttusi ovat ajat sitten kuolleet. Sinä varmaan kuihdut pois saman tien. Etkö pelkää?” kysyin.

Jänis vastasi: ”Miksi minä kuolemaa pelkäisin. Minä olen elänyt nuorena naisena hyvän elämän ja kokenut paljon. Jäniksenä olen ollut jo liiankin pitkään ja nähnyt monenlaista muutosta luonnossa ja ihmistenkin elämässä, kun olen sitä pelloilta ja metsistä seurannut.”

”Miksi ajattelet, että minun pitäisi vielä nähdä jotain? Elämä on elämistä varten, haaveillakin saa, mutta niiden varassa ei kannata elää. Sinä taidat pelätä omaa elämääsi ja siirrät pelkosi minuun. Ole rauhassa. Toivon nyt, että suutelet minua. Se on parasta mitä minä voin saada, ja sinä olet oikea henkilö siihen”, jänis sanoi.

Menin hämilleni. Rohkenisinko, tohtisinko kokeilla ja mitä sitten tapahtuisi. Pettyisin, ei mitään.

Tämä oli ratkaiseva ajatus. Kokeilen ja mitään ei tapahdu. Kukaan ei ole sitä paitsi näkemässä. Tartuin hellästi jäniksen päähän, suljin silmäni ja suutelin sitä suulle.

Samassa tunsin jäniksen muodonmuutoksen, aurinko alkoi kohota idästä ja maisema muuttua. Avasin silmäni, ja sylissä oli kaunis Karoliina-neito. ”Ihanaa, että minun ei tarvitse olla kauheassa jäniksen turkissa. Iljettää ihan! Olet sankarini!” hän sanoi ja viittoi vasemmalle.

Siinä oli kukkaniitty ja sen takana lehtimaja. Astuimme niitylle ja Karoliina pyysi minua istumaan alas. Pyllähdimme maahan selällemme ja aloimme suudella intohimoisesti. Kuin varkain siirryimme lehtimajaan.

Mitä sitten tapahtui, jäi minulle arvoitukseksi. Kun aamulla heräsin kuuden jälkeen ulkoa penkiltä nukkumasta, näin tallaantunutta maata ja kasan vihreitä oksia. Arvelin, että olin nukahtanut istualleni ja nähnyt unta.

Muutaman vuoden päästä asia palasi mieleeni, kun näin kylän raitilla lapsia, joilla näytti olevan pitkät korvat. Kun katsoin tarkemmin, niin en korvia nähnyt. Talvella olin usein törmännyt pihassa omenapuita järsiviin jäniksiin, joita hätistelin kävyillä ja oksilla pois. Kun ne katsoivat minuun, niin ne tuntuivat hymyilevän ilkikurisesti. Niillä oli samanlainen ihmisen pää kuin hylkeillä.

Päätin, että en tästä sano kenellekään, mutta nyt sitten kerroin ja saan tuon asian painamasta mieltäni. Noituuteen ja taikoihin en vieläkään usko.

Teksti: Erkki Kupari
Kuvitus: Essi Rajamäki