Oli taannoin yksi haikea päivä – sellaisia tulee välillä, varsinkin jos kuulee hienon ihmisen kuolleen. Menin kuitenkin palstalle, koska se on paras turvapaikka kaupungissa. Istuin ja söin herneitä.
Palstanaapuri tuli häiritsemään ja kyseli kuulumisia. Esittelin vaatimatonta viljelystäni. En viitsinyt sanoa ääneen, että merkityksellinen ihminen on kuollut.
Naapuri kertoi, että juuri nyt on paras aika tehdä saunavastoja talven varalle. 40 on kuulemma sopiva määrä. Koetimme keskustella erilaisista vastansidontatavoista, mutta se osoittautui itselleni aika vaikeaksi keskustelunaiheeksi venäjän kielellä (naapuri on siis venäläinen). Kerroin kuitenkin, että minulle tutun tavan opetti vaarini, joka täyttää kohta 90 vuotta.
Palstanaapuri halusi välttämättä esitellä oman vastansidontatekniikkansa. Hän kaivoi autostaan kasan koivun oksia, joita oli juuri hakenut joltain hakkuuaukolta, ja pyysi minut kyläilemään omalle palstalleen – sille siistille ja tehokkaasti, mutta esteettiseti viljellylle (vrt. oma palstani). Perunaa, sipulia, kurpitsaa, naurista, metsämansikkaakin, ja paljon kukkia!
Istuin hänen viereensä ja katselin kun hän vanhan ihmisen paksuilla sormillaan alkoi koota tuuheaa vastaa. ”Ei riitä että kerää minkä tahansa kasan oksia, täytyy katsoa, että siitä tulee kaunis kimppu!” Nyökyttelin, istuin hiljaa ja katsoin vain. Yhtäkkiä tuli levollinen ja hyvä olo. Sellainen olo joka tulee, kun on jonkun konkreettisen ja tärkeän – vastan teon ja sukupolvien ja kulttuurien välisten taitojen välittämisen – äärellä. Välillä sellaiset hetket, kun vaan seurailee pitkään toisen elävän rauhallista puuhaamista, tuntuu hyvänä kihelmöintinä vatsassa.
Sitten se tärkein. Hän pyöritteli kätevästi käsissä pitkää ohutta koivun oksaa, joka pehmeni kuin naruksi. Toinen pää puukolla teräväksi, tiukoin ottein vastan läpi ja ympäri. Sitten ensimmäinen lenkki.
”Tämä sota on hirveää. En ikinä voi tukea sitä. Putin on sotkenut kaiken. Ukrainalaisethan ovat meidän parhaita ystäviämme, läheisiämme, sukulaisiamme.”
Toinen lenkki (josta vastan voi myöhemmin ripustaa kuivumaan).
”Eikä nyt ole aika sotia. Meidän täytyy pelastaa luonto. Se antaa meille jatkuvasti merkkejä huonosta voinnistaan, ja ellei me tehdä mitään, se vielä kostaa, ja sitten on liian myöhäistä…”
Noiden sanojen jälkeen naapuri ojensi minulle valmiin vastan ja pyysi saada lausua vielä yhden runon, Jevtušenkoa (hän on usein lausunut runoja kun ollaan törmätty palstalla, aina en jaksa kuunnella jos on kiire). Harmi, kun en löytänyt mistään tuon runon oikeaa suomennosta, mutta se päättyy raa’asti käännettynä jotenkin näin:
”Ihmisiä kuolee… eikä heitä voi saada takaisin,
ei herättää henkiin salaisia maailmoitaan.
Ja joka kerta aina uudestaan,
tekee mieleni huutaa sen lopullisuuden edessä.”
Miten pieni ja hieno muisto päivänä, jolloin kuulin Liisa Tavin kuolemasta. Hetki, joka voi kertoa pikkuruisen tarinan rauhasta, sodan järjettömyydestä, luonnosta ja kansojen välisestä, sukupolvet ylittävästä traditiosta. Ajattelen, että Liisa varmaan arvostaisi kaikkea sitä.
Henkilökohtaisesti kerkesin tutustua Liisaan vasta vastikään, mutta ne pienet hetket joina olimme tekemisissä, tekivät minuun suuren vaikutuksen. Niin valtavan lämmin, sydämellinen ja kannustava ihminen.
Liisan muistolle.
Teksti ja kuva: Kerttu Matinpuro
Kirjoitus on alun perin julkaistu Venäjän Aika -lehdessä.
*Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata on Liisa Tavin levyttämä kappale. Se on alkujaan brasilialaisen Chico Buarquen esittämä ja yhdessä João Cabral de Melo Neton kanssa säveltämä ja sanoittama laulu Funeral de um Lavrador, joka kertoo maatyöläisen hautajaisista. Suomenkieliset sanat: Liisa Ryömä.
