Tuoko kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen oikeasti turvaa kansalaisille ja kuinka paljon, kysyy emeritusprofessori Jyrki Käkönen: ”Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne tarvitsevat aseensa. Mutta on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta – sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta.”

Kansallinen turvallisuus on tavallaan maaginen käsite. Sen heikentymisestä on helppo maalailla erilaisia uhkakuvia, kuten Airiston Helmi -nimisen yhtiön ympärillä käytävä keskustelu osoittaa. Kansallisen turvallisuuden varmistaminen on myös asia, joka jopa taloudellisen kriisin oloissa saa helposti valtion rahakirstun vartijat osoittamaan varoja sen vahvistamiseen, kuten Suomen 1990-luvun hävittäjähankinnat osoittivat. Sama asia on aivan ilmeisesti toistumassa nyt, kun tuolloin hankittujen hävittäjien elinkaari on tulossa tiensä päähän. Vastaavasti on paljon vaikeampi löytää resursseja kansalaisten turvallisuutta vahvistavaan koulutukseen tai terveydenhoitoon. Itse asiassa taloudellisesti vaikeina aikoina juuri niistä näyttää olevan helppo leikata resursseja.

Kansallisen turvallisuuden yhteydessä harvemmin kuitenkaan pysähdytään miettimään, miten hyvin perusteltua kansalliseen turvallisuuteen sijoittaminen loppujen lopuksi on. Miten paljon lisää turvallisuutta se kansalaisille tuo? Tässä mielessä on kiinnostavaa vilkaista joitakin historiallisia esimerkkejä kansalliseen turvallisuuteen sijoitetuista mittavista investoinneista. Tässä tarkastelemani esimerkit loppujen lopuksi toivat valitettavan vähän tai tuskin lainkaan turvallisuutta niille ihmisille, joiden suojelemiseksi investoinnit oli tehty. Toki on turha kieltää, etteikö historiasta löydy myös toisenlaisia esimerkkejä. Siitä huolimatta on perusteltua todeta, että kansalliseen turvallisuuteen investoitaessa on syytä arvioida investointien todellisia turvallisuusvaikutuksia huolella ennen kuin investointeihin ryhdytään.

KYSEENALAISTA TURVAA LINNAKKEILLA

Kun Ruotsin valtakunta laajentui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen, alettiin Suomen alueella rakentaa Olavinlinnaa valtakunnan turvaksi idässä laajentuvaa Moskovaa vastaan vuonna 1475. Linna oli tietenkin usein venäläishyökkäysten kohteena ja teki siinä mielessä tehtävänsä. Mutta kansalaisten turvallisuuden näkökulmasta sen rakentamisen historiasta löytyy kiinnostava kääntöpuoli. Linnan rakentaminen asetti velvoitteita talonpojille niin työn kuin verotuksenkin muodossa. Noilta rasitteilta välttyäkseen monet talonpojat muuttivat perheineen Venäjän puolelle rajaa, siis tuon uhan puolelle, jota vastaan linnaa rakennettiin kansalaisia suojelemaan.

Silloin kun linnaa olisi todella tarvittu valtakunnan suojelemiseen, se antautui suuren Pohjan sodan aikana venäläisille vuonna 1714. Uudenkaupungin rauhassa se palautettiin Ruotsille hetkellisesti, kunnes se vuoden 1743 rauhassa siirtyi Venäjälle. Niinpä siitä tuli laajentuneen Venäjän turva Ruotsia vastaan. Suomen ollessa 1800-luvulla osa Venäjän imperiumia Olavinlinnaa ei enää tarvittu puolustuksellisiin tarkoituksiin. Se toimi 1800-luvun puolivälissä jonkin aikaa tutkintovankilana, kunnes jäi vähitellen rappeutumaan.

Vastaavan esimerkin voi kaivaa esiin Etelä-Ruotsista, joka vielä 1600-luvun puoliväliin asti kuului Tanskaan. Etelä-Ruotsi ja sen mukana Mastrandin kaupunki liitettiin Ruotsin valtakuntaan vasta vuonna 1658 Roskilden rauhassa. Muutoksen jälkeen kaupungin ja valtakunnan suojaksi tanskalaisia vastaan kaupunkia hallitsevalle mäelle alettiin rakentaa Carstenin linnaketta. Lopullisesti linnake valmistui vasta 1800-luvun puolivälissä. Linnakkeen rakentamiseen käytettiin rangaistusvankeja, ja sitä varten Ruotsin rikoslakiin ilmestyi jopa erityinen pykälä, joka merkitsi pakkotyötä juuri tämän linnakkeen rakentamiseksi. Suuri osa vangeista kuoli rakennustöiden kehnoissa olosuhteissa.

Jo alkuvaiheessa linnakkeen turvallisuutta tuova vaikutus joutui kyseenalaiseksi. Ensimmäisen kerran se antautui tanskalaisille heinäkuussa 1677. Toistamiseen se antautui vuonna 1719 vähäisen tanskalaisjoukon piirittäessä linnaketta. Se palautui ruotsalaisille vuoden 1720 rauhanteossa. Sitä ennen linnakkeen komentaja Heinrich Danckward tuomittiin mestattavaksi antautumisen vuoksi. Mestaus oli tuskallinen tapahtuma mestaajan ollessa humalassa ja onnistuessa tehtävässään vasta toisella miekan iskulla. 1700-luvulla linnakkeen kohtalona oli toimia niin kutsutun vapauden ajan poliittisten vankien säilytyspaikkana.

TURVARAKENNELMISTA MATKAILUNÄHTÄVYYKSIKSI

Kansallisen turvallisuuden näkökulmasta Suomenlinnan historia on hyvin samanlainen Olavinlinnan ja Carstenin linnakkeen historioiden kanssa. Päätös Sveaborgin (Suomenlinnan) rakentamisesta valtakunnan turvaksi tehtiin vuonna 1747. Sitä eivät koskettaneet 1700-luvun sodat, ja se toimi lähinnä laivaston tukikohtana. Suomen sodassa 1808 linnoitus antautui C. O. Cronstedtin johdolla, monen aikalaisen mielestä jopa häpeällisesti ilman taistelua. Tuolloin se oli myös ensimmäisen kerran venäläisten taistelutoimien kohteena.

Krimin sodassa linnoitus oli vuonna 1855 englantilais-ranskalaisen laivasto-osaston pommitusten kohteena, mutta siihen ei kohdistunut varsinaisia taistelutoimia. Sotilaallisten toimien näyttämönä linnoitus toimi vuonna 1905. Tosin silloin oli kyse kapinasta linnoituksen sisällä. Suomen itsenäistyttyä linnoitusta käytettiin kansalaissodan jälkeen punavankien säilytyspaikkana. Kaikkiaan saarelle sijoitettiin 10 000 punavankia, joista ainakin 1 000 menehtyi nälkään ja tauteihin ja ainakin 80 teloitettiin.

Kaikkia kolmea linnoitusta yhdistää niiden käyttäminen vankien säilytykseen. On hyvin kyseenalaista, miten paljon niihin uhratut varat tuottivat kansallista turvallisuutta, eivätkä ne millään tavalla vahvistaneet kansalaisten turvallisuutta. Samanlaisia esimerkkejä voi helposti kaivaa esiin maailmanhistoriasta. Ranskalaiset rakensivat 1930-luvulla kalliin Maginot-linjan puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksalaiset kuitenkin mitätöivät linnoituslinjan puolustuksellisen merkityksen kiertämällä sen Hollannin ja Belgian kautta.

Paljon lähempää omaa aikaamme löytyy presidentti Ronald Reaganin ajama huippukallis Tähtien sota -ohjelma. Sen tarkoituksena oli rakentaa avaruuteen puolustusjärjestelmä Neuvostoliiton mahdollisia ydinohjuksia vastaan. Ohjelma vanheni jo suunnittelupöydällä. Tarvittaessa tai niin halutessaan venäläiset olisivat kyenneet lähettämään Yhdysvaltoihin ydinaseita kantavia risteilyohjuksia Yhdysvaltain rannikon läheisyyteen sijoitetuista ydinsukellusveneistä. Ne olisivat tuhoamattomina alittaneet koko ohjuspuolustusjärjestelmän.

Kolmen linnoituksen ja mahdollisesti Maginot-linjankin suurin merkitys on paikallisesti ja kansallisesti siinä, että ne vetävät puoleensa matkailijoita. Näin ne mahdollisesti ajan saatossa maksavat takaisin niihin uhratut investoinnit, jotka tuottivat hyvin vähän jos lainkaan turvallisuutta. Sen sijaan Yhdysvaltain avaruuspuolustusjärjestelmästä tuskin tulee matkailukohdetta. Vaikea sellaista on myöskään tehdä käytöstä poistetuista hävittäjäkoneista.

Niin kauan kuin armeijat ovat legitiimi osa kansallista turvallisuutta, ne varmasti tarvitsevat lelunsa. Mutta samalla on hyvä tiedostaa, että kuviteltuun kansalliseen turvallisuuteen investoidut resurssit ovat yleensä poissa kansalaisten turvallisuudesta. Toisin sanoen ne ovat poissa sosiaaliturvasta, terveydenhoidosta tai koulutuksesta. Eri kohteiden välillä joudutaan tekemään valintoja resurssien ollessa rajoitettuja. Päätöksiä tehtäessä on hyvä muistaa, että kansallisfilosofimme Johan Vilhelm Snellman piti kansakunnan tärkeimpänä turvana koulutusta ja korkeaa sivistystä eli kansalaisten turvallisuutta.

Teksti Jyrki Käkönen