Myanmarissa – tai kuten ennen sanottiin Burmassa – asuu suuri joukko etnisiä ryhmiä, joita hallitsee enemmistönä olevat bamarit. Islaminuskoisia rohingyoja ei ole virallisesti tunnustettu, ja heitä pidetään ulkomaalaisina.
Myanmarin rohingyojen tapaus osoittaa, kuinka etninen syrjintä ja kansalaisuudettomuus voivat johtaa julmuuksiin, kuten rikoksiin ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhaan. Vaikka rikoksia ei ole vielä käsitelty tuomioistuimessa, on viime vuosina kasvanut yksimielisyys siitä, että näille syytteille on olemassa vahvaa näyttöä. Vuonna 2019 aloitettiin oikeudenkäynnit kansainvälisessä rikostuomioistuimessa, argentiinalaisessa tuomioistuimessa ja Alankomaiden Haagissa sijaitsevassa kansainvälisessä tuomioistuimessa sen arvioimiseksi, ovatko Myanmarin valtion virkamiehet syyllistyneet erityisen julmiin rikoksiin – myös kansanmurhaan – rohingyoja vastaan.
Vaikka rohingyojen ahdinko on jo käsiteltävänä kansainvälisen oikeuden instituutioissa, ovat heidän kansalaisuudettomuutensa ja humanitaarisen kriisin juuret poikkeuksellisia historiallisessa, sosiaalisessa ja maantieteellisessä kontekstissa. Kuten monissa kansalaisuudettomuutta koskevissa tapauksissa, etninen syrjintä on sekä syy että seuraus rohingyojen mahdollisuudessa saada kansalaisuus ja muita oikeuksia. Etninen syrjintä puolestaan johtuu osittain siitä, kuinka etnistä identiteettiä on aikojen saatossa rakennettu Myanmarissa, erityisesti viimeisen puolen vuosisadan aikana.
Pääasiassa muslimeja olevien rohingyojen alkuperää koskevat selvitykset vaihtelevat. Sen katsotaan kuitenkin yleensä olevan Myanmarin esikolonialistisessa historiassa ja muslimien laajassa muuttoliikkeessä nykyiseen Rakhinen osavaltioon Länsi-Myanmarissa 1800-luvulla brittiläisenä siirtomaa-aikana. Myöhäisenä siirtomaa-aikana buddhalaiset ja etniset rakhine-ryhmät elivät suhteellisen rauhallisesti rinnakkain rohingyojen ja muiden muslimien kanssa Rakhinessa.
Yhteisöjen väliset jännitteet syntyivät toisen maailmansodan aikana. Tuolloin buddhalaiset kansallismieliset liikkeet asettuivat japanilaisten puolelle lopettaakseen Ison-Britannian siirtomaavallan. Rakhinen osavaltion muslimit, jotka olivat huolissaan tulevasta buddhalaisenemmistöisestä hallinnosta ja pyrkivät suurempaan poliittiseen autonomiaan, asettuivat Ison-Britannian puolelle. Kun Myanmar itsenäistyi vuonna 1948, perustuslaissa pyrittiin yleisesti pitämään yllä suurimpien etnisten ryhmien tasavertaisuusperiaatteita ja tietynasteista autonomiaa. Suurin osa rohingyoista tunnustettiin itsenäistyneen valtion kansalaisiksi.
Tämä pois sulkeminen jatkui 1960- ja 1970-luvuilla, kun hämäysmielessä syntipukkeja etsivä sotilashallitus väitti etnisten kiinalaisten ja intialaisten olevan vastuussa maan talousongelmista ja loi väärinkäsityksen siitä, että monet kiinalaiset ja bangladeshilaiset [tai itäpakistanilaiset; Itä-Pakistan itsenäistyi Bangladeshin tasavallaksi vuonna 1971, suom. huom.] asuivat maassa laittomasti. Vuonna 1978 lähes 200 000 rohingyaa pakeni Bangladeshiin maahanmuuttolupien ja asuinpaikan tarkastamiseksi tehdyn valtakunnallisen operaation aikana. Kertoman mukaan osa virkamiehistä takavarikoi tarkastuksen aikana oleskeluluvan todistavia kortteja. Tämä vaikeutti joidenkin rohingyojen mahdollisuutta todistaa kansalaisuutensa, kun suurin osa palasi maanpaosta myöhemmin samana vuonna. Seuraavat ihmisten joukkosiirrot rasistisen sotilaallisen ilmapiirin vallitessa tehtiin vuosina 1991–1992, 2012, 2013 ja 2017.
Vuoden 1982 kansalaisuuslailla luotiin monien järjestöjen mielestä perusta, jonka avulla rohingyoilta myöhemmin evättiin kansalaisuus. Rohingyoja ei esimerkiksi mainita niiden 135 etnisen ryhmän joukossa, jotka ovat oikeutettuja kansalaisuuteen sillä perusteella, että he olivat perustaneet pysyvän kotipaikkansa Myanmariin ennen vuotta 1823. Vaikka laissa on syrjiviä säännöksiä, jotka rikkovat kansainvälisiä ihmisoikeusnormeja, monet tutkijat katsovat, että rohingyojen kansalaisuudettomuus johtuu valtion laiminlyönnistä lakien täytäntöönpanossa ja siinä, että heidän oikeudellista asemaansa hämärretään lukuisilla hallinnollisia asiakirjakäytäntöjä koskevilla syrjivillä ja poissulkevilla keinoilla.
Riippumatta siitä, onko rohingyojen kansalaisuudettomuus lakiin perustuvaa (de jure) vai tosiasiallista (de facto), heiltä puuttuva virallinen asema kansalaisina on johtanut heitä syrjiviin lakeihin ja käytäntöihin, joilla heitä pyritään hallitsemaan valtion turvallisuuden nimissä. Näitä ovat heidän liikkumisvapauttaan ja toimeentuloaan koskevat rajoitukset, samoin kuin oikeus mennä naimisiin ja saada lapsia. Sen jälkeen kun 700 000 rohingyaa muutti Bangladeshiin vuosina 2017 ja 2018, tiedotusvälineiden ja humanitaarisen avun pääsyä Rakhinen osavaltioon on vakavasti rajoitettu. Tämä herättää huolta niiden haavoittuvassa asemassa olevien väestöryhmien elinolosuhteista, jotka ovat loukussa kapinoivia etnisiä rakhineita ja militantteja rohingyaryhmiä vastaan käytävien sotatoimien keskellä. Muslimeihin kohdistuva syrjintä ja väkivalta on lisääntynyt myös muualla maassa.
Rohingyojen kansalaisuudettomuutta ei siis ratkaista pelkästään sillä, että muutetaan tapoja, joilla kansalaisuuslakeja sovelletaan tähän ryhmään. On myös ratkaistava aseellinen konflikti ja luotava perustavanlaatuinen poliittinen uudistus kohti kansallista identiteettiä, joka perustuu tasa-arvoon ja osallisuuteen.
Suomennos: Anu Harju
Luku Rohingya: rejected and disowned teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.