Kirjauutuudessa pohditaan selviytymisstrategioita ympäristökatastrofien maailmassa.
”Maapallo lämpenee kiihtyvällä vauhdilla… myrskyt ja äärisäät lisääntyvät, merenpinnat nousevat, lajeja katoaa”, summaa Ville-Juhani Sutinen maailman tilaa uudessa teoksessaan Hajonneen maailman käyttöohje (Into 2023). Tätä kuvausta vastaa Ylen uutinen 21.8.2023, jossa mainitaan Kiinan tulvat, tuhoisat metsäpalot Rodoksella ja Havaijilla ja vedenpaisumus Norjassa. Sama uutinen kertoo öljyn kokonaiskysynnän kasvavan yhä. Positiivista kehitystä kuvailee Kansainvälisen energiajärjestön (IEA) pääjohtaja Fatih Birol, jonka mukaan siirtymä puhtaaseen energiaan tapahtuu nopeammin kuin moni uskoo. Birol toteaa: ”Jokaista fossiilisiin polttoaineisiin investoitua dollaria kohden investoidaan noin 1,7 dollaria puhtaaseen energiaan. Viisi vuotta sitten suhdeluku oli yksi-yhteen.”
Sutinen toteaa teoksensa esipuheessa ilmastokriisistä, että ”suuri mullistus on tosiasiassa jo meneillään, ja silti me puhumme siitä, kuin se olisi vasta tulossa”. Hän vaatii tosiasiallisen tilanteen tunnistamista ja kirjoittaa: ”Hajonneen maailman käyttöohje tarkoittaa ympäristökatastrofin tunnustamista ja mukautumiskykymme tietoista soveltamista katastrofaalisessa maailmassa elämiseen.”
”Nykytiedon valossa meidän ei tulisi enää tähdätä ilmastonmuutoksen tai jonkin katastrofin välttämiseen, vaan jo katastrofinjälkeiseen maailmaan.” Näin Sutinen siteeraa virolaiskirjailija Valdur Mikitaa. Näkemyksen ongelma on siinä, että edessä voi olla täyskatastrofi, jos maapallon keskilämpötila nousee vaikkapa 3 astetta tai ekosysteemien takaisinkytkentäjärjestelmä yllättää. Muutokset ekosysteemeissä eivät ole välttämättä lineaarisia, eli kasvihuonekaasujen tasainen lisääntyminen ei johda jäätiköiden tasaiseen sulamiseen. Sen sijaan on olemassa keikahduspisteitä, joissa käynnistyvät itseään vahvistavat prosessit, jolloin koko järjestelmä voi muuttua suhteellisen äkillisesti. Pelkästään Grönlannin jäätiköiden sulaminen nostaisi merenpintaa useita metrejä.
SUTINEN ALOITTAA HAJONNEEN maailman käyttöohjeiden antamisen näkökulmalla, joka avaa suomalaisen luontosuhteen. Alusta lähtien tulee selväksi Sutisen teoksen positiivinen puoli hänen yhdistäessään omakohtaisen kokemuksensa siihen, mitä tutkijat sanovat. Hän nostaa mielenkiintoisella tavalla keskiöön sienet ja niiden merkityksen: ”Sienet osoittavat meille valtamme rajat uhmaamalla tiedettä ja taloususkoa.” Sutinen näkee sienillä merkittävän ominaisuuden selviytyä katastrofien lävitse. Sienet kykenevät muuttamaan ravinnokseen muovia, raaka-öljyä ja jopa ydinjätettä. Sienet ovat Sutisen mielestä kiinnostavia, koska ne ovat hajottajia: ”Ne osoittavat, että jätöksillä voi elää ja että luonnon raunioille syntyy aina uutta. Niiden rihmastot kirjoittavat hajonneen maailman käyttöohjetta.”
Sutisella on osuva kysymys modernille ihmiselle: ”Osaammeko me edes suojella luontoa, rakastaa sitä, ennen kuin olemme hajottaneet sen? Suojeluhan aktivoituu aina vasta siinä vaiheessa, kun luonto on jo kadonnut tai juuri katoamassa.” Hän esittääkin kansallispuistojen sijaan perustettavaksi ”raiskiopuistoja, joutomaan suojelualueita”.
VÄLILLÄ SUTINEN HYPPÄÄ tarinoimaan puolisonsa vaikeista hedelmöityshoidoista, mikä todennäköisesti tuo iloa niille, joita aihe koskettaa. Tämän hän yhdistää Kafkan Rangaistussiirtolassa-tarinaan, joka kuvaa hänen mielestään vaimon aikaa sairaalassa. Sutinen kirjoittaa oman tulkintansa tästä näkökulmasta: ”Rangaistava syytön, joka ei ymmärrä, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja joka sidotaan laitteeseen kiinni, on kuin minun vaimoni, joka ei voi muuta kuin seurata sivullisena kaikkea ympärillään tapahtuvaa hyörinää.”
Kafkan tuotantoa voi analysoida ja lähestyä monista eri näkökulmista. Ranskalainen Erzo Traverso pohtii samaista kirjoitusta varhaisena ennakkonäkemyksenä Auschwitzin mahdollisuudesta. Hänen mukaansa Kafka asetti kirjoitustensa ytimeen ”ihmisen eliminoinnin maailmassa, josta on tullut ahdistava, käsittämätön maailmankaikkeus”. Traverson näkemyksen mukaan kertomus on ennakoiva lähinnä siksi, että siinä kuvataan tuhoamisprosessi, joka tapahtuu ilman subjektia: rangaistuksen suorittaminen on uskottu koneelle. Se oli ”ilmoitus tulevasta nimettömästä 1900-luvun verilöylystä”.
”Yksi hajonneen maailman tyypillinen piirre on, että lapsuuden ja nuoruuden totuudet eivät ole päteviä aikuisena, eivätkä aikuisiän mallit vanhuudessa”, toteaa Sutinen. Esimerkkinä tässä toimii tehotuotettu liha ja välttämättömyys siirtyä kasvissyöntiin. Kasvipohjaiset ”lihatuotteet” saattavat olla ikuisesti keskeneräisiä, mutta se on tapa selviytyä uusissa oloissa. ”Kuka on sanonut, ettei maailmanloppu saisi maistua hyvältä?” kysyy Sutinen.
KIRJAN TOISESSA OSASSA Sutinen käsittelee matkojaan metsäpalojen Kaliforniaan, kelluviin konttitaloihin ja Islannin laavakentille. Hän toteaa ajankohtaisesti, että ”metsäpalot ovat yksi niistä asioista, joiden kanssa meidän on opeteltava elämään hajonneessa maailmassa”. Esille nousevat muutkin ilmastokriisin merkit kuten kuivuus, juomaveden väheneminen ja merenpinnan nousu. San Franciscossa hän törmää ihmiskunnan järjettömyyksiin kuten 12 000 auton pysäköintialueeseen.
Turhan romantisoidun sädekehän saavat teoksessa Kalifornian kodittomat, jotka Sutinen näkee postmodernin maailman metsästäjä-keräilijöinä: ”He eivät tuota eivätkä kuluta vaan käyttävät pois sen, mikä on tehty mutta mitä ei enää osata tarvita, vanhoista teltoista aina hajonneisiin pyörätuoleihin.” He ovat ”meidän tulevaisuutemme malleja”. Yksi keskeinen heikkous teoksessa on se, että Sutinen ohittaa lähes täysin maailmassa vallitsevan sosiaalis-taloudellisen eriarvoisuuden ja sen, millainen rooli sillä on ollut hajoavan maailman syntymiselle, sekä miten eri väestöryhmät tulevaisuudessa elävät rikotussa ympäristössä.
Sutinen toteaa kuin ohimennen, että ”rikkaat voivat viivyttää merenpinnan nousun vaikutuksia itseensä”, eikä kiinnitä huomiota siihen, että maailman superrikkaat (0,01 prosenttia maapallon väestöstä eli 770 000 ihmistä) tuottavat saman verran CO2-päästöjä kuin Saksa ja Japani yhteensä. Carbon Inequality Reportin mukaan rikkain 10 prosenttia maailman väestöstä vastaa lähes puolesta eli 48 prosentista kaikista hiilidioksidipäästöistä, keskimmäinen 40 prosenttia 40,5 prosentista ja köyhempi puolisko ihmiskunnasta vain 11,5 prosentista päästöistä. Sutisen näkökulma maailmaan on pitkälti hyvinvoivan keskiluokan edustajan, eikä hän pohdi hajonneen maailman köyhyyttä, joka on Amnestyn pääsihteerinä toimineen Irene Khanin mukaan maailman pahin ihmisoikeuskriisi.
SUTINEN VIERAILEE MAYOJEN rakentaman Tikalin raunioilla, jota hän kuvaa 2000-luvun ihmisen ”ekokatastrofin huvipuistoksi”. Pohdintaan nousee mayojen kulttuurin nopea tuhoutuminen. Ainoa selittävä tekijä ei ole luonnonvarojen tuhlaus. Sen lisäksi tärkeäksi taustatekijäksi nousee ”prameuden tarve”. Sutinen kertoo tässä yhteydessä elävästi vierailuistaan Tikalin temppelien raunioilla: ”Hikoillessani rappuselta toiselle mietin Tikalin viimeisiä asukkaita. Olivatko he köyhiä viljelijöitä, jotka pitivät kodeistaan kiinni niin pitkään kuin mahdollista, vai rappeutuneen eliitin rippeitä, jotka eivät suostuneet tunnustamaan tosiasioita?”
Pohtiessaan mayojen kulttuurin ekokatastrofia Sutinen tukeutuu amerikkalaisen professorin Jared Diamondin tutkimuksiin. Diamond nostaa olennaiseksi kysymykseksi ”miksi kuninkaat ja aateliset eivät tunnistaneet ja ratkaisseet näitä näennäisen ilmeisiä vakavia ongelmia”. Hänen mukaansa heidän huomionsa keskittyi lyhyen aikavälin ongelmiin, kuten henkilökohtaiseen rikastumiseen, sodankäyntiin, monumenttien pystyttämiseen, toistensa kanssa kilpailuun ja näiden toimien ylläpitoon tarvittavan riittävän ruoan takavarikoimiseen talonpojilta. Diamondin mukaan ”useimpien ihmiskunnan historian johtajien tapaan mayakuninkaat ja -aateliset eivät välittäneet pitkän aikavälin ongelmista sikäli kuin ylipäätänsä tunnistivat ne”.
Nykypäivän tilanne on hyvin analoginen mayojen eliitin kanssa. Nyt keskeiset valtiojohtajat keskittyvät asevaraiseen turvallisuuteen, asevarusteluun ja militarismin voimistamiseen, vaikka ihmiskunnan olemassaoloa uhkaa globaalisti jo muutaman vuosikymmenen kuluttua ekokatastrofi. Valitettavasti Sutisen Hajonneen maailman käyttöohjeesta puuttuu pohdinta kasvavan asevarustelun ja militarismin roolista ja merkityksestä tulevassa rikotussa maailmassa.
Sutisen kirja tarjoaa puutteistaan huolimatta välillä lempeän humoristisen lukukokemuksen ja erilaisia virikkeitä ajattelulle. Hän kirjoittaa myös itsekriittisesti: ”Minä voin samaan aikaan toivoa luonnon suojelemista ja matkustaa lentokoneessa. Siinä ei edes piile mitään paradoksia, vaan se on meille täysin luontevaa.” Sutisen motoksi voisi todeta: ”Nähdä maailma, kun se vielä on.”
Teksti: Jouko Jokisalo
