Nykyihminen on tottunut ja turtunut väkivaltakulttuuriin. Kiinnostava kysymys on, millainen olisi yhteiskuntamme ilman jatkuvaa väkivallan ja sodan ihannointia. Historioitsija Ruther Bregman linjaa uutuuskirjassaan Hyvän historia, että ihmisen kehityksen suurimpia valttikortteja ovat kuitenkin olleet solidaarisuus, yhteistyökyky ja sosiaalisen oppimisen taito.

Ihmisluonne ja sodan alkuperä

”Jokainen ihminen on jokaisen vihollinen”, kirjoitti englantilainen filosofi Thomas Hobbes kuuluisassa teoksessaan Leviathan (1651). Hänen sanomansa oli, että maailmassa hallitsee ”kaikkien sota kaikkia vastaan” (bellum omnium contra omnes). Toinen vallitseva näkemys länsimaissa on kristinuskon oppi perisynnistä. Heidelbergin Katekismuksen (1563) mukaan ihmiset eivät ole kykeneviä hyvään, vaan he ovat taipuvaisia ”pahaan”. Vallitsevaa länsimaista ihmiskuvaa määrittää näkemys sivistyksen ohuesta pintakerroksesta, jonka alla velloo itsekäs vaistojensa ajama eläin, joka odottaa vain valloilleen pääsyä.

Hollantilainen historioitsija Ruther Bregman tarjoaa vaihtoehtoista näkemystä ihmisluonteesta. Hän valaisee ihmiskuntaa uudessa valossa teoksessaan Hyvän historia (Atena 2020). Bergmanin keskeinen teesi on, että Homo sapiensin kehityksen suurimpia valttikortteja ovat olleet solidaarisuus, yhteistyökyky ja sosiaalisen oppimisen taito.

Luonnontila

Länsimaista historiankäsitystä määrittää Bregmanin mukaan ”sota, sota ja vielä kerran sota”. Eniten myyvät historiateokset kuvaavat rauhan aikaa vain ”sotien väliseksi ajaksi”. Niiden valossa Immanuel Kantin ajatus ikuisesta rauhasta on ihmisluonteen vastainen vaarallinen utopia. Näkemys sodasta erottamattomana osana ihmisluontoa toimii ihanteellisena oikeutuksena asevarustelulle ja tuomitsee ihmiskunnan ydinaseaikakaudella väistämättömään tuhoon.

Miten väkivaltaisia ensimmäiset ihmiset olivat? Monet evoluutiopsykologisen selitysmallin edustajat, jotka tukeutuvat arkeologiseen ja metsästäjä-keräilijöihin perustuvaan tutkimusaineistoon, väittävät aggressiivisuuden, väkivaltaisuuden ja sotaisuuden määrittävän ihmisen perusluonnetta. Anatomian tutkija Raymond Dart päätteli Etelä-Afrikasta vuonna 1924 löytyneestä ihmisapinan kallosta, luista ja niiden vaurioista, että ”ihminen on luonnostaan verenhimoinen kannibaali”. Antropologi Napoleon Chagnon kuvasi vuonna 1968 julkaistussa teoksessaan Etelä-Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvien yanomami-intiaanien elävän ”kroonisessa sodankäynnin tilassa”, jonka tuloksena aggressiivisimmat yanomamimiehet saavat eniten naisia ja siten myös eniten jälkeläisiä. Hänen johtopäätöksensä oli, että luonnonvalinnan tuloksena ihmisestä on tullut sotaisa. Biologi Richard Wrangham hahmotteli 1990-luvulla suoran linjan murhanhimoisista ihmisapinoista 1900-luvun taistelukentille. Hänen mukaansa ihmisellä sota on veressä.

Nykytutkimuksen valossa sodankäynti ei ole ollut yleistä metsästäjä-keräilijöiden parissa. Bregman viittaa amerikkalaisen antropologi Douglas Fryn vuonna 2013 julkaistuun tutkimukseen, jossa hän osoittaa nomadimetsästäjien ja -keräilijäyhteisöjen ratkaisseen konfliktit mieluimmin puhumalla tai siirtymällä toiselle alueelle. Tutkimukset ovat osoittaneet, että yli puolet tarkastelluista yhteisöistä ei harjoittanut sodankäyntiä. Suurin osa kuolemista oli seurausta yksittäisten henkilöiden väkivallasta. Tämän lisäksi nomadeina elävät metsästäjä-keräilijät inhosivat eriarvoisuutta ja heillä oli ”lähes pakkomielteisesti” tarve olla vapaita auktoriteeteistä. Sosiologi Randall Collinsin yhteenveto on: ”Jos katsomme kaikkein eniten esiintyviä todisteita, hobbesilainen ihmiskuva ei empiirisesti ole oikein. Ihmisillä on mitä syvin taipumus vuorovaikutukseen ja solidaarisuuteen, ja siksi väkivalta on niin vaikeaa.”

Nykytutkimuksen tuloksia tukee Bregamanin mielestä hyvin se, että metsästäjä- ja keräilijäyhteisöjen tekemistä luolamaalauksista ei löydy kuvia hobbesilaisesta maailmasta. Vasta maanviljelykseen siirtymisen aikoihin ilmaantuivat kuvat jousimiehistä, jotka kävivät toistensa kimppuun.

Leviathanin synty

Hobbes julisti ihmisellä olevan väsymätön halu valtaan, mikä lakkaa vasta kuolemassa. Hänen vastapoolikseen Bregman nostaa ranskalaisen valistusfilosofin Rousseaun. ”Ihminen on luonnostaan hyvä”, kuului Rousseaun perusajatus.

Maanviljelykseen siirtyminen avaa Rousseaun mukaan pahalle avoimen ”täydellistymisen” reitin kohti modernin maailman korruptiota ja sivistyksen kiroja. Rousseau kirjoittaa: ”Ensimmäinen ihminen, joka maa-alueen rajattuaan keksi sanoa ’tämä on minun… ’, oli kansalaisyhteiskunnan todellinen perustaja. Miltä kaikilta rikoksilta, sodilta, murhilta, kauhuilta ja kurjuudelta ihmiskunta olisikaan säästynyt, jos joku olisi kiskonut hänen aidanpylväänsä maasta…”

Rousseaun näkemys saa tukea sotaa tutkineelta antropologi Brian Fergusonilta. Hänen mukaansa kiistaton arkeologinen aineisto sodankäynnistä on vasta 10 000 vuoden takaa, jolloin maanviljely oli jo keksitty. Fergusonin mukaan 8 000 vuotta sitten Hedelmällisen puolikuun alueella ”alkoi systemaattinen sotakulttuuri, joka johti verisenä nykypäivään saakka”.

Bregman yhtyy näihin käsityksiin ja kirjoittaa: ”Ensimmäisten pysyvien asutusten ja yksityisomistuksen keksimisen seurauksena historiassa alkaa uusi aikakausi. Yksi prosentti alkoi alistaa 99:ää prosenttia.” Tämä yhteiskunnallisen eriarvoisuuden kehitys, joka synnytti sotaa käyviä ”leviathaneja”, jatkui Bregmanin mukaan aina Ranskan vallankumoukseen 1789 asti. Siihen asti ”lähes kaikki valtiot perustuivat pakkotyöhön”. Näkemystä tukee se tosiasia, että vuoteen 1800 asti kolme neljäsosaa maailman väestöstä oli yhden tai toisen ökyrikkaan orjia tai maaorjia.

Miten kestävä on kehitys, joka alkoi Ranskan vallankumouksesta? Bregman siteeraa kiinalaisen poliitikon vastausta kysymykseen: ”On varhaista sanoa.” Olemme palaamassa globaalisti oligarkkien valtaan. Se on rikkaiden harvainvaltaa, joka on ennen kaikkea varallisuuteen perustuvaa rajatonta vallankäyttöä ja joka toteuttaa vain pienen eliitin etuja, kirjoitti filosofi Platon (427–347 eaa.). Globaali kehitys on menossa uusliberalistisen talous- ja yhteiskuntapolitiikan tuloksena kohti ”miljardöörien valtaa”.

Pahuus hyvän historiassa

Mikä selittää pahuuden – sodat, joukkomurhat, keskitysleirit – ihmiskunnan historiassa? Bregmanin lähtökohtana on, että ihmisestä on hyvään ja pahaan. Olennainen kysymys hänen mukaansa on se, kumpaa puolta me vahvistamme.

Bregman käsittelee kriittisesti Stanley Migramin sähköiskukoetta. Koe paljasti jotain hyvin huolestuttavaa. Tavalliset ihmiset voivat tehdä toisilleen hirvittäviä asioita. Hänen johtopäätöksensä on: ”Jos riittävän voimakkaasti houkutellaan, – – johdatellaan ja manipuloidaan, monet meistä ovat kykeneviä pahaan.” Bregmanin mukaan paha ei ole pinnalla, vaan se on kaivettava esiin vaivalla, ja tärkeää on sen naamioiminen hyväksi.

Yhdysvaltalaiset sotilaat näyttivät toisen maailmansodan jälkeen pienen Ifalikin saaren alkuperäisväestölle Hollywood-elokuvia pyrkiessään lähestymään heitä. Elokuvien väkivalta sai saaren asukkaat täysin tolaltaan. Jotkut olivat päiviä sairaana, sillä mitään niin hirvittävää he eivät olleet nähneet. Tämä herättää kysymyksen siitä, millaiseen väkivaltakulttuuriin me olemme tottuneet. Millainen olisi yhteiskuntamme ilman jatkuvaa väkivaltaa ja sotaa ihannoivaa kulttuuria? Saksalainen kirjailija Kurt Tucholsky esitti vuonna 1931 näkemyksen, joka on merkittävä myös nykyaikana: ”Koskaan emme ole olleet vakavasti sotaa vastaan. Kouluja ja kirkkoa, kaikkia elokuvateattereita ja lehtiä ei ole suljettu sotapropagandalta. Emme siis tiedä, millaiselta näyttäisi sukupolvi, joka olisi kasvanut – – sodanvastaisen pasifismin ilmapiirissä.”

Teksti: Jouko Jokisalo