Työpaikkojen rauhantoimikunta: Hyväksyntää vai torjuntaa 

”Mistä alkaisin, jos susta kertoisin…” Kappaleen ensimmäiset sanat soivat korvamatona – on taas aika lähettää nuori kohti omaa itsenäistä elämää ja koota yhteen hänen kanssaan kuljettu polku. Työssäni olen saanut elää arkea noin 40 nuoren rinnalla heidän kotiutuessaan Suomeen. He ovat olleet 11–17-vuotiaita tyttöjä ja poikia seitsemästä eri maasta, kaikki saapuneet Suomeen yksin. Jokaisella on ollut oma tarina kerrottavana ja kuultavana, kaikkia niistä en olisi toivonut koskaan joutuvani kuulemaan.

Arkemme on ollut toisinaan kaoottista suurperheen eloa, kasvattamista ja kasvamista, hoitamista voimakkaine tunteineen, mukana niin surua, iloa kuin koti-ikävää. Samanaikaisesti arki on ollut jokaisen nuoren yksilöllinen matka kohti menneisyyden hyväksymistä ja varovaista uskallusta haaveilla.

Yksi ripaus työn suolaa on pois muuttaneiden nuorten pistäytyminen. Valtaosa heistä on opintojensa loppusuoralla ja moni jo mukana työelämässä. Elävät ”tosi tylsää arkea”, kuten nuoret nauraen meille kertovat. Heidän käydessään tiedämme, ettei ainakaan heitä ole palautettu. Heillä on vielä tulevaisuus. Kuullessamme palautuksista mietimme aina, ovatko kaikki ”meidän lapset” vielä Suomessa.

Näiden vuosien aikana olen oppinut paljon, mutta en ymmärtämään logiikkaa päätösten takana. Alaikäisenä Suomeen tulleisiin on yhteiskuntamme panostanut huomattavasti, ja valtaosasta tulee veronmaksajia, mikä tuntuu toisille olevan kovin tärkeä mittari. Se ei tarkoita sitä, että kaikki tarinat Suomessa sisältäisivät onnellisen lopun. Toiset eivät löydä paikkaansa yhteiskunnassamme, ja osalla on menneisyydestä kannettavanaan liian suuri taakka, jotta oma arki voisi muodostua mielekkääksi. Osa nuorista kuvaa, etteivät he ole missään; fyysisesti he ovat Suomessa, mutta mieli on kotimaassa. Osa tekee ratkaisuja suvun toiveesta tai painostuksesta.

Emme voi vaikuttaa kaikkiin asioihin. Lainsäädännössä ja rakenteissa on paljon korjattavaa. Haasteista pitäisi voida käydä asiallista keskustelua ilman asenteellisuutta puolin ja toisin. Jokainen meistä kuitenkin vaikuttaa aina, jättää muistijäljen. Kenties kaikkein ratkaisevinta onkin se, viestimmekö näille nuorille hyväksyntää vai torjuntaa.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja. Hän työskentelee Suomeen yksin tulleiden, turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa.