Työpaikkojen rauhantoimikunta on Rauhanpuolustajien kyljessä toimiva verkosto, joka koostuu rauhantahtoisista ay-aktiiveista. Rakennustyömies Toivo Koivistolla on kokemuksia sen toiminnasta useiden vuosikymmenten ajalta.

Rauhanpuolustajien piirissä pyrittiin jo varhaisessa vaiheessa 1950-luvulla olemaan kosketuksissa työväestöön ja ammattiosastoihin. Toiminnan vakiinnuttua Työpaikkojen rauhantoimikunta perustettiin vuonna 1974. Vuonna 2014 Hyvinkäällä järjestetyillä Ay-väen rauhanpäivillä Työpaikkojen rauhantoimikunnan entiset puheenjohtajat Mauri Perä ja Sorjo Saarinen kertoivat toimikunnan historiasta.

”Vuonna 1950 Rauhanpuolustajiin perustettiin ammattiyhdistysjaosto. Vuonna 1957 perustettiin ay-väen toimikunta, joka otti pari vuotta myöhemmin erityistehtäväkseen organisoida Suomessa Itämeren maiden sekä Norjan ja Islannin yhteistyötä Itämeri-kysymyksessä ja osallistua Rostockin Itämeri-viikkoon. Tuolloin myös SAK:hon perustettiin kansainvälinen jaosto. Se sulautettiin Rauhanpuolustajien ammattiyhdistysjaostoon”, kertoo varhaisvuosista Mauri Perä.

Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin betoniraudoittaja Sorjo Saarinen. Vuoden 1973 Chilen sotilasvallankaappaus ja Vietnamin sota olivat tuolloin uutisotsikoissa.

”Solidaarisuustoiminta oli ay-liikkeen kentällä vahvaa. Oli luonnollista lähteä organisoimaan uudentyyppistä yhteistoimintajärjestöä. Esimerkiksi Chilen vallankaappauksen aikaan Sorjo Saarinen oli Vuosaaren telakan rakennustyömaan pääluottamusmies. Heti kaappausta seuraavana päivä telakalla oli suuri solidaarisuustilaisuus”, kertoo Perä.

Saarinen jatkaa: ”Kun menin aamulla töihin, pojat tulivat kysymään, olenko kuullut että Chilessä on vallankaappaus. Pidimme heti palaverin. Annoin lehdistölle kannanoton, jossa tuomitsimme vallankaappauksen. Telakalla oli tuolloin töissä seitsemisen sataa henkeä. Pidimme kokouksen, josta tieto kulki suusta suuhun. Kokoukseen osallistui viisisataa henkeä. Ruokala oli aivan täynnä. Tämä kertoo siitä, miten hyvin työläiset ottivat asian vastaan. Meillä oli ollut tätä ennenkin joitain rauhantilaisuuksia, jotka liittyivät Vietnamiin. Keräsimme sinne rahaa.”

Yksi ay-liikkeen rauhantoiminnan muotoja oli yhteiskunnallisten puheenvuorojen ja taiteilijoiden esitysten tuominen työmaille. ”Chileläinen Quilapayún-yhtye oli käymässä Suomessa ja saimme sen telakalle esiintymään. Ruokala oli jälleen täynnä ja mestarienkin puolella olivat ovet auki. Yhtye lauloi viimeisenä kappaleena ’El pueblo unido jamás será vencido’ eli yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Ei tarvinnut sanoa kenellekään, että ottakaa kypärät pois päästä. Kaikki nousivat seisomaan ja ottivat ne pois. Se oli vaikuttava tilaisuus”, kertoo Saarinen.

DUUNAREILTA TÄYSI TUKI

Ay-liikkeen rauhantoiminta ei rajoittunut vain Helsinkiin. Tampereen seudulla 1970-luvulla vaikuttanut rakennustyömies ja rauhanaktiivi Toivo Koivisto kertoo kokemuksistaan.

”Tampereella koskettavin rauhantoimintaan liittynyt juttu oli Chilen sotilasvallankaappaus vuonna 1973. Siinä yhteydessä mukaan tuli todella kansainvälinen kuvio. Olin töissä rakennuksilla Pirkkalassa ja toimin myös työpaikan luottamusmiehenä. Työpaikalla pidettiin tilaisuus, johon tuli esiintymään chileläisiä pakolaisia. Haimme kukkakaupasta kukat rakennusmestarin kanssa. Kun selitin kukkakaupan myyjälle mistä on kysymys, he antoivat kukat ilmaiseksi. Kaikki lähtivät mukaan mestareita myöten. Se oli aika kova juttu meille duunareille. Oli kysymys todellisesta yhteishengestä ja kaikki symppasivat chileläispakolaisia. Tilaisuus jäi vahvasti mieleen.”

Rakennustyöt toivat Toivo Koiviston pääkaupunkiseudulle vuonna 1983. Hänen elämässään vaihtelivat tuolloin rakennustöihin liittyvät työ- ja työttömyysjaksot. Koivisto oli kuitenkin ollut aktiivinen sekä ay- että rauhanliikkeessä. Niinpä Rauhanpuolustajat palkkasi hänet Työpaikkojen rauhantoimikunnan ensimmäiseksi kokopäivätoimiseksi työpaikkasihteeriksi.

”Minulta kysyttiin, haluaisinko tulla töihin rauhantoimikuntaan. Sen toiminta oli laajentunut ja monipuolistunut ja sinne tarvittiin joku hoitamaan käytännön asioita. Aloitin rauhantoimikunnassa syksyllä 1984”, kertoo Koivisto.

Sorjo Saarinen opasti Koiviston uudelle työmaalleen. ”Kaikki, jotka toimivat rauhanliikkeessä, tunsivat Sorjon. Hän väänsi minulle rautalankamallia ja kertoi miten järjestöasiat hoidetaan. Aloin järjestää yhteyksiä ay-liikkeeseen. Minulla oli jonkin verran kokemusta ja yhteyksiä rakennuspuolen ay-liikkeeseen, mutta myös muihin liittoihin. Aika nopeasti pystyin laajentamaan kontaktejani. Työpaikkani oli Rauhanpuolustajien Bulevardin-toimistolla”, kertoo Koivisto.

Koivisto piti työstään ja koki sen tärkeäksi. Työn tulosten mittaaminen vaati kuitenkin aivan uudenlaista ajattelua. ”Kun olin raksalla ja kaivoin ojaa, niin työpäivän päätyttyä näin montako metriä tuli. Sen sijaan kun viikon päätyttyä yritti katsoa, paljonko rauhantyötä oli tullut tehtyä, sitä pitikin miettiä tarkemmin. Tämä oli minulle suurin muutos näiden kahden työn välillä. Rauhantyössä oli vaikeampi nähdä työn tulosta selkeästi”, Koivisto sanoo.

KANSAINVÄLISTYMISTÄ

1980-luku oli koko rauhanliikkeelle aktiivista aikaa. Kylmän sodan varjossa rauhanmarssit keräsivät valtavat määrät osallistujia kaikista kansanryhmistä. Rauhanpuolustajien jäsenmäärä laskettiin useissa kymmenissä tuhansissa. Tämä heijastui myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan toimintaan.

Toivo Koivisto kertoo: ”1980-luvulla oli vauhti päällä ja työpaikkatilaisuuksia oli paljon. Olin organisoimassa niitä. Tuohon aikaan järjestettiin vielä tapahtumia työpaikoilla. Menimme ruokatunnilla keskustelemaan jostain sovitusta aiheesta. Joskus mukana oli taiteilijoita, joskus pidettiin yhteiskunnallisia puheenvuoroja. Aiheina olivat esimerkiksi asehankinnat tai euro-ohjusten vastustaminen. Työpaikkojen rauhantoimikunta oli myös mukana järjestämässä mielenosoituksia. Vääntö oli kovaa, mutta tekijöitäkin löytyi. Meitä saattoi olla 15 ihmistä istumassa pöydän ääressä miettimässä miten ja missä rauhankulkueita järjestetään.”

Toiminta oli myös kansainvälistä. Jo vuonna 1974 Työpaikkojen rauhantoimikunta teki kerran vuodessa matkan Leningradiin ja traditio on säilynyt vaikka kaupungin nimi on vaihtunut Pietariksi. Koivisto kertoo kansainvälisestä ay-toiminnasta: ”Mukana oli myös Nicaragua-solidaarisuustyötä. Keräsimme tukimaksuja ja levitimme Nicaragua-kampanjan julisteita työpaikoille. Meillä oli vuosittain kaksi vierailua Neuvostoliiton ammatillisesta keskusjärjestöstä. Sieltä saapui 1–2 henkilöä ja järjestin heille kierroksia suomalaisilla työpaikoilla. Vierailimme myös eri ammattiliitoissa kuten SAK:ssa, TVK:ssa, Akavassa ja STTK:ssa. Kiersimme eri puolilla maata aina Torniota myöten.”

LAMA VAAN EI LAMAANNUS

Käänne huonompaan seurasi 1990-luvun alussa. Muun muassa lama, valtionavun leikkaukset ja Neuvostoliiton romahtaminen ajoivat Rauhanpuolustajat ja sitä kautta myös Työpaikkojen rauhantoimikunnan suuriin vaikeuksiin. Toivo Koivisto jouduttiin irtisanomaan työpaikkasihteerin työstään vuonna 1992.

Periksi ei kuitenkaan annettu. Se mistä ennen maksettiin, tehtiin nyt vapaaehtoistyönä. ”Olin 1990-luvulla rauhantoimikunnan sihteerinä vapaaehtoispohjalta. Hommat tehtiin kuten ennenkin, mutta palkkaa ei saatu. Ennen meillä oli 264-neliöinen toimisto Bulevardilla. Se vaihtui 42 neliöön Hämeentiellä. Siellä oli toiminnanjohtaja Teemu Matinpuro yksin duunissa. Sitä ennen oli töissä ollut yli kymmenen henkeä”, Koivisto kertoo.

Sitkeällä puurtamisella ja tiukoilla järjestelyillä Rauhanpuolustajien velat saatiin maksettua. Järjestö haluttiin pitää pyörimässä, vaikka sen alasajoakin oli esitetty. Pekka Koskinen, Rauhanpuolustajien puheenjohtaja 1990-luvulla, saa toiminnastaan runsaasti kiitosta. Mauri Perä kertoo: ”Rauhanpuolustajat oli konkurssin partaalla. Koskisen Pekka sanoi erään huoltoaseman takahuoneessa, että Rauhanpuolustajat rakennetaan itsensä näköiseksi ja kokoiseksi. Suuri toimisto muuttui kokoon huone ja keittokomero. Sitten seurasi uusi alku. Työpaikkojen rauhantoimikunta epämuodollisena organisaationa ja jumalattoman uskollinen jäsenkunta pitivät Rauhanpuolustajat hengissä.”

Toivo Koivisto on samoilla linjoilla: ”Pekka Koskinen teki viimeisen päälle arvokasta työtä. Ilman häntä Rauhanpuolustajat ei olisi selvinnyt millään. Hän teki valtavan työn järjestön eteen. Pulut oli velkaantunut ja velat maksettiin takaisin vähintäänkin kahteen kertaan, sillä alkuun jouduimme maksamaan pankille pelkkiä korkoja. Se oli ankaraa aikaa.” Koivisto muistuttaa, että myös muun muassa Kimmo Snellman, Jussi Lilja, Arvi Juntunen, Eila Pelttari ja nykyinen puheenjohtaja Tanja Pelttari ovat tehneet arvokasta ja pyyteetöntä työtä Työpaikkojen rauhantoimikunnan eteen.

Toivo Koivisto summaa vielä Työpaikkojen rauhantoimikunnan ja koko rauhanliikkeen merkityksen tänä päivänä: ”Pidän tärkeänä, että toimikunnan työssä olisi hyvät yhteydet työpaikoille. Toimikuntaan pitää kuulua ihmisiä, jotka ovat duunissa ja edustavat mahdollisimman useita eri ammattijärjestöjä. Minulla on ollut vuosikymmenien ajan yhteydet työttömien liikkeeseen ja olen yrittänyt saada heitä mukaan. Syrjäytyminen on pahin juttu, mitä työttömälle voi tapahtua. Työttömätkin voivat hakea omalta ammattijärjestöltään tukea vaikkapa Ay-väen rauhanpäiville osallistumiseen. Jos rauhanliikkeen aktiivit löisivät hanskat tiskiin, se näyttäisi tosi pahalta. Olen sitä mieltä, että toivoa on oltava aina. Periksi ei pidä antaa. Hommat tehdään niillä voimilla, mitä kulloinkin on.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuva Teemu Matinpuro