Airin Bahmanin ja Bruno Jäntin Syyrian sota romuttaa tehokkaasti Syyrian sodan ympärille rakennettuja tarkoitushakuisia kertomuksia ja myyttejä. Samalla kirjoittajat nostavat silminnäkijälausuntojen avulla vahvasti esiin sodan kärsimykset ja julmuudet. Herkimmille lukijoille ei voi suositella kirjassa dokumentoituja kertomuksia julmuuksista.
Syyrian monitahoisen ja -vaiheisen sodan kattava käsittely olisi lähes ylivoimainen tehtävä, mutta Bahmani ja Jäntti pureutuvat konfliktin eri puoliin pintaa syvemmältä. Osansa saavat muun muassa konfliktin sosioekonomiset taustatekijät, aseellisen sunni-islamismin rakentuminen ja jesidivähemmistön kärsimykset niin Isisin terrorin kuin Turkin interventionkin seurauksena.
Jäntti pyrkii poliittista ääri-islamismia ja Isisiä käsittelevissä osioissa romuttamaan karkeimpia väärinymmärryksiä näiden suhteesta islamiin ja alueen asukkaiden yleisiin näkemyksiin. Mielipidemittauksiin nojaten Jäntti todistelee, että niin Syyriassa kuin Irakissa valtaenemmistö kannattaa demokratiaa ja uskontokuntien tasa-arvoista rinnakkaineloa.
Osin Jäntti tuntuu kuitenkin vetävän gallupeista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Gallupeista saadaan tunnetusti monenlaisia tuloksia kysymysten muotoilusta riippuen ja ne kuvaavat yleensä varsin rajallisesti ihmisten usein ristiriitaista ajattelua. Tämä käy ilmi myös Jäntin esille tuomasta materiaalista.
Kuten Jäntti toteaa, 83 prosenttia syyrialaista kannattaa ”vapaita ja rehellisiä vaaleja” ja selvä enemmistö demokratiaa ylipäätään. Samalla on kuitenkin huomattava, että 40 prosenttia syyrialaisista pitää Assadin hallinnon toimintaa kriisissä ”yksinomaan positiivisena” ja täsmälleen vastaava 40 prosenttia puolestaan antaa saman arvion oppositiosta. Tämä huolimatta siitä, että molemmat osapuolet ovat syyllistyneet räikeisiin ihmisoikeusloukkauksiin ja demokratian tukahduttamiseen. Jäntin maalailema demokraattinen valtavirta, joka tuomitsee kummatkin sotivista osapuolista, näyttää valitettavasti käytännössä jäävän heikoksi vähemmistöksi taistelevien osapuolten välissä. Tämä tulkinta näyttää myös konfliktin kehityksen valossa realistiselta.
Syyrialaiset voivat olla periaatteessa demokratian kannalla, mutta käytännössä valtaosa on silti lukittunut kannattamaan jompaakumpaa keskenään kamppailevista osapuolista, joiden demokraattisuudessa ei ole kehumista. Tätä toki edesauttaa se, että kumpikin osapuoli julistaa retoriikassaan edustavansa demokratiaa. Vastaavanlaiset tilanteet eivät tietenkään ole tuntemattomia länsimaisessakaan politiikassa.
Kirjassa Rojavan vallankumous ja sen pohjalle syntynyt Pohjois-Syyrian federaatio saavat varsin lyhyen käsittelyn. Tässä pikakelauksessa kehitys Rojavan kurdien kansannoususta monietniseen Pohjois-Syyrian federaatioon jää selittämättä, ja esimerkiksi viittaukset alueen yhteiskuntasopimukseen ovat jo osin vanhentuneita. Kirjoittajien ansioksi on kuitenkin luettava se, että Turkin Syyria-interventiota käsitellessään he ottavat esiin myös siihen liittyvää alueen jesidivähemmistön vainoa, mistä suomalaiset tiedotusvälineet ovat tyystin vaienneet.
Syyrian konfliktin eri tahojen propagandamyrskyssä faktojen perässä on usein vaikea pysyä, ja niinpä tähänkin kirjaan on eksynyt joitain virhetietoja. Esimerkiksi kirjassa ohimennen mainittu ja laajalle levinnyt kertomus protestilaulaja Ibrahim Qashoushin kuolemasta on ilmeisesti keskeisiltä osiltaan virheellinen. Tästä huolimatta kirja on luotettavampi ja tarkempi kuin useimmat suomalaiset Syyria-kuvaukset. Jäntin ja Bahmanin kirja on ehdottoman suositeltava teos, joka haastaa mustavalkoisia myyttejä Syyrian konfliktista.
Teksti Reko Ravela
