Joukko suomalaisia opettajia, joilla oli kristillinen vakaumus, ryhtyi rauhanaktivisteiksi pohjoismaisten kollegoidensa kanssa 1920- ja 30-luvun kansallismielisen aateilmapiirin katveessa.
USKONNONOPETUS KANSALLISUUSAATTEEN VAHVISTAJANA
Uskonnonopetus oli Suomessa itsenäistymisen jälkeen ennen kaikkea keino vahvistaa oppilaiden isänmaallisuutta ja luterilaista maailmankatsomusta. Kuten muuallakin, myös Suomessa 20–30-lukujen aikana nousseeseen kansallisuusaatteeseen kuului heimoaate. Erilaiset kulttuuri- ja uskontovähemmistöt haluttiin rajata ulos kansallisesta historiasta. Suomen rajoja oli syytä puolustaa asein, ja etenkin Neuvostoliitosta ja kommunismista luotiin viholliskuvia. Luterilaista Suomea tuli suojella ”lännen etuvartiostona”. Uskonnonopetuksessa näitä ajatuksia tuettiin luterilaisella esivaltaopetuksella ja vuoden 1923 Maamme-kirjassa ajatuksella herännäisyydestä Suomen kansallisuusaatteen ytimenä.
Kaikki opettajat eivät kuitenkaan hyväksyneet 20–30-lukujen yleistä käsitystä uskonnonopetuksen ja laajemmin suomalaisen kouluopetuksen merkityksestä. Päinvastoin jotkut opettajat kyseenalaistivat, usein kristillisen vakaumuksensa pohjalta, näkemyksen siitä, että uskonnonopetuksen tehtävänä oli kasvattaa oppilaissa uskollisuutta esivaltaa ja isänmaata kohtaan. Nuo opettajat järjestäytyivät pohjoismaisella tasolla yhteen ja pyrkivät vaikuttamaan kouluopetukseen niin, että siinä olisi keskitytty enemmän toisten kansojen, uskontojen ja kulttuurien tuntemiseen. Tämän muutoksen tavoitteena oli se, että oppilaat olisivat oppineet arvostamaan oman kulttuurin lisäksi toisten maiden kulttuureita ja tutustuneet kansojen väliseen yhteistyöhön.
RAUHANLIIKE ALKAA JÄRJESTÄYTYÄ
Ensimmäinen maailmansota ja Suomen sisällissota olivat raakuudessaan osoittaneet joidenkin mielestä sen, että sotien alkusyyt piilivät fanaattisessa isänmaallisuudessa, asevarustelussa ja imperialismissa. Tämä näkemys yhdessä itsenäisyyden tuomien yhdistymisvapauksien kanssa johti täällä siihen, että suomalainen rauhanliike alkoi järjestäytyä. Yksi ensimmäisistä Suomeen tulleista kansainvälisistä rauhanliikkeistä oli nimeltään ”Kristillistä internationalea kohti”. Sen tavoite oli saavuttaa maailmanrauha kristillisen vallankumouksen avulla. Myöhemmin tämän liikkeen nimeksi tuli Suomen sovinnonliitto. Liitto auttoi Neuvostoliitosta Suomeen tulleita pakolaisia ja teki humanitaarista avustustyötä Armenian kansanmurhasta kärsivien hyväksi.
Muihin Pohjoismaihin verrattuna suomalaiset opettajat perustivat oman rauhanjärjestönsä myöhään, vasta vuonna 1931. Norjassa oli perustettu vuonna 1919 Norske Læreres Fredsnævnd, Ruotsissa 1920 Svenska skolors fredsforening ja Tanskassa 1923 Dansk Freds-og Folkeforbundsforenings Lærerkreds.
Pohjoismainen opettajien rauhanliitto, johon liittyi Suomesta pieni opettajien toimikunta, syntyi vuonna 1925 Helsingissä järjestetyssä 12. pohjoismaisessa koulukokouksessa. Suomalaiset opettajat osallistuivat tämän jälkeen joka toinen vuosi sen kesäkursseille ja niiden suunnitteluun ja toteutukseen. Suomessa kesäkurssi järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1930 Lahden kansanopistolla. Siihen osallistui yli 30 suomalaista opettajaa. Tämän kesäkurssin yhteydessä päätettiin perustaa virallisesti Suomen opettajien rauhanliitto, joka merkittiin yhdistysrekisteriin vuonna 1931.
Vaikka suomalaiset rauhanaatetta kannattavat opettajat järjestäytyivät muita Pohjoismaita myöhemmin, monet heistä toimivat jo aktiivisesti joissakin muissa suomalaisissa rauhanyhdistyksissä. Esimerkiksi Felix Iversen oli perustamassa vankilasaarnaaja Mathilda Wreden kanssa Kristillisen internationaalin Suomen-osastoa. Iversen toimi aktiivisesti myös vuonna 1920 perustetussa Suomen rauhanliitossa.
VUORISAARNAN VIESTI OPETUKSEN YTIMEEN
Kristillinen vakaumus oli tyypillisin syy, miksi opettajat lähtivät mukaan rauhantyöhön. Yksi ensimmäisistä Kristillisen internationaalin julkaisemista vihkosista oli vuonna 1920 ilmestynyt kirjoitus ”Lasten ja nuorten kasvatuksesta”. Siinä Iversen kritisoi koulun uskonnonopetusta Kristuksen opetuksien vääristelemisestä ja ehdottaa, että uskonnonopetuksessa pitäisi keskittyä enemmän Kristuksen vuorisaarnaan ja sen viestiin lähimmäisenrakkaudesta ja väkivallattomuudesta.
Pohjoismaiden opettajien rauhantyössä aktiivisesti toimineet Lucina Hagman, Lydia Lyytikäinen ja Jose Fagerholm näkivät sotimisen olevan sotajumalan alttarille uhraamista ja siten epäjumalanpalvelusta, johon tulisi puuttua oikeanlaisella kristillisellä kasvatuksella. Greta Langenskjöld oli puolestaan kveekari, joka julkaisi opettajantyönsä ohella elämänsä aikana paljon kristillisiä rauhanrunoja.
Kristillisestä vakaumuksestaan huolimatta suomalaiset rauhantyöhön omistautuneet opettajat halusivat tuoda opetuksessa esille positiivisia asioita myös muista uskonnoista. Vuonna 1929 opettajien, koulunjohtajien ja professoreiden kouluhallitukselle ja opetusministeriölle jättämässä vetoomuksessa esitettiin, että uskonnonopetuksessa tulisi luoda uudenlainen sankari-ihanne, jossa käsiteltäisiin kristillisten esikuvien lisäksi esimerkiksi hindulaista Mohandas Gandhia. Opetuksen näkökulmia oli syytä laajentaa suomalaisuuden ja luterilaisuuden ulkopuolelle. Langenskjöldin sanoin uskonnonopetus oli hyvää silloin, ”kun se pyrkii herättämään nuorissa sympatiaa kaikkea elävää kohtaan ja laajentamaan heidän sydäntään niin, että sinne mahtuu muutakin kuin vain he ja heidän lähiympäristönsä”.
MARGINAALISTA VALTAVIRTAAN
Rauhantyötä tehneiden opettajien näkemyksiä ei hyväksytty 1920–1930-lukujen Suomessa, jossa kansallismielisyys hallitsi yleistä mielipidettä. Kansallisuusaatteen ja luterilaisuuden valtapiiriin kuuluivat erityisesti koulun historian- ja uskonnonopetus. Tietyllä tavalla toteutettaessa nuorisossa saatiin niiden avulla kasvatettua isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoa. Patrioottista uskonnonopetusta kritisoineet opettajat muodostivat siten uhkan koko ideologialle. Heidän ajamansa muutosehdotukset synnyttivät ankaraa kritiikkiä oikeistolaisessa ja kansallismielisessä lehdistössä.
Opettajien rauhanliitossa todellinen isänmaallisuus nähtiin sellaisena, että ihmiset osaisivat kunnioittaa jokaisen maan koskemattomuutta ja kulttuuria. Kansainliitto oli se instituutio, jonka tehtävä oli edistää kansojen välistä yhteistyötä ja rauhanomaista konfliktin sovittelua. Siksi sen opettaminen haluttiin tuoda osaksi opetussuunnitelmaa.
Toisen maailmansodan aikana äärimmilleen viedyn kansallisuusaatteen nimissä toteutetut kansanmurhat osoittivat tarpeen nostaa ihmisarvo valtion ja kansallisuusaatteen yläpuolelle, mikä heijastui myös suomalaiseen kouluopetukseen.
Nykyisessä perusopetuksen opetussuunnitelmassa uskonnon oppiaineen tehtäväksi määritellään, että ”opetus kannustaa oppilaita kunnioittamaan elämää, ihmisarvoa sekä omaa ja toisen pyhää”.
Tälle aatteelliselle muutokselle Suomen opettajien rauhanliitto oli pohjoismaisten kollegoiden avulla valmistanut suomalaista koulua jo vuosikymmeniä aikaisemmin.
Teksti: Rony Ojajärvi
Kirjoittaja on uskonnon ja yhteiskuntaopin opettajaksi valmistunut teologian maisteri.
AIHEESTA ENEMMÄN
Ahonen, Sirkka: Suomalaisuuden monet myytit. Kansallinen katse historian kirjoissa. Gaudeamus 2017.
Huhta, Ilkka: ”Täällä on oikea Suomenkansa”. Körttiläisyyden julkisuuskuva 1880–1918. Väitöskirja. Suomen kirkkohistoriallinen seura 2001.
Kalemaa, Kalevi: Suomalaisen rauhanliikkeen juuria. Suomen rauhanliitto & YK-yhdistys 1981.
Nilsson, Ingvard: Nationalism i fredens tjänst. Svenska skolornas fredsförening, fredsfostran och historieundervisning 1919–1939. Diss. Umeå universitet 2015.
Ojajärvi, Rony: Kohti Kristillistä internationaalia – Mathilda Wreden ja Felix Iversenin johtaman Kristillisen internationaalin Suomen osaston muodostuminen ja vastaanotto 1919–1920. Pro gradu -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto 2019.
Ojajärvi, Rony: Piirteitä opettajien kansainvälistymisen ja kansainvälisyys- ja rauhankasvatuksen historiasta 1925–1932 – Pohjoismaisten opettajien yhteistyöverkostot ja Kansainliitto-valistus keinoina muuttaa nationalistista uskonnon- ja historianopetusta 20-luvulla. Artikkelikäsikirjoitus tutkijan hallussa. 2020.
Opetushallitus: Perusopetuksen opetussuunnitelma 2014.
