Folkloristiikan dosentti Liisa Granbom-Herranen on vuosia tutkinut suomalaisia sananlaskuja ja väitellytkin niistä kahdesti. Sananlaskuilla on välitetty elämisen ja muiden kanssa olemisen taitoja. Siinä virassa ne pätevät yhä, vaikka agraariajan sanontojen kuvasto ei tämän päivien nuorille tuttu olekaan.

Liisa Granbom-Herranen on tutkinut suomalaisia sananlaskuja ja väitellyt lasten kasvatukseen liittyvistä sananlaskuista Jyväskylän yliopistossa (kasvatustiede) ja nykypäivän sananlaskuista Turun yliopistossa (folkloristiikka). Kasvatuksen puitteissa hän oli kiinnostunut siitä, ovatko sananlaskut ikivanhaa aivopesua ja lasten mielen muokkaamista aikuisten tarkoituksiin. Sellaista hän ei havainnut. Monelle voi olla tuttua sananlaskun ehdottomuus, mutta sekään ei ole niiden tarkoitus.

”Sananlaskuja ovat kertoneet kotona naiset, äidit ja isoäidit. Miehet olivat poissa, töissä pelloilla tai metsissä jopa sodassa. Sananlaskut tulivat niiden kertojille elämän kokemuksista. Vastaavasti kuulija yrittää ymmärtää kerrottua omien kokemustensa taustaa vasten.”

Sananlaskut ovat hyvin vanhaa perinnettä ajalta ennen kirjoitus- ja lukutaitoa.
”Niillä välitettiin oman elämän taitoja. Sellaisia ovat muun muassa vastuu omasta elämästä, ei saa lannistua, miten eletään toisten kanssa, vähempiosaisten auttaminen, toisten kanssa puhuminen, toisten huomiointi, sopu ja eripura, mitä ovat huonot tavat ja mitä rehellisyys. Esimerkiksi varallisuuteen liittyi säästäväisyys, josta saattoi seurata vaurautta”, kertoo Granbom-Herranen.

Hyvä olisi myös hyvä muistaa

Kun kuuntelin Liisa Granbom-Herrasen puhetta, mietin, eivätkö nämä taidot ole päteviä myös nykyisin. Mistä oppi toisten kanssa elämiseen ja toisten huomioimiseen saadaan nyt? Todennäköisesti kotoa, koulusta, kavereilta, työpaikalta ja harrastuksista. Mistä ne nyt politiikassa ja kansanliikkeissä vaikuttavat johtohahmot ovat saaneet oppinsa, kun jakavat ihmisiä oikeisiin ja vääriin ja käyttäytyvät huonosti eduskuntaa myöten?

Minusta pitäisi pohtia, mitkä asiat ja arvot ovat sellaisia, että niitä kannattaa jakaa sukupolvesta toiseen. Itse en ole kaikenlaisten arvojen ja käytäntöjen kannattaja. Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Ihminen siirtää kasvuympäristössään oppimiaan asioita eteenpäin. Ne ovat yksilölle tuttuja asioita.

On mahdollista luopua vaikeuksia aiheuttaneista opeista, mutta helppoa se ei ole. Meidän aikanamme, jona tavallinen julkinen keskustelu on jyrkkää ja vaikeata, tarvittaisiin menetelmiä, joita sananlaskuja kerrottaessa käytettiin.

Tutkiskele sanoja sydämessäsi

Liisa Granbom-Herranen kertoo esimerkin tutkimuksestaan. Siinä muistelija kertoo: ”Eräs opetus, jonka sain perinteeksi kodistani, joka ei suinkaan ollut aineellisesti rikas, mutta sisäisesti ehjä, on vielä mainittava. Samalla, kun vanhempani eivät koskaan olleet tyytymättömiä omiin taloudellisiin oloihinsa, he kaiken aikaa korostivat, että ihmisen on itsensä pystyttävä luomaan oma elämänsä ja tulevaisuutensa. Isäni ilmaisi sen sananparrella: ei toinen toisen lusikkaan puhalla.”

Granbom-Herranen selventää kertojan tulkintaa: ”Ihmisen on käytettävä omaa järkeään, tulee ajatella erilaisen toiminnan vaihtoehtoja, seuran valintaa, omaa tilanteen arviointia.”

Sananlaskuja ei töksäytelty, mutta ne lipsahtelivat puheen joukkoon. Niitä käytettiin tilanteissa, joissa ne oli mahdollista ymmärtää sillä tavalla kuin kertoja tavoitteli. Tähän tavoitteeseen sisältyi oppia kokemuksesta ja yhteisön kanssa toimimisesta.

Tässä on esimerkki Granbom-Herrasen väitöskirjasta, jossa sananlaskujen kuulija kertoo kokemuksensa opastuksesta: ”Kuten varmaan aikaisemmin on tullut ilmi, oli meillä tieto siitä, mikä oli oikein, mikä väärin. Meitä oli neuvottu tässä asiassa – no, enimmäkseen kai kielloilla, mutta en mitenkään noita ’kieltoja’ painostavina tai vapautta rajoittavina kokenut. Mikä ei ollut kiellettyä, oli sallittua – helppohan tuo. Sitä paitsi meidän piti käyttää omaa järkeä. ’Ota silmä käteesi ja katso’, tapasi äiti sanoa. Hänellä oli paljon, melkein joka tilanteeseen sopiva sananlasku ojennuksen, kehotuksen ja neuvon tueksi. Niin oppi tuli ’pehmeästi’ eikä ’alentanut’ toisen arvoa. Erityisen tärkeänä äiti piti rehellisyyttä ja sanassaan pysymistä. ’Rehellisyys maan perii’ tuli tutuksi jo pienestä pirpanasta asti. Tiesimme myös, että ’totuus ei pala tulessakaan’. Pettää ei saanut: ’Ennen mies maansa myöpi kuin sanansa syöpi.’”
Kertomuksessa ”maa” tarkoittaa esimerkiksi omaa pihaa tai metsää, siis omaisuutta.

Itsearviointia

Olisiko mahdollista, että me omassa toiminnassamme kertoisimme toiselle tarkoituksemme ja pyrkimyksemme, kun kerromme ajatuksemme, mielipiteemme tai ehdotamme jotain? Eikö tämä ajatuksen avaaminen antaisi toiselle osapuolelle enemmän mahdollisuuksia ymmärtää ja muodostaa oman mielipiteensä ehdotuksesta? Ovatko yhteiskunnallisen keskustelun mielipiteet niin lukittuja, että ne eivät liiku?

Sananlaskuja käytetään yhä esimerkiksi tekstiviesteissä, sanoo Granbom-Herranen: ”Niissä voidaan lopettaa juttu vaikka: ’Mikä loppu nyt ahneella olikaan.’ Agraariyhteiskunnassa paska oli pellon lantaa, sikäli arvokasta.”

Granbom-Herranen oli pannut merkille presidentti Sauli Niinistön kommentin mellakasta Yhdysvaltojen kongressissa presidentinvaalien tulosten vahvistamisen yhteydessä. Ajankohtaisohjelmassa Niinistö sanoi: ”Joukossa tyhmyys tiivistyy.”
”Niinistö ei tuominnut amerikkalaisia, eikä väittänyt heitä tai Trumpia hulluksi. Niinistö vain totesi tilanteen”, huomauttaa Liisa Granbom-Herranen.

Arjen perintö muuttuu

Rauhanjärjestöt, puolueet ja esimerkiksi ammattiliitot voi ymmärtää myös kasvatusjärjestöinä. Tästä näkökulmasta voi tarkastella, millaista aatteellista perintöä ne kuljettavat mukanaan. Tunnetusti huonoja riitoja synnyttävät asiat voi jättää taakseen ja ottaa mukaansa uutta hyvää luovaa kokemusta ja tietoa.

Uudistuva maailma ei hylkää kaikkea. Itse ajattelen, että toisesta maailmansodasta on kulunut niin paljon aikaa, että sodan aiheuttama tuho ja kärsimys on unohtunut kansalaisten mielestä. Sotia muistellaan kyllä taisteluina, mutta ymmärrys niiden tuhoista on vähäistä.

En usko, että sananlaskut ovat tuleva kasvatusperusta. Mutta ymmärrys omasta ja toisen elämästä on kestävä periaate rakentaa omaa elämäänsä.

Liisa Granbom-Herrasen väitöskirjassa on myös tällainen esimerkki perinteen siirtymisestä: ”Vanhempani olivat vakavamielisiä, mutta eivät korostaneet uskonnollisuuttaan, vaikka sen hyväksyivätkin. Harvoin kirkossa käytiin, ihan muutaman retken vain muistan lapsuuteni ajalta. Sen sijaan heille oli tärkeää kaikki oikeudenmukaisuus. Se, mitä he lupasivat, täyttyi varmasti, puhe oli kultaa. Mitään ilkeyttä he eivät suvainneet. ’Se mitä on luvattu pittää tehä, vaikka nahka peästä lähtis’, tapasi äitini sanoa.”
Eivätkö nuo ole hyvinkin kannatettavia ajatuksia.

Teksti: Erkki Kupari
Kuva:

Liisa Granbom-Herrasen kasvatusta käsittelevä väitöskirja on vapaasti luettavissa.

Haastattelu Yle Areenassa