Tanja Pelttari työskentelee Suomeen yksin tulleiden, turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa, ja lisäksi hän on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja ja ay-aktiivi. Pelttarin toiminnan takana on arvomaailma, jossa ihmisten auttaminen, monikulttuurisuuden ymmärtäminen, tasa-arvoisuuden edistäminen ja ruohonjuuritason työ rauhan puolesta ovat tärkeitä peruspilareita.

Tanja Pelttarin maailmankuvan kehittymiseen on vaikuttanut keskeisesti kaksi asiaa. Hänen äitinsä on ollut ja on edelleen aktiivinen monessa järjestössä ja edellytti tyttäreltään mielipiteiden perustelemista. Pelttarin opinahjo oli Helsingin Suomalais-venäläinen koulu, SVK, jonka pihapiiriin hän tutustui jo 5-vuotiaana. Hän kävi SVK:ssa esikoulun, ylä- ja ala-asteen 
sekä lukion. Nämä kaikki sijaitsevat samassa pihassa Helsingin Kaarelassa.

Pelttari kirjoitti koulusta ylioppilaaksi 17 vuotta sitten. Luokkatoverit pysyivät koko ajan samoina ja he pitävät edelleenkin yhteyttä toisiinsa.

”SVK on nimenomaan yhteisö. Yksi hieno piirre koulussa oli luokkien välinen kummitoiminta. Oppilaat toimivat toistensa tukioppilaina. Siellä järjestetään paljon tapahtumia, jolloin kouluun tulee vierailemaan vanhoja oppilaita ja opettajia ja nykyisiä koululaisia vanhempineen.”

Tanja Pelttari oppi normaalien kouluaineiden lisäksi SVK:ssa venäläistä kulttuuria, kansainvälisyyttä ja yhteiskunnallista ajattelua. Siellä keskusteltiin paljon, ja oppilaat järjestivät kampanjoita monista ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista.

VIHA-RAKKAUSSUHDE

Taustansa takia Pelttari tuntee suuren itäisen naapurimme paremmin kuin moni muu suomalainen. Ensimmäisen Neuvostoliiton-matkansa hän teki jo kuukauden ikäisenä vuonna 1980. Lapsena hän matkusti maahan usein. ”Minulla oli pienenä Neuvostoliitossa leikkikavereita, joita tapasin kun kävimme siellä. Kouluaikana
 kävin kolmena vuonna kesäaikaan koulua siellä ja asuin venäläisessä perheessä. Näiden perheiden
lapset taas ovat vierailleet meidän luonamme Suomessa.”

Pelttari näkee Venäjässä sekä hyvää että pahaa. ”Minulla on viha-rakkaussuhde Venäjään. Nyky-Venäjän toiminnassa on paljon sellaista, jota en hyväksy
ja joka tuntuu todella pahalta.” Toisaalta Pelttari kertoo ärtyvänsä siitä, kun suomalaiset puhuvat Venäjästä tietyllä tavalla, varsinkin jos puhujat eivät ole koskaan edes käyneet maassa.

Pelttari rakastaa venäläistä kulttuuria ja venäläisiä ihmisiä. ”Vihaan nyky-Venäjän propagandaa ja sitä kuinka paljon ihmisiä siellä valvotaan. On karmeaa, etteivät ihmiset Venäjällä saa olla sellaista kuin ovat. Seksuaalivähemmistöjen asema on huono, ja Venäjällä dekriminalisoitiin tänä vuonna naisiin kohdistuva perheväkivalta. Siellä nostetaan myös esiin isänmaallisuutta ja sotilaallista mahtia ikävällä tavalla.”

Pelttari arvostaa suuresti
 sitä, kuinka ystävällisiä ihmiset Venäjällä ovat. ”Tähän vaikuttaa 
se, että pystyn käyttämään heidän omaa kieltään. Venäläiset ovat myös todella ylpeitä kulttuuristaan.”

HYÖDYLLISET KESÄLOMAT ULKOMAILLA

Vaikka Tanja Pelttarin kosmopoliittisuus on auennut hänelle nimenomaan Venäjän kautta, ei hänen kansainvälisyytensä rajoitu siihen. Jo pienestä pitäen hänen perheensä matkusti paljon ja Tanja kasvoi monikulttuurisuuden hengessä.

”Olen ollut au pairina Belgiassa. Jo sitä ennen olin matkustellut paljon Euroopassa ja ollut mukana erilaisissa projekteissa. Kun olin yläasteikäinen, äidilläni oli periaate, että kesätöitä ei tarvitse tehdä, jos loma-ajat käyttää hyödyllisesti. Olin näillä hyödyllisillä kesälomillani muun muassa Suomessa lastenleireillä ohjaajana sekä Rauhanpuolustajien ja Vaihtoehto EU:lle -järjestön tulevaisuuden konferensseissa. Teimme esimerkiksi Baltian läpi bussimatkan, jonka aikana esitimme katuteatteria ja osallistuimme konferenssiin.”

Pelttarin kesiin kuului myös ulkomaisia leirejä, kielikursseja ja vierailuja perheissä eri Euroopan maissa. Vuonna 1997 hän kävi Kuubassa nuorison ja opiskelijoiden festivaalilla. Siellä hänen isäntäperheensä ei osannut muuta kuin espanjaa, joten kommunikointi sujui fraasisanakirjan avulla.

LASTENSUOJELIJA

Tanja Pelttari on koulutukseltaan sosionomi (ylempi AMK). Päätyminen sosiaalialalle ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, sillä lukion jälkeen hän haaveili ihmisoikeusjuristin urasta. Pelttarin esikuvana toimi Rauhanpuolustajien entinen puheenjohtaja ja Helsingin yliopiston rikosoikeuden professori Pekka Koskinen (1943–2011).

”Arvostan hänen ajattelutapaansa ja olen käynyt hänen kanssaan paljon keskusteluja. Pekka ei koskaan ajatellut, että rauhanpuolustaminen olisi vain sodan vastustamista. Hän ajatteli, että kyseessä on laajempi kokonaisuus. Pekalla oli hieno tapa ajatella kokonaisuuksia ja niihin liittyviä syy-seuraussuhteita. Jos jokin yksittäinen tapahtuma aiheutti ison kohun, Pekka ei lähtenyt siihen mukaan. Sen sijaan hän mietti, mitä kohun taustalla on ja miten asia voidaan ratkaista.”

Pekka Koskisella oli tapa kohdella kaikkia ihmisiä yhtä arvostavasti. Tällaisen ajattelu- ja elämäntavan Tanja on asettanut itselleen tavoitteeksi. ”Muistikuvani mukaan hänellä oli myös aina aikaa keskustella.”

Lukion jälkeen Pelttari pyrki oikeustieteelliseen. Hän ajatteli, että ihmisoikeusjuridiikalla olisi mahdollisuus vaikuttaa yksittäisten ihmisten elämään ja niin heitä voisi auttaa eniten. ”Hylkäsin tuon haaveen kuitenkin Belgiassa, koska en ole mikään yksityiskohtiin paneutuja.”

Pelttari on aina viihtynyt hyvin lasten ja nuorten parissa. Hänelle yöskentely nuorisoleireillä ja päiväkodeissa oli tuttua jo kouluajoilta.
”Minulla oli alalta kokemusta
 ja havahduin myös ajatukseen,
 että minulla olisi hyvä olla joku ihan oikea ammatti. Sosionomin koulutus kiinnosti lisäksi laajuutensa takia. Luin jo lukiossa lähes kaikki mahdolliset kurssit mitä lukio tarjosi, paitsi uskonnon ja kemian kurssit. Lukeminen oli mielestäni kivaa. Jatko-opintojen kanssa kävi vähän samalla tavalla. Valitsin syventäviksi opinnoiksi lastensuojelutyön, valtion ja kunnan palvelut, varhaiskasvatuksen
 ja erityiskasvatuksen, jotta saisin kelpoisuuden lastentarhanopettajan tehtävään. Harjoittelun jälkeen ymmärsin myös, etten voi tehdä lastensuojelutyötä ymmärtämättä lasten vanhempien taustoja. Tämän takia opiskelin myös syventävinä opintoina päihde- ja kriminaalityötä sekä mielenterveystyötä.”

Opinnot sijoittuivat vuosiin 2004–2007. Tanja oli mukana Helsingin ja Pietarin kaupunkien välisessä lastensuojeluprojektissa, johon hän pääsi mukaan opiskelijana. Tätä kautta hän päätyi töihin lastensuojeluun.
”Valmistumiseni jälkeen olin töissä ohjaajana lastenkodissa. Päädyin hieman vahingossa lastenkodin osaston vastaavaksi ohjaajaksi. Työskentelin siellä äitiyslomaani asti vuoteen 2014.”

Äitiysloman jälkeen Tanja alkoi jälleen opiskella. ”Pojan syntymän jälkeen halusin olla kotona lapsen kanssa pitkään. Hakeuduin opiskelemaan ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Suoritin opinnot niin, että poikani oli 2,5-vuotias mennessään päiväkotiin vuonna 2016. Silloin palasin töihin. Työnantajani oli vaihtanut töitäni, 
ja aloitin työskentelyn perheryhmäkodissa vastaavana ohjaajana Suomeen yksin tulleiden turvapaikan saaneiden alaikäisten parissa.” Opiskelun tekivät mahdolliseksi aikuiskoulutusraha, mutta etenkin avomies ja pojan isovanhemmat.

OIKEISSA TÖISSÄ

Maailma on muuttunut rajusti vuodesta 2007. Tanja Pelttarin
nykyisessä työpaikassa suomalainen todellisuus törmää globaaliin todellisuuteen konkreettisella tavalla. Hän katselee nykypäivää kulmasta, joka ei avaudu ihan jokaiselle kansalaiselle.
”Ehkäpä kulmani on väärä, sillä olen työskennellyt koko työurani marginaaliryhmien kanssa. Näkökulmani ei ole välttämättä todellinen.”

Pelttarin tekemä työ on kuitenkin ehdottoman tärkeää. Hän jos kuka voi sanoa hyvin omintunnoin olevansa ”oikeissa töissä”. Toisaalta yhteiskunnan arvot ovat koventuneet, vihapuhe täyttää netin ja Tanja Pelttarin työn kaltaista ihmisoikeuksia vaalivaa toimintaa saatetaan nykyään kritisoida ankarastikin.

”Ihmisten asenteet ovat muuttuneet todella paljon. Nykyään keskitytään vain omaan ja oman perheen hyvinvointiin. Olen miettinyt onko se ihmisten oma valinta vai yhteiskuntamme luoma pakko.”

Pelttaria huolestuttaa nyky-yhteiskuntamme vaihtoehdoton tehokkuusajattelu, jossa jyvät seulotaan akanoista yhä aikaisemmin.
”Lapset joutuvat kilpailemaan keskenään yhä varhaisemmassa vaiheessa. Koululaiset joutuvat valitsemaan ratkaisevia opintojaan hyvin nuorina. Itse olen opiskellut vähän sitä sun tätä ja aika paljon. Nykyään vaihtoehtoja kavennetaan koko ajan.”

Sen lisäksi että eriarvoistuminen tuntuu kasvavan Suomen sisällä, globaalin eriarvoisuuden mittakaava on niin suuri, että yksilön
voi olla sitä vaikea hahmottaa. Kun maailma tulee kylään, se saattaa aiheuttaa meille shokin. Jotkut vaipuvat epätoivoon.

”UNCHR:n tilastojen mukaan
 yli puolet kaikista maailman pakolaisista on alaikäisiä. En tekisi työtäni, jos kokisin että se on epätoivoista. Jo lastensuojelussa olin tekemisissä lasten kanssa, joilla oli vaikea tausta. Heillä oli kuitenkin jonkinlaisia verkostoja Suomessa ja perustaitoja kuten kielitaito ja se, että on kasvanut tähän yhteiskuntaan.”

Alaikäisiltä turvapaikanhakijoilta tällainen peruspohja puuttuu. Pelttari innostuu hehkuttamaan heistä välittyvää inhimillisyyttä. ”Nämä lapset ovat ihan mielettömiä. He ovat aivan ihania. Toisaalta he ovat myös välillä todella rasittavia.”

HEITTEILLE JÄTETYT NUORET

Tanja työskentelee alle 18-vuotiaiden lasten kanssa, joita tulee monista eri maista. Hänen töissään painottuvat luonnollisestikin ne maat, joista on paljon tulijoita Suomeen.

”Olen tehnyt viimeiset puolitoista vuotta töitä pääsääntöisesti afgaanipoikien kanssa. He ovat tulleet Suomeen vuonna 2015. Silloin turvapaikanhakijoita tuli eniten Afganistanista. Tosin nämäkään pojat eivät ole välttämättä koskaan edes käyneet Afganistanissa.”

Osa Suomeen tulleista afgaanipojista on syntynyt Iranissa. Pahimmassa tapauksessa Suomi pakkopalauttaa heidät Afganistaniin. Se on heille vieras ja vihamielinen ympäristö, jossa heillä ei ole mitään tulevaisuutta.

”Jos heidät viedään Kabulin lentokentälle, siellä heitä ovat vastassa ääriliikkeet. Nämä nuoret kokevat häpeää siitä, että he ovat lähteneet Eurooppaan. Osa on lähetetty, osa tehnyt valinnan itse. Kun Eurooppakaan ei hyväksy heitä, vaan palauttaa takaisin, on seurauksena kaksinkertainen häpeä. Sitten he ovat ensimmäistä kertaa elämässään Kabulissa. Mihin he menevät?”

Tanja Pelttari on joutunut käymään joidenkin afgaaninuorten kanssa keskusteluja, joissa pohditaan elämää kielteisen turvapaikkapäätöksen jälkeen.
”He pohtivat, että jos tappaa itsensä Suomessa, saa valita 
ajan, paikan ja tavan. Sen sijaan Afganistaniin palautuksen jälkeen ei voi tietää, kuka tappaa, missä ja miten. Ei 17-vuotiaan kuuluisi miettiä tällaisia. Toiset ajattelevat, että jos heidät palautetaan, he pyrkivät heti pois maasta.”

Myös alaikäisten turvapaikanhakijoiden perheet luovat heihin painetta. Tosin osan perheet on jo tapettu, mikä sekään ei helpota tilannetta.
”Nämä nuoret kulkevat täällä kaduillamme ja heille huudellaan. Migrin tekemät turvapaikkapäätökset saattavat viedä lähes vuoden. Nuoret ovat löysässä hirressä. He eivät tiedä, onko heillä tulevaisuutta. Sitten
 me olemme heille hokemassa, että yritäpäs nyt säästää rahaa, kun muutat omaan asuntoon. Nuoret vastaavat, ettei säästämisellä ole mitään väliä, kun ei voi tietää, ovatko he tulevaisuudessa Suomessa.”

VALOPILKUT

Tällaisessa tilanteessa rasismi kukkii ja Suomi ensin -tyyppinen ajattelu rehottaa. Yleinen mielipide pakolaisten vastaanottamista kohtaan on muuttunut alati kovemmaksi.

”Pahinta on se, että tällainen ajattelu on nykyään Suomessa hiljaisesti hyväksyttyä päättäjienkin taholta. Se tekee tilanteesta karmean. Suomessa hyväksytään yhteiskuntamme kiihtyvä jakautuminen ja se, että täällä on joukko ihmisiä, joille voi sanoa mitä vain ja heitä voi kohdella miten huvittaa. Näin saattavat ajatella vaikkapa opettajat, vartijat tai poliisit. Se tuntuu todella pahalta.”

Tauti on pesiytynyt kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, ja rakentavaa keskustelua on vaikea käydä.
”Jos joku yrittää tehdä avauksen, vastassa on vyöry epäasiallista palautetta ja keskustelu muuttuu vihapuheeksi. Tämän jälkeen on turha puhua enää siitä rakentavasta avauksesta. Suomalainen järjestelmä ei toimi maahanmuuton suhteen, vaan meillä olisi todella paljon korjattavaa.”

Turvapaikanhakijoista, heidän tilanteestaan ja kohtelustaan Suomessa saa helposti synkän kuvan. Tanja Pelttari näkee työssään silti useita valopilkkuja.
”Koen upeita hetkiä työssäni joka päivä. On ollut hienoa nähdä, miten vuoden Suomessa olleet pojat ovat oppineet uuden kielen. Jotkut lapsista eivät ole osanneet lukea ja kirjoittaa tänne tullessaan. Nyt he opiskelevat ahkerasti ja kirjoittavat innoissaan koevastauksia koulussa. Ennen Suomeen tuloaan he eivät ole välttämättä koskaan käyneet koulua.”

Pelttari arvostaa myös afgaanipoikien kohteliaisuutta, yhdessä ekemistä ja yhteisöllisyyttä. ”Yhteisöllisyys on todella vahvaa. Me opetamme pojille ja he opettavat meille. Juuri tämän takia tämä on minulle sopiva työ, jonka luontevaksi osaksi monikulttuurisuus tulee. Se on hienoa.”

Saksassa ehdotettiin, että maahanmuutto rajoitettaisiin 200 000 ihmiseen vuodessa. Rajanveto on kuitenkin vaikeaa. Jos ihmisellä
 on hätä, häntä on autettava. Tätä filosofiaa noudattaa myös Pelttari. Hän kuitenkin muistuttaa, että maahanmuuttokysymyksissä on tärkeää miettiä maahanmuuton syitä.

”Pitäisi miettiä, miksi ihmiset joutuvat lähtemään kotimaastaan. Pommittavatko länsimaat sinne hieman demokratiaa vai mitä siellä tehdään? Ovatko länsimaat käyttäneet heidän luonnonvaransa? Eurooppa käyttää aika sumeilematta hyväkseen muita maita, mutta jossain vaiheessa raja tulee vastaan.”

Mitä tavallinen kansalainen
 voisi sitten tehdä maahanmuuttokysymyksen hyväksi? Asiat
 ovat monimutkaisia. Isot valtiot 
ja suuryritykset jyräävät yksilön. Pienen aktivistijärjestön toiminta on pelkkää kärpäsen surinaa ja lopulta kaikki muuttuvat kyynisiksi. Tanja Pelttari muistuttaa, että pienilläkin teoilla on merkitystä.

”Se, mitä meidän afgaanipojat kaipaavat eniten, on kontaktit
suomalaisiin ihmisiin. He sanovat, että Suomessa on hiljaista. Heillä olisi kova tarve olla osa tätä yhteiskuntaa ja tulla hyväksytyksi.”

AY-TOIMINTA JA RAUHA

Tanja Pelttari on myös ammattiliittonsa Julkisten ja hyvinvointialojen liiton JHL:n aktiivi. Yksi hänen elämänsä punaisia lankoja onkin kiinnostus ammattiyhdistysliikkeeseen. Se on osin vanhemmilta perittyä, koska kotona hän kuuli paljon yhteiskuntaan ja ay-liikkeeseen liittyvää keskustelua.

”Kiinnostuin nuorena Kunta-alan ammattiliitto KTV:n toiminnasta. Siitähän tuli sittemmin JHL. Menin mukaan KTV:hen heidän kansainvälisen toimintansa takia, heillä oli paljon hyviä projekteja. Tämän jälkeen kiinnostivat omat ammatilliset asiat. Oma yhdistykseni on Helsingin Lastensuojelijat JHL ry.”

Vuodesta 2011 Tanja Pelttari 
on toiminut Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtajana. Työpaikkojen rauhantoimikunta eli tuttavallisemmin töpökät koostuu 
eri ammattiliittojen ja ammatillisten keskusjärjestöjen ay-aktiiveista, joita yhdistää kiinnostus rauhankysymyksiin.

”Olen toiminut aikaisemmin töpököiden varapuheenjohtajana 
ja vedin jo silloin aika paljon varsinaista puheenjohtajuutta. Töpököiden hienona ajatuksena on tarjota ay-liikkeessä toimiville mahdollisuutta yhteiskunnalliseen keskusteluun. Olen tyytyväinen toiminnan nykyiseen muotoon, jossa kysymys ei ole pelkästään sodan vastustamisesta vaan laajemmalti yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta. Töpököihin kuuluu eri puolelta Suomea ihmisiä, joista jokainen toimii omassa liitossaan.”

Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Essi Rajamäki