Riitta Kärnän tie lastensuojelijaksi kulki rakennuskunta Hakan piirustuspöydän kautta. Tarkkailijaksi itseään luonnehtiva Kärnä oppi romanikerjäläiseltä, että yksinkertainen tapa kunnioittaa ihmisiä on kohdata heidät suoraan.

Riitta Kärnä saapuu haastatteluun rankan yövuoron jälkeen. Hän työskentelee lastenkoti Naulakalliossa, johon on sijoitettu nuoria, jotka eivät syystä tai toisesta voi asua koko aikaa omissa kodeissaan. Lastensuojelutyötä kolmisenkymmentä vuotta tehnyt Kärnä toteaa, että aina eivät työvuorot ole näin raskaita.

Kärnä syntyi kuusilapsiseen, niukkuuteen tottuneeseen perheeseen Tohmajärvellä. Agrologi-isä jakoi lapsilleen toisenlaista rikkautta, kirjoja. Niitä arvostettiin ja niitä kodissa riitti.

”Joululahjaksi saimme yleensä kirjan ja suklaalevyn. Sitten joulupäivänä menimme jokainen omaan nurkkaamme lukemaan”, Kärnä nauraa. Rakkaus lukemiseen näkyy hänen nykyisessä kodissaan suurena kirjamääränä, jota hän sanoo pitävänsä tärkeänä voimavarana.
Kärnän isä kannusti kaikkia lapsiaan käymään koulua.
”Äitini oli käynyt vain kiertokoulun. Meidät lapset patistettiin keskikoulun kautta jatko-opiskeluihin. Siskoistani yksi on pappi, toinen on töissä Opetushallituksessa.”

Kärnän isä kuului sodan käyneeseen ikäluokkaan ja oli niitä miehiä, jotka eivät sodasta sittemmin juuri puhuneet.
”Ne asiat eivät sovi lasten korville, isä vain sanoi. Hän ei myöskään koskaan esimerkiksi humalassa alkanut valitella sotakokemuksiaan.” Sota oli vaikuttanut isään niin, että hänestä oli tullut hermostunut ja lyhytpinnainen – tavaratkin saattoivat lentää.

Isän viimeiset hetketkin liittyvät surullisella tavalla kirjoihin. Hän oli kertonut lähtevänsä kirjaston kautta naisystävänsä luokse, eikä siltä matkaltaan palannut. Kärnä oli silloin 16-vuotias, ja hänen äitinsä oli kuollut kolme vuotta aiemmin.

”Muutin vanhimman siskoni luokse Helsinkiin. Siinä vaiheessa lapsuuteni oli ollut aika rikkinäistä, mutta ehkä teen nykyistä työtäni juuri siksi. Näen miten nuoret ovat menettäneet turvallisuudentunteensa, heistä vaistoaa turvattomuuden.”

Vihaiset nuoret ja liian harvat aikuiset

Helsingissä Kärnä meni iltalukioon ja liittyi iltaopiskelijoiden liittoon, joka oli taustaltaan vasemmistolainen ja rakensi suuntaa Kärnän poliittiselle ajattelulle. Hän kävi seminaareissa ja opintopiireissä ja tunnustaa nauraen:
”Marxismi-leninismin opeista ja dialogista en tajunnut hölkäsen pöläystä!”

Kärnää harmitti, että lukiossa opiskeluun joutui ottamaan opintolainaa, kun rajan takana Neuvostoliitossa opiskelu oli ilmaista. Hän eli muutenkin köyhästi ja vähin tavaroin, mutta Helsingin Sanomia hän on tilannut 70-luvulta lähtien. Paperi-Hesari oli pakko saada, ja on vieläkin. Nykyisen lehden Nato-linjaa Kärnä arvostelee ja sitä, että HS ja Yleisradio näyttävät poliittisesti siirtyneen oikealle.

Opiskelujen päätyttyä Kärnä sai vakituisen työn rakennuskunta Hakalla rakennuspiirtäjänä. Jonkin ajan kuluttua hän huomasi, että piirustuspöydän pöytälevyn tuijottaminen oman huoneen yksinäisyydessä ei ollut häntä varten. Hän halusi ihmisten pariin ja kouluttautui mielenterveyshoitajaksi.

Kun opiskelussa tuli eteen suuntautumisvaihtoehdon valinta, Kärnä halusi töihin nuorten pariin. Häntä varoiteltiin, että työ on rankkaa. Kärnä oli harjoittelussa Lastenlinnan nuorisopsykiatrian osastolla, jossa viihtyi ja jossa hänestä pidettiin. Hän olisi halunnut hakea sinne töihin, mutta vastaus oli kielteinen: Olet hyvä tyyppi, mutta valitettavasti et ole mies.
Asia nyppii Kärnää vähän vieläkin.

Koti vai asumisyksikkö?

Uusi työpaikka löytyi lastenkoti Naulakalliosta. Se on 6–7 huostaanotetun lapsen asumisyksikkö, josta on yritetty tehdä mahdollisimman kodinomainen. Tällä hetkellä nuorin asukas on 13-vuotias. Nuoret asuvat Naulakalliossa täysi-ikäisiksi, jonka jälkeen he siirtyvät jälkihuoltoon.
”Nuoret voivat yhä enemmän pahoin. Se näkyy kouluja käymättömyytenä, mielenterveysongelmina ja päihteidenkäyttönä. Nuorelle on hirveä asia, että hänet otetaan huostaan ja sijoitetaan asumaan pois kotoa. Se on äärimmäinen keino, ja kriisi koko perheelle.”

Kärnä selvästi kärsii siitä, että lapsilla on niin paha olla.
”He ovat joutuneet kotoa pois eri syistä ja joutuvat laitokseen, jossa on erilaisia nuoria. He asuvat siellä viikon arkipäivät ja viikonlopuksi menevät kotiin. Heihin pitäisi luoda luottamussuhteita, vaikka jotkut ovat niin pettyneet aikuisiin, etteivät luota heihin pätkääkään.”

Riittävä tuki huostaanotetuille on tietenkin myös resurssikysymys. Lastensuojelu tarvitsisi paljon enemmän voimavaroja, rahaa ja henkilökuntaa. Lisäksi lastensuojelutyö on tyypillinen naisvaltainen matalapalkka-ala, jolle miehet eivät kehnolla palkalla tule.
”Nuoret tarvitsevat kipeästi aikuisten läsnäoloa. Ei heitä voi vain säilöä asumisyksiköihin.”

Kärnä puhuu paljon ankarasta vihasta ja suuttumuksesta, jota suuri osa nuorista tuntee. Sen käsittelyyn tarvittaisiin tutun ja turvallisen aikuisen läheisyyttä ja suhteen jatkuvuutta. Silloin voidaan käydä esimerkiksi keskustelua epätasaisesti jakautuneesta varallisuudesta ja leipäjonoista, kuten haastattelua edeltävänä päivänä oli tapahtunut. 13-vuotias poika oli närkästyneenä todennut, että ”rikkaat vain rikastuu ja köyhät köyhtyy”.

Kun on ollut pitkään töissä lastensuojelussa, voi ajatella että kestää mitä vain. Mutta ei aina kestä.
”Omaa jaksamistani tukevat jooga, rauhoittava hengittäminen, luonnossa käveleminen ja nykyään taas Rauhanpuolustajien toiminta. Rakastan myös kulttuuria ja käyn paljon teatterissa. Kulttuurikipinäni syttyi Helsingissä lukiossa, jossa oli hyvä kuvaamataidonopettaja. Seuraan myös urheilua, erityisesti jalkapalloa.”

Osattomuus luo vihaa

Kärnä toteaa, että on aina ollut elämässään mietiskelijä ja eräällä tavalla sivustakatsoja ja tarkkailija. Hän ei koe olevansa aktivisti vaan se, joka kuuntelee ja on muuten mukana. Rauhanliike tuli hänelle tutuksi 80-luvulla, jolloin marssittiin rauhan ja toivon marsseilla ydinaseita vastaan. Hän oli silloin Rauhanpuolustajien jäsen, joskin jäsenyys heilahti huomaamatta katkolle jossakin vaiheessa, vaikka rauhanaate säilyi mielessä. Uuden tulemisen Kärnä koki joitakin vuosia sitten, kun Tanja Pelttarista – lastensuojelutyön ammattilainen hänkin – tuli JHL 023:n puheenjohtaja. Pelttari on luja rauhanaktivisti, Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja ja Rauhanpuolustajien johtokunnan jäsen.
”Tanja on mahtava nainen! Hänen vaikutuksestaan lähdin uudestaan enemmän mukaan Rauhanpuolustajiin.”

Kärnä valittiin kuluvan vuoden tammikuussa Salossa Ay-väen rauhanpäivillä Työpaikkojen rauhantoimikuntaan, ja hänellä on jo sisältöideoita tulevien, Riihimäellä järjestettävien rauhanpäivien ohjelmaan. Tavoitteena on, että erimielisiä saataisiin enemmän mukaan, että syntyisi hedelmällistä vuoropuhelua ja -vaikutusta.

Yksi aihe, joka kaipaa maltillista ja asialinjalla pysyvää vuoropuhelua, on maahanmuutto. Aiheen valjastaminen jonkin puolueen poliittiseksi keppihevoseksi on vastenmielistä, mutta maahanmuuttoon liittyviä ongelmia ei pidä sivuuttaa. Kärnä sanoo, että Oulun raiskaustapaukset vetävät kyllä hiljaiseksi, joskin häneltä lastensuojelun ammattilaisena liikenee ymmärrystä myös Suomeen yksin tulleiden poikien tilanteelle, vaikka rikoksille ei liikenekään.

”Suomessa ei edes ole paljon maahanmuuttajia. Mutta ihmiset pelkäävät. Olen paljon tekemisissä syrjäytyneiden, vähätuloisten ihmisten kanssa. Ymmärrän miksi he ovat katkeria ja miksi vihaavat maahanmuuttajia – koska heillä ei ole mitään, on vain pelko ja viha. Meidän hyvinvoivien, töissä käyvien, vihreästi ajattelevien on helpompi olla suvaitsevaisia ja suopeita, mutta näillä Piritorin (Vaasanaukio, päihteitä runsaasti käyttävien, usein syrjäytyneiden ihmisten oleskelupaikka Kalliossa, toim. huom.) ihmisillä ei ole mitään.”

Pohdimme, miten muut puolueet voisivat perussuomalaisia rakentavammin lähestyä maahanmuuttoa pelkääviä ihmisiä. Kärnä toteaa, että Paavo Arhinmäki meni aikoinaan Kallion kapakoihin, istui siellä työttömien kanssa kaljalla keskustelemassa.

”Pitäisi kohdata ihmiset siellä missä he ovat, istua alas ja jutella, mennä Vaasanaukiolle tai minne tahansa, vaikka leipäjonoon. Pitäisi mennä vaikka ei tekisi vaalityötä, vaan olisi mukana kohtaamassa heikommin toimeentulevia, se loisi siteitä ja ymmärrystä, ehkä luottamustakin.”

Jokainen on katseen arvoinen

Kärnä kertoo lukeneensa lehtiartikkelin, johon oli haastateltu romanikerjäläisiä. Nämä toivoivat, että kunpa ihmiset katsoisivat heitä edes silmiin eivätkä vain kävelisi kadulla ohi. Huomautus kosketti Kärnää.
”Otin periaatteekseni kohdata ihmisen ja katsoa häntä silmiin. Jokainen on sellaisen kohtaamisen arvoinen. Tämä pätee kaikkiin ihmisiin, ei vain kerjäläisiin. Mutta erityisesti heille sillä on suuri merkitys. Silmiin katsomalla heille annetaan arvo, joka heilläkin on. Ei ihmisiä tarvitse pelätä. Pelosta syntyy vihaa ja epäluuloa. Välimatka kasvaa kun jättää toisen huomiotta.”

Arjen rauhantyötä Riitta Kärnä tekee myös lastenkotinuorten kanssa.
”Juuri äsken puhuimme kunnioittamisesta ja erilaisuuden hyväksymisestä. Sanoin nuorille, että teillä on jokaisella oma syynne olla täällä, yrittäisitte olla puhumatta toisillenne rumasti ja yrittäisitte hyväksyä toisenne.”
Hyvä ohje ihan kaikille.

Teksti Anu Harju
Kuvat Essi Rajamäki