Riikka Suominen on helposti asioista innostuva ja niihin tarttuva ympäristöjournalismiin keskittynyt toimittaja. Suomisesta ilmastokriisin hoitaminen olisi hyvä ottaa turvallisuuspolitiikan piiriin. Se mahdollistaisi budjettikehysten ulkopuolisen rahankäytön miljardeilla euroilla.

Riikka Suominen on kävelyllä haukatakseen happea. Hän on valvonut edellisenä yönä sairaan 10-vuotiaan poikansa kanssa. Suomisen rakas seuralainen, puolitoistavuotias labradorinnoutaja Tepsu, on mukana lenkillä ja osallistuu puhelinhaastatteluun energisenä taustahahmona.

Suomisella oli koira mukanaan myös silloin, kun hän 16-vuotiaana kävi ensimmäisen kerran kääntymässä kokoomusnuorten tilaisuudessa. Hänen vanhempansa Ilkka ja Riitta, jotka olivat aktiivisia kokoomuslaisia ja tavanneet puoluepolitiikan parissa, antoivat tyttärelleen mallin, että yhteiskunnallisiin asioihin voi vaikuttaa. Suominen siis lähti tutustumaan kokoomusnuoriin.

”Olin epäkypsä teini, jota kiinnosti lähinnä meikkaus ja pojat. Koin, että kokoomusnuoret olivat pikkuvanhoja pätijöitä ja hyvin eri tyylisiä ihmisiä kuin minä. Vaikka eihän politiikkaa mennä tekemään vain siksi, että siellä on oman tyylisiä ihmisiä.”

Suomiselle selvisi varsin aikaisin, että hänen ja vanhempien maailmankatsomukset eroavat toisistaan. Hän kuitenkin oppi, että ihmiset voivat haluta samoja hyviä asioita puoluekannasta riippumatta, ja siksi eri puoluetta edustavia ihmisiä ei kannata demonisoida.

”Perhetaustastani johtuen tunnen paljon kokoomuslaisia ja näen, että heidän tavoitteensa ovat joskus samat kuin minulla, mutta tavat vain ovat erilaiset. Se on loiventanut näkemysteni jyrkkyyttä.”

Useimmat lapset tuntevat myötäsyntyistä empatiaa eläimiä ja luontoa kohtaan. Jo 7-vuotiaana Suominen alkoi tehdä kaverinsa kanssa perustamansa Eläköön luonto -yhdistyksen lehteä. He värväsivät jäseniksi sukulaisia, jotka saivat lehden luettavakseen. Saman ikäisenä hän kirjoitti Kevätpörriäiseen jutun ”Ydinvoima pitää kieltää”.

”Vanhemmat totesivat että kappas, lapsella on mielipiteitä”, nauraa Suominen ja toteaa, että isä Ilkka on aina ollut hyvin ydinvoimamyönteinen ihminen.

Kun Suominen oli noin neljäntoista, hän sai isältään Worldwatch-instituutin julkaiseman Maailman tila -raportin, jonka artikkelit tytär luki kiinnostuneena. Reaktio oli: ”Mitä helvettiä, miksei kukaan ole kertonut mulle!” Luonnonvarat olivat loppumassa!

Kun teini ilman pohjatietoja oli lukenut sen kaltaisen varoituksen ja keinot puuttua ihmisen luonnonvarojen tuhlaamiseen olivat rajalliset, Suominen reagoi miten voi. Hän sammutteli kotona valoja ja laittoi pattereita pienemmälle.

Uusille urille

Riikka Suominen oli jo nuorena ulospäinsuuntautunut ja sosiaalisesti rohkea. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hän meni opiskelemaan Ruotsiin. Isä oli lähtenyt 16-vuotiaana ulkomaille opiskelemaan, ja Suominen arvelee, että luokkatausta vaikutti myös hänellä itsellään muuttopäätökseen – horisontti on aina ollut auki.

”Ruotsissa yliopistoon pääsi ilman pääsykokeita. Minulla ei ollut mitään käsitystä, mitä halusin opiskella, mutta yliopistoon halusin.”

Samaan hengenvetoon Suominen ihmettelee nykykäytäntöä, että jo yläasteelle on pakko valita erikoistumislinja, ja opiskelusuuntaus pitäisi osata lyödä lukkoon 18-vuotiaana. Suomiselle toimittajan ammatti on kutsumusammatti, mutta se selvisi hänelle vasta myöhemmin. Ruotsissa hän opiskeli matkailua, sosiaalialaa ja markkinointia, kaikki ilta- ja viikonlopputyön ohella. 24-vuotiaana hän löysi oman alansa toimittajaopinnoissa.

Kandiksi valmistuttuaan Suominen työskenteli ensin Ruotsin yleisradion suomenkielisissä uutisissa, sitten puoli vuotta Brysselissä tehden juttuja samalle medialle. Sen jälkeen hän palasi Suomeen Nelosen uutisiin ja oli sittemmin vuosia media-alan pätkätyöläinen. Väliin mahtui puolitoista vuotta Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen tiedottajana ja ajoittain työt vaatekaupassa.

Vuonna 2010 ruotsalainen uusiutuvaa energiaa myyvä firma etsi lehtikonseptille tekijää, ja Suominen perusti Huili-lehden.

”Firma joutui sittemmin taloudellisiin vaikeuksiin. Otin Huilin itselleni ja olin yhtäkkiä yrittäjä. Se oli ammatillisesti kova juttu. Silloin mietin, mitä voin omalla osaamisellani ammatissani tehdä ympäristöasioiden eteen. Ajattelin, että on moraalinen velvoite tuoda tuota näkökulmaa esiin. Se muutti ammattiurani.”

Suomiselle on tärkeää voida tehdä työtä itselle merkityksellisten asioiden parissa.

”Paljon mietitään sitä, mikä on yksilön vastuu, kun puhutaan ratkaiseeko yksilö vai rakenne ilmastokriisin. Todella usein yksilö nähdään vain kuluttajana. Itse ajattelen, että se mihin käytämme osaamisemme ja kahdeksan tuntia päivässä töissä on ehkä kaikkein isoin asia.”

Suominen meni töihin Vihreään Lankaan vuonna 2015. Tuolloin hän myi Huilin liiketoiminnan toimittajaporukalle, joka lakkautti julkaisun vuonna 2018.

Vihreät teki loppuvuonna 2019 paljon kritisoidun päätöksen lakkauttaa lehtensä, minkä jälkeen Suominen on työskennellyt vapaana toimittajana ja kouluttanut toimittajia.

Suomisen esikoisromaani Suhteellisen vapaata ilmestyi pari kuukautta Vihreän Langan lakkauttamisen jälkeen alkuvuodesta 2020.

Rauhaa tehdään rakkaudella

Riikka Suomisen romaanin ilmestyminen aiheutti pienimuotoisen kohun, sillä kirjan aihe on avoin suhde. Hänet yllätti se, että palaute ja kirjan käsittely on ollut asiallista ja lähes yksinomaan myönteistä. Suominen itse elää avoimessa suhteessa.

Voisiko avoimen suhteen nähdä rauhaa ylläpitävänä tekijänä? Suomisesta kysymys on kiinnostava.

”Rauha, niukkenevat luonnonvarat ja ekologiset rajat nivoutuvat yhteen. Tiedämme, että se, millainen maailma on nyt, johtaa tuhoon ja kärsimykseen, mutta emme tiedä, mitä meillä voisi olla, millainen se toisenlainen maailma olisi. Ajattelen, että toisenlaisessa maailmassa tyydytystä tuovaa ja itsensä toteuttamista tukevat asiat liittyvät ihmissuhteisiin, kun ne nyt monilla liittyvät kuluttamiseen. Hellyys, ihmisten väliset suhteet ja seksi ovat uusiutuvia luonnonvaroja eivätkä rajallisia sellaisia. Niitä voisi olla enemmän, jos ne irrotettaisiin nykyisestä moraalikoodistosta.”

”Moraalissa ei tietenkään ole mitään vikaa, mutta meillä on käsittämätön kaksinaismoralistinen asenne. Pettäminen, sivusuhteet ja ulkopuolelle läikkyvät suhteet ovat tosi stigmatisoituja ja sanktioituja, mutta samalla äärettömän tavallisia.”

Toisaalta sotakoneistoon liittyy paljon tärkeilyä ja vallanhimoa. Voisiko sitä purkaa toimivilla ihmissuhteilla?

”Toiset ihmiset ja hellyys ja läheisyys ovat todella tärkeitä, ja kaikilla on halut, toiveet ja tarpeet. Jos niiden toteuttaminen olisi legitiimiä, ehkä tarvitsisi vähemmän pullistella sotakoneiden ja vastaavien kanssa.”

”Nykyinen parisuhdemallimme on erittäin tiiviisti nivoutunut kuluttajuuteen, kapitalismiin ja kilpailuyhteiskuntaan. Parisuhdemallin kyseenalaistaminen kyseenalaistaa myös sitä. Kun ihminen alkaa ajatella, että parisuhteessa toisenlainen maailma on mahdollinen, niin hän voi toivottavasti ajatella, että toisenlainen maailma on mahdollinen myös isommissa asioissa.”

Ympäristöjournalismin sudenkuopat

Kuopatussa Vihreässä Langassa kirjoitettiin monista asioista, joista kukaan muu ei kirjoittanut. Ympäristöjournalismi on lisääntynyt, mutta piiloon jääviä tarkastelukulmia on paljon.

”Sota ei kaipaa yhtä miestä, mutta on näkökulmia, jotka eivät tule näkyviin, jollen minä niitä tee. Silloin pitää päättää, kuinka paljon jaksaa ja osaa tehdä.”

Suomeen tarvittaisiin ehdottomasti ympäristöasioihin erikoistunut media.

”Huilia luotsanneena tiedän, miten paljon siihen menee voimia, ja minua kiinnostaa enemmän tehdä sisältöjä. Helsingin Sanomat on nyt julkaissut paljon ympäristöartikkeleita, ja toivon, että isojen medioiden ympäristöjournalismi ja sen tekijät saavat aikaa ja tilaa kehittää niitä. Mutta uusi lehti tarvittaisiin, ja toivottavasti sellaisen perustaa joku, jolla on syvät taskut ja journalistista tajua.”

Suominen on somessa nostanut kiitettävän paljon esiin median kielenkäyttöä sekä aihe- ja kuvavalintoja ympäristöön ja ilmastokriisiin liittyen. Miksi helle aina ”hellii”, vaikka lisääntyvä kuumuus on tappavaa ja tuhoisaa? Miksi kuukausien ennätyslämpötilaa kuvitetaan jäätelöä hiekkarannalla lipovalla lapsella, eikä vaikka kuivuuteen kuolevilla eläimillä, hillittömillä metsäpaloilla tai vuodeosastolla?

”Käynnissä oleva ekologinen kriisi on todennäköisesti suurin asia, minkä tällä hetkellä hengissä olevat ihmiset tulevat näkemään. Riippumatta siitä, mihin suuntaan se kääntyy, se on mielettömän iso yhteiskunnallinen murros. Se vaatii toimia kaikilta aloilta, enkä ole oikein nähnyt, mikä media-alan toiminta tässä on ollut. Se on pysynyt pistemäisenä ympäristötoimittajien palkkaamisena, mikä on sinänsä hyvä, mutta ei riitä.”

Rauhalla pienet resurssit

Rauhantyön historian liepeet hipovat nykyisen rauhanväen sääriä jatkuvasti. Rauha ei ole seksikästä eikä myy. Siihen liittyy monien mielissä aina ja ikuisesti tiivis kytkös kommunismiin.

Kuten ympäristöjournalismissa, Suominen korostaa tässäkin perspektiivien merkitystä.

”Media välittää tietoja usein tietynlaisten lasien läpi maailmaa katsoen. Se liittyy rahaan ja resursseihin. Lehdistö kuuntelee niitä, joilla on ennestäänkin sananvaltaa, rahaa ja päätäntävaltaa.”

”Tämä näkyy minusta myös rauhankysymyksissä. Puolustusvoimilla ja sotatekniikkaa myyvillä yrityksillä on äänitorvet ja viestintärahaa ja isot resurssit. Rauhanliike on hyvin pieni toimija siihen verrattuna ja sen mahdollisuudet tehdä asioita ovat rajalliset. Lehdistö heijastaa materiaalisia valtaresursseja, enkä tiedä miten siitä pääsisi ohi. Mutta tämä on hyvä tiedostaa.”

Journalistiliiton piti pitää 27.10. journalistien rauhanpäivän keskustelutilaisuus, johon Suominen oli pyydetty puhumaan Rauhanliiton toiminnanjohtaja Laura Lodeniuksen ja toimittaja Toivo Haimin kanssa. Liitto perui tapahtuman vähäisen ennakkoilmoittautumisen perusteella ennen ilmoittautumisajan päättymistä ja etäosallistumismahdollisuudesta huolimatta.

Pian tapahtuman julkistuksen jälkeen Helsingin Sanomien toimittaja Laura Halminen oli kysellyt Twitterissä, miksi hänen ”ammattiliittonsa juuri tänä vuonna haluaa palauttaa neuvostoliittolaisen perinteen”.

Suomisesta idea keskustelutilaisuudesta oli tuore avaus Journalistiliitolta ja hän piti siitä, että rauha yritettiin neutralisoida.

Ympäristö ja ilmasto pitäisi ottaa turvallisuuspolitiikan piiriin, Suominen sanoo.

”Turvallisuuspolitiikka on helposti epädemokraattista ja tapahtuu suljettujen ovien takana. Meidän tulee nähdä ympäristönsuojelu samanlaisena turvallisuusperiaatteen kautta tehtävänä asiana kuin Puolustusvoimat ja armeijalle ostettava kalusto: niihin laitetaan paljon rahaa ja toivotaan että niitä ei tarvita, mutta ne hankitaan kaiken varalta kansalaisten turvallisuuden takia. Toisin kuin sotakoneistolla, ilmastosatsauksilla ei voi tappaa ketään tai saastuttaa maata elinkelvottomaksi. Ilmastosatsausten pahin vastus on status quo: fossiiliteollisuus ei halua luopua rahoistaan, eivät myöskään puolustusteollisuus ja -voimat.

”Rauhanliike on joidenkin mielissä aina kytketty Neuvostoliittoon, mutta jos kehys muuttuu ja jos fokusta saadaan siirrettyä laajempaan turvallisuuspolitiikka-ajatukseen, ehkä jännite laukeaa suhteessa itänaapurikytkökseen.”

Turvallisuuspoliittiset ilmastoasiat

Keskustelun Suomen hävittäjähankinnoista olisi pitänyt käydä kuumana jo kauan, mutta näin ei  ole ollut. Jos puhuu kriittisesti hävittäjistä, saa epäisänmaallisen ja naiivin leiman otsaan.

”Tarvitaanko maailmaan tosiaan lisää aseita? Hävittäjäkisa on kuin missikilpailu.”

Riikka Suominen ottaa hävittäjäuutisoinnista esiin kuvituksen vaihtoehdot.

”Sen sijaan, että näytetään lentonäytöksen sydämenmuotoinen savuvana, voisi olla kuva siitä, mitä hävittäjät tekevät. Mutta se on täysin utopistinen ajatus.”

Heinäkuussa 2018 Ruotsissa koettiin hallitsemattomat metsäpalot, ja maan puolustusvoimat teki ilmapommituksia ajatuksena, että räjähdysten paineaalto tukahduttaisi liekkejä.

”Puolustuskoneilla, jotka oli hankittu vihollisvaltiota vastaan puolustautumiseen, puolustauduttiin hallitsematonta sään ääri-ilmiötä vastaan. Ihmisten turvallisuuden puolustamisen rooli on muutoksessa.”

Suominen osallistui viisi vuotta sitten Puolustusvoimien kolme ja puoli viikkoa kestäneelle maanpuolustuskurssille, josta hän kirjoitti jutun Vihreään Lankaan. Artikkeli on edelleen luettavissa lehden nettisivuilla.

Pari vuotta sitten Suominen osallistui niinikään Puolustusvoimien maanpuolustukselliselle ilmastokurssille. Hänestä olisi ”aivan megajuttu”, että ilmasto siirtyisi turvallisuuspolitiikan piiriin: ”Se mahdollistaisi budjettikehysten ulkopuolisen rahankäytön miljardeilla euroilla ja ihmisten mobilisoinnin turvallisuutta lisääviin toimiin – mitä se sitten olisikaan ilmastokriisin maailmassa. Se ei olisi missään muussa kehyksessä mahdollista. Ihmisiä voisi laittaa kansalaispalvelukseen jne. Mutta ymmärrän, että turvallisuuspolitiikka on monella tapaa ongelmallinen raami.”

Suominen korostaa painokkaasti, ettei hän tosiaankaan kaipaa armeijalle lisää valtaa, vaan turvallisuuspolitiikkaan leveämmän kehyksen.

Energiansäätelyä

Syksyllä 2019 Riikka Suomisen pikkuhiljaa ja vähän salakavalasti kasvanut uupumus kasvoi sellaisiin mittasuhteisiin, että huojuen kasassa pysynyt korttitalo kaatui.

Tänä syksynä hän kirjoitti uupumuksestaan Anna-lehteen. Artikkelissa Suominen kertoo, miten muisti teki tenän puolitoista vuotta aiemmin Tukholmassa, kun tuttuakin tutumpi tunnusluku oli täysin kadonnut: ”Nyt tuijotin kännykkää ja haroin muistin hyllyä, jossa säilytin tunnuslukuja. Siellä ei ollut mitään. Ihan kuin päässäni olisi yöllä käynyt varas ja vienyt osan muistista.”

Suomisen uupumus on syntynyt yleisen elämäntapamme ja hänen luonteensa yhteispelistä.

”Yhteiskunnassa on ongelmia, mutta tämä liittyy myös luonteenpiirteisiini. Innostun helposti ja otan hoitaakseni paljon asioita. Yritän nyt miettiä, että onpa kiva että olen pystynyt innostumaan näistä kaikista projekteista, onpa kiva että nämä ihmiset haluavat tehdä yhteistyötä kanssani. Asian vastakohta olisi yksinäisyys, syrjäytyminen ja apatia, joten yritän nähdä asiat uhriutumatta.”

Suominen tuli asiassa julkisuuteen, vaikka onkin miettinyt, mitä hänelle merkitsee free-kirjoittajana ja free-kouluttajana sanoa ääneen, että jaksamisen kanssa on ongelmia ja kognitiiviset taidot ovat heikentyneet uupumuksen takia.

”Pohdin, miten sen sanominen vaikuttaa markkina-arvooni. Kilpailullisessa ympäristössä ei helposti sanota, että minulla on mielenterveydellisiä ongelmia, vaikka asia koskettaa hirvittävän suurta määrää ihmisiä.”

Miten Riikka Suominen kokee ilmastokriisin ja ympäristön monimuotoisuuden kapenemisen?

”Se on taakka, mutta ei lamauttava. Se on kuin surua, jota väistän. Ei ole erityistä syytä, miksi minun pitäisi altistua avohakkuukuville tai luontokatoraporteille. Saila Susiluoto kuvaa osuvasti tuoreessa kirjassaan Kehrä, miten yhtäkkiä helteen lämpö ei enää ole myönteinen asia, vaan hellepäivässä on jotain ahdistavaa. Kun ajan autolla mökille, tulee ahdistus kun tietä levennetään ja kun näkee kaadettua metsää ja puupeltoa. Kaunista luontoa on niin vähän, se pitäisi aidata ihmisiltä. Pinnalla on suru, haikeus, riittämättömyys, itsensä varjelu. Mietin, teenkö varmasti ammatillisesti tarpeeksi. Koska maailma on mikä on, minulla on velvollisuus pitää huolta itsestäni ja pysyä tolkuissani. Säännöstelen uutisia. Keskustelut ihmisten kanssa, jotka jakavat saman huolen ja arvomaailman, ovat tosi tärkeitä. Yksin jääminen tämän asian kanssa on pahinta.”

Ihmisille on merkityksellistä voida itse vaikuttaa ympäristöasioihin esimerkiksi elintavoilla.

Sitran selvityksessä keväältä 2019 henkeä kohden lasketun ja kulutukseen perustuvan hiilijalanjäljen tavoitetaso olisi 2,5 tonnia CO2e vuoteen 2030 mennessä.

CO2e eli hiilidioksidiekvivalentti on ilmastotieteessä käytetty suure, joka kuvaa ihmisen tuottamien kasvihuonekaasujen ilmastovaikutusta.

Suomisesta jokaisen henkilökohtainen hiilibudjetti olisi hyvä.

”Tosin tunkisin sinne koiran hinnalla millä hyvänsä! Koira on minulle supertärkeä.”

Teksti: Anu Harju
Kuvat: Nauska