Albius Tibullus (55–19 eaa.) oli antiikin roomalainen runoilija, joka eli sotaisena murroskautena myöhäisen tasavallan ajoilta Augustuksen valtaannousuun. Hän on usein jäänyt muiden tunnetumpien runoilijoiden kuten Ovidiuksen ja Vergiliuksen varjoon, eikä hänen elämästään tiedetä paljoa muuten kuin hänen omien runojensa kautta. Näistä kahdesta säilyneestä runokokoelmasta kuitenkin ilmenee erityisiä piirteitä, joita nykyajan lukija saattaa ihmetellä antiikin ihmiseltä. Ilmeisesti Tibullus seurasi isäntäänsä (patronus) Marcus Valerius Messalla Corvinusta sotaan ja osallistui taisteluihin, mutta ei muistele näitä aikoja hyvällä. Tibullus ei päätynyt kirjoittamaan runoja sotimisen urhoollisuudesta ja isänmaallisuuden ihannoimisesta, vaan sen sijaan kirjoitti armeijasta halveksuvaan sävyyn ja korosti yksinkertaisen elämän hyveitä. Haikailu huolettomaan maalaiselämään ja hellään rakkauteen olivat toistuva teemoja hänen kirjoituksissaan. On myös merkillepantavaa, että hänen myöhempi rakastettunsa Sulpicia oli myös runoilija, joka oli yksi ainoita antiikin naisia jonka runoja on säilynyt tähän päivään saakka.

Omana elinaikanaan Tibullus itse asiassa oli hyvinkin pidetty ja arvostettu askeettisten piirteidensä takia, sillä rustiikkista maalaiselämää yleisesti pidettiin rehellisimpänä ja hyveellisimpänä elinkeinona antiikin Roomassa. Tibulluksen sodanvastaiset ajatuksetkaan tuskin olivat poikkeavia myrskyisinä sisällissotien vuosina ennen Augustuksen valtaannousua 27 eaa., ja Augustus itsekin korosti omaa valtakauttaan nimenomaan rauhan aikakautena. Pax-jumalattaren kultti nostettiin tuolloin osaksi organisoitua valtionuskontoa, ja rauhanalttari Ara Pacis pystytettiin Mars-kentälle. Ohessa olevassa runossa sana ”rauha” viittaakin usein nimenomaan Pax-jumalattareen.

Vaikka Tibullus ei välttämättä ollutkaan siis antiikinaikainen outolintu ajatustensa kanssa, niin hänen kertakaikkinen väheksyntänsä väkivaltaa kohtaan ja puistatuksensa omiin kokemuksiinsa sotilaselämästä ovat kuitenkin muihin roomalaisiin runoilijoihin verrattuna omaa luokkaansa. Ohessa esitän Tibulluksen ensimmäisen kirjan kymmenennen ja viimeisen runon, jonka olen vapaasti kääntänyt latinasta suomeen metriikasta huolimatta ja kyseenalaisella ammattitaidolla. Käännös ei ole suinkaan sanasta sanaan, mutta toivon, että viesti välittyy. En ole varma, onko kyseistä runoa kukaan suomentanut aikaisemmin. Lukijalle myös huomautukseksi: runon keskivaiheilla on muutaman säkeen mittainen pätkä, joka on kadonnut historiaan.

Kirjoittaja on kolmannen vuoden historianopiskelija Jyväskylän yliopistossa. Kommentteja? Korjauksia? Sähköpostini: janjuhni@student.jyu.fi

Artikkeli julkaistu alun perin Aseistakieltäytyjäliiton Antimilitaristi-lehdessä 4/2023.

Maalaus: Lawrence Alma-Tadema: Tibullus at Delia’s
Kuva: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Tibullus.jpg

Kuka hän oli, joka takoi ensimmäisen miekan?

Kuinka rautasydäminen ja tunteeton hän olikaan.

Silloin syntyi ihmisen surma, silloin sodat alkoivat,

silloin paljastettiin lyhyempi tie turmiolliseen kuolemaan.

Mutta ehkä ei ole sen kurjan ansiota, että pahaan

käytämme sitä, jonka hän antoi villipedon surmaamiseen?

Rikkaan kullan pahe on tämä, eikä sotia ollut,

kun pyökkipuinen pikari seisoi ruokapöydässä.

Ei linnoja, ei paaluvarustuksia ollut, ja unta vain etsi

huoleton paimen lammaslaumansa luona.

Olisinpa tuolloin elänyt: en olisi tuntenut kansojen surua,

en huolta, enkä pamppailevin sydämin olisi seurannut sotatorvea,

Nyt minut viedään sotaan, ja kukaties, tuolla joku vihollinen jo

kantaa sitä keihästä, joka tullaan iskemään rintaani.

Mutta isieni Laarit, antakaa turvaa! Kasvatitte minut,

ja hentona lapsena kirmailin jalkojenne juuressa.

Älkääkä hävetkö syntyänne muinaisesta puusta,

sillä niin asuitte esi-isienikin kotiseuduilla.

Silloin elettiin rehdimmin, kun temppelissä nökötti

puinen jumala, köyhästi koristeltu.

Jumala lempeästi tyytyi viiniköynnöksiin ja

tähkäkiehkuroihin, joita hänen pyhälle otsalleen laskettiin.

Ja kun rukoiltiin, kannettiin hunajakakku itse hänen

luo ystävien kesken, pienet tyttölapset takaa kurkkien.

Laarit, karkoittakaa pronssikeihäät luotani!

…

ja uhrieläimeksi sika tuhdista maalaisesta sikolätistä.

Tätä seuraisin puhtaita vaatteita ja myrtistä nidottuja

ruokovasoja kantaen, päänikin myrtein kiedottuna.

Niin teitä miellyttäisin: olkoot muut sotavoimassa väkeviä,

iskekööt vihollispäälliköt alas Marsin suosiolla,

ja teoistaan juoman äärellä kanssani puhukoot,

maalatkoot vaikka minulle sotaleirinsä viinillä!

Mitä hulluutta onkaan kutsua sodan synkkää kuolemaa.

Aina se meitä uhkaa, hiipien äänettömin jaloin luoksemme.

Ei siellä viljavainioita, ei viinitarhoja hoivattuja ole, ainoastaan

Kerberos hurja, ja lauttamies Styxin, tuon ruman veden.

Siellä harhailevat puhkaistuin silmin ja poltetuin hiuksin

kalpeat laumat valottomiin lampiin.

Siunatumpi on hän, lastensa kanssa elävä, ketä

veltto vanhuus pitää kiireisenä pienessä majassaan.

Hänpä pellolla hoitaa lampaitaan, poikansa taas karitsoita,

ja vaimonsa keittää raukeuteen lämmintä vettä.

Olisinpa vain niin, ja vaaletkoon pääni harmain hiuksin,

ja vetäytyköön mieleni aikoihin menneisiin.

Sillä välin kyntäköön rauha peltoja. Rauha lumenvalkoinen,

joka ensimmäisenä johti härkiä kaarevissa ikeissään.

Rauha elätti viiniköynnökset ja korjasi mehut rypäleiden,

jotta poikien viini pulppuaisi isien astiasta.

Rauha saa kuokat ja aurat loistamaan. Pimeydessä

ruostuvat nuo karun sotilaan kolkot teräaseet.

Maalainen palaa lehdosta kotiinsa kurjasti viinipäissään,

vieden vankkureilla vaimoaan ja perhettään kotiin.

Mutta Venus saa sotansa hehkumaan, ja

revittyjä hiuksia ja rikottuja ovia itkee tuo nainen.

Helliä poskiaan itkee tuo lyöty nainen, ja voittaja itsekin

jo itkee mielettömyyttään ja käsiensä tekosia.

Vallaton Amor sylkee pahoja sanoja riitoihin,

ja lehahtaa vihaisen parin väliin istumaan.

Voi, mies on kiveä ja rautaa, jos hän tyttöään noin

pieksee. Tuollainen kyllä tempaisee jumalat taivaasta!

Kylliksi on revitty hentoja vaatteita,

kylliksi on rikottu kauniita kampauksia,

kylliksi kyyneleitä kirvoitettu. Hän on neljästi siunattu,

jonka kanssa saa hentokin tyttö vihan kyyneleensä vuodattaa.

Ja hän, jonka kädet noin julmat ovat, hänen sois kilpeä ja

keihästä kantaa ja pysyä kaukana lempeästä Venuksesta.

Mutta meidän luo, armas rauha, tule tähkää pidellen,

ja puhalla lumivalkeat hedelmäsi syliimme.

~

Quis fuit, horrendos primus qui protulit enses?

Quam ferus et vere ferreus ille fuit!

Tum caedes hominum generi, tum proelia nata,

Tum brevior dirae mortis aperta via est.

An nihil ille miser meruit, nos ad mala nostra

Vertimus, in saevas quod dedit ille feras?

Divitis hoc vitium est auri, nec bella fuerunt,

Faginus adstabat cum scyphus ante dapes.

Non arces, non vallus erat, somnumque petebat

Securus sparsas dux gregis inter oves.

Tunc mihi vita foret, volgi nec tristia nossem

Arma nec audissem corde micante tubam;

Nunc ad bella trahor, et iam quis forsitan hostis

Haesura in nostro tela gerit latere.

Sed patrii servate Lares: aluistis et idem,

Cursarem vestros cum tener ante pedes.

Neu pudeat prisco vos esse e stipite factos:

Sic veteris sedes incoluistis avi.

Tum melius tenuere fidem, cum paupere cultu

Stabat in exigua ligneus aede deus.

Hic placatus erat, seu quis libaverat uva,

Seu dederat sanctae spicea serta comae,

Atque aliquis voti compos liba ipse ferebat

Postque comes purum filia parva favum.

At nobis aerata, Lares, depellite tela,

…

Hostiaque e plena rustica porcus hara.

Hanc pura cum veste sequar myrtoque canistra

Vincta geram, myrto vinctus et ipse caput.

Sic placeam vobis: alius sit fortis in armis

Sternat et adversos Marte favente duces,

Ut mihi potanti possit sua dicere facta

Miles et in mensa pingere castra mero.

Quis furor est atram bellis accersere mortem?

Inminet et tacito clam venit illa pede.

Non seges est infra, non vinea culta, sed audax

Cerberus et Stygiae navita turpis aquae;

Illic percussisque genis ustoque capillo

Errat ad obscuros pallida turba lacus.

Quam potius laudandus hic est, quem prole parata

Occupat in parva pigra senecta casa.

Ipse suas sectatur oves, at filius agnos,

Et calidam fesso conparat uxor aquam.

Sic ego sim, liceatque caput candescere canis,

Temporis et prisci facta referre senem.

Interea pax arva colat. pax candida primum

Duxit araturos sub iuga curva boves,

Pax aluit vites et sucos condidit uvae,

Funderet ut nato testa paterna merum,

Pace bidens vomerque nitent—at tristia duri

Militis in tenebris occupat arma situs—

Rusticus e lucoque vehit, male sobrius ipse,

Uxorem plaustro progeniemque domum.

Sed Veneris tum bella calent, scissosque capillos

Femina perfractas conqueriturque fores.

Flet teneras subtusa genas, sed victor et ipse

Flet sibi dementes tam valuisse manus.

At lascivus Amor rixae mala verba ministrat,

Inter et iratum lentus utrumque sedet.

A, lapis est ferrumque, suam quicumque puellam

Verberat: e caelo deripit ille deos.

Sit satis e membris tenuem rescindere vestem,

Sit satis ornatus dissoluisse comae,

Sit lacrimas movisse satis: quater ille beatus,

Quo tenera irato flere puella potest.

Sed manibus qui saevus erit, scutumque sudemque

Is gerat et miti sit procul a Venere.

At nobis, Pax alma, veni spicamque teneto,

Perfluat et pomis candidus ante sinus.