Riikka Jalonen aloitti Rauhankasvatusinstituutin toiminnanjohtajana heinäkuun lopussa 2016. Turkulaistaustainen Jalonen selvästi nauttii työstään rauhankasvatuksen parissa ja sanookin, että maailma ahdistaisi häntä enemmän, jos ei voisi olla työkseen vaikuttamassa asioihin.
Riikka Jalonen opiskeli Turun yliopistossa yhteiskuntatieteitä ja poliittista historiaa. Myöhemmin kaivattuaan työnsä tueksi uutta näkökulmaa hän jatkoi opintoja kasvatustieteiden parissa ja hankki samalla itselleen opettajan pätevyyden.
Opinnoissaan Jalonen keskittyi erityisesti vähemmistöjen historiaan ja siihen, miten historiaa ja samalla kuvaa nykyisyydestä luodaan erilaisilla tarinoilla. Häntä kiinnostivat erityisesti kolonialismin historia, Afrikan itsenäisyysliikkeet, kansalaisyhteiskunnan rooli erilaisissa yhteiskunnissa ja se, miten vallankumousajatukset syntyvät ja kasvavat.
Nuorten kanssa toimiminen alkoi jo Jalosen ensimmäisessä työpaikassa nuorisotyöjärjestö Allianssissa. Siellä hän työskenteli nuorten osallisuuskysymysten parissa, eli pyrki edistämään nuorten mahdollisuuksia osallistua elinympäristönsä kehittämiseen, ja oli mukana ihmisoikeus- ja yhdenvertaisuuskampanjoissa. Jalonen on myös opettanut viisi vuotta ammattikorkeakoulussa, jossa hän oli kansalaistoiminnan ja nuorisotyön lehtori.
NUORTEN DIALOGIA SRI LANKASSA
Demokratiakehitys ja ihmisoikeudet ovat vieneet Jalosta usein ulkomaille.
”Olin Palestiinassa ihmisoikeustarkkailijana talven 2011–2012. Sen jälkeen seuraavat kolme vuotta vierähtivät Nepalissa demokratia- ja rauhanrakennushankkeessa naisten ja nuorten parissa. Sieltä käsin valmistelin nuorisojohtajien dialogimallia osaksi Sri Lankan rauhanprosessia ja vietin siellä ison ajan vuodesta 2015.”
Sri Lankassa käytiin pitkä sisällissota vuosina 1983–2009, kun singaleesien ja tamilien välille kehittynyt jännite leimahti taisteluiksi. Sota päättyi vasta 17. toukokuuta 2009, kun tamilisissit antautuivat. Sodan loppuvaiheen tapahtumat ovat epäselviä, eikä sotarikoksia ole kunnolla selvitetty. Sovintoprosessi on ollut hidas ja monien mielestä epäoikeudenmukainen.
”Sri Lankassa käynnistämämme dialogiohjelma kokosi yhteen nuorisojohtajat maan kaikista keskeisistä puolueista ja yhteisöistä. Mukana oli tamileja, singaleeseja ja muslimeja ja esimerkiksi monien muiden puolueiden ei-salonkikelpoisena pitämä äärivasemmistolainen JVP-puolue. Kuvaavaa oli, että JVP oli jättäytynyt käytännössä kaikkien aiempien monipuolueyhteistyöyritysten ja rauhanneuvottelujen ulkopuolella.”
Jalonen oli tavannut puolueen johtoa pari kertaa ollessaan Sri Lankassa nepalilaisten nuorisojohtajien kanssa. Lopulta helmikuussa 2015 JVP:n puoluejohto päätyi suosittamaan dialogiin sallistumista, kun Nepalin maoistien ja marxilais-leninistisen puolueen nuorisojohtajat henkilökohtaisesti takasivat Jalosen puolueettomuuden.
”Molempien puolueiden nuorisojohtajat olivat kuulemma sanoneet, että Jalonen on ihan ok. JVP:n johtajat totesivat naureskellen, että jos olen työlläni ansainnut niiden kahden puolueen luottamuksen Nepalissa ja saanut heidät pysymään saman pöydän ääressä kolme vuotta, niin se on sellainen suositus, että siihen kannattaa luottaa. Se oli vahva kunnianosoitus ja kiitos työstäni Nepalissa, joka oli kaikkea muuta kuin helppoa. Sain vetää Sri Lankan dialogiprosessia vuoden verran yhdessä eteläafrikkalaisen kokeneen sovintoprosessikonkarin kanssa. Opin häneltä paljon siitä, miten luottamuksen rakentamista voi tukea ja miten fasilitoida dialogia niin, että todellinen yhteistyö tulee mahdolliseksi.”
Historian painolastista huolimatta nämä eri puolilla sotaa olleet nuorisojohtajat olivat hyvin motivoituneita katsomaan tulevaisuuteen ja rakentamaan yhdessä maataan kohti kestävää rauhaa. Heille vaalitulos 8.1.2015 oli tuonut uskon siihen, että Sri Lankalla oli mahdollisuus siirtyä kohti demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta.
Jalonen kertoo, että oli tuntenut olevansa todella etuoikeutettu saadessaan olla osana uuden luomista. Hän kuulee nuorista aina välillä, ja sähköpostit heiltä ylläpitävät uskoa maan tulevaisuuteen, vaikka monet maan kansalaiset ovat jo menettäneet toivonsa vuoden 2015 alun vaalivoiton synnyttämään muutoksen mahdollisuuteen, kun vanha valta pitää kynsin hampain etuoikeuksistaan kiinni.
KASVATUKSELLA EDISTETÄÄN RAUHAA
Jalonen kertoo seuranneensa Rauhankasvatusinstituutin toimintaa jo pitkään eräänlaisena hang around -jäsenenä.
”Suuri idolini on Helena Kekkonen. Tein graduni suomalaisesta antiapartheid-liikkeestä ja siihen liittyen tapasin Helenan 1990-luvun lopussa. Hän teki minuun vahvan positiivisen vaikutuksen ja todella jätti jäljen. Rohkealla freireläisellä otteellaan Helena raivasi tietä 60-luvun Suomessa ja kuvia kumartamatta loi uutta. Keskustelu hänen kanssaan jatkui vuosia. Edelleen mietin usein, että mitä minä tässä valitan, Helena ei kitisisi vaan tarttuisi toimeen, vaikka ympärillä olevat normit ja rakenteet kyseenalaistivat hänen työnsä jatkuvasti.”
Helena Kekkonen oli tunnettu siitä, että hän piti yllä kirjeenvaihtoa lukuisten tapaamiensa ihmisten kanssa. Tämä käy ilmi esimerkiksi Pystykorva-sarjassa julkaistussa Kekkosen elämäkertateoksessa Rauhan siltaa rakentamassa. Jalonen sai kirjan rauhankasvattaja
Hanna Niittymäeltä vuosi sitten, ja seuraavaksi vinkattiinkin, että Rauhankasvatusinstituutissa olisi toiminnanjohtajan paikka auki.
”Muutoksen tekeminen on monesti vaikeaa, ja siksikin ihailen Helenan peräänantamatonta, freireläistä toimintapaa. Rauhankasvatusinstituutissa on Helenan perintöä jäljellä, sitä tahdon edistää. Pelkästään yhteiskuntatieteellinen lähestymistapa ilmiöihin on minusta vajaa. Siinä ei ole kasvatuksen elementtiä, joka minusta on paras keino edistää rauhaa.”
Tavallisen ihmisen voi olla vaikea hahmottaa monia sotia ja konflikteja, ja niiden edessä tulee voimaton olo.
”Mutta kun pääsee tukemaan suomalaisia kouluja yhdenvertaisuustyössä, kun löytää nuorisotyöntekijöiden kanssa keinoja puuuttua vihapuheeseen, tuntee tekevänsä jotain tärkeää. Ei ahdista niin paljon, koska käsissä on voimakkaat työkalut muutoksen tekemiseen.”
Jalonen sanookin, että maailmantuska olisi luultavasti hirveä, jos hän ei saisi työkseen tehdä aktiivista, paneutuvaa rauhantyötä.
”On valitettavaa, että jokaisen sukupolven pitää käydä oma sotansa. Tuntuu, että kaikkien on tehtävä omat virheensä. Että edellisten sukupolvien mokat eivät riitä.”
VALLAN VAHTIKOIRAT
Nelikymppinen Jalonen on sellaista ikäryhmää, että hänen nuoruudessaan ei ollut suuria maailmanpelon kausia. Hän oli liian nuori 80-luvun suuriin ydinaseiden vastaisiin mielenosoituksiin ja kertoo äitinsä tietoisesti suojelleen häntä maailman kauheuksilta ja esimerkiksi ydinasepelolta.
Nyt monissa maissa kuohuu taas. Euroopasta on vaikea nimetä valtiota, jossa ei kytisi kauheuksia pinnan alla tavalla, jota olisi ollut vaikea kuvitella vielä vuosikymmen sitten. Suomessakin kansallista yhtenäisyyttä ja luottamusta valtiollisten instituutioiden oikeudenmukaisuuteen ajetaan alas. Demokratia rapautuu.
Jaloselle poliittiset prosessit ovat tuttuakin tutumpia, siksi viime aikojen tapahtumat Suomessa ja ulkomailla ovat kauhistuttaneet häntä. Päivittelemme yksissä naisin hallituksen toimia.
”Poliittisten prosessien ennustettavuus ja läpinäkyvyys ovat valuneet pois, vastuunkanto kadonnut. Minuun on iskostettu vahva luottamus suomalaisiin instituutioihin ja niiden laillisuusperiaatteeseen, mutta nyt tuntuu, että sen kanssa ollaan käytännössä ihan hukassa. En enää tiedä, missä meidän yhteiskunnassa päätökset tehdään ja miten niihin voi demokraattisesti vaikuttaa. Vahvista siinä sitten nuorten uskoa demokraattisiin vaikutusmahdollisuuksiin.”
Kehitys vaikuttaakin jo Jalosen työhön, sillä hän ei koe, että voi rehellisesti kehua suomalaisen demokratian lujia rakenteita ja hyvää hallintotapaa rauhankasvatuskoulutuksissa. Hän sanoo kuitenkin puhuvansa suoraan.
”Rauhanjärjestöt ovat riippuvaisia valtion rahoituksesta, mutta kriittiseen kasvatukseen ja suomalaisen yhteiskunnan vahvuuksiin on aina kuulunut, että kansalaisjärjestö voi sanoa kritiikin sanoja myös rahoittajastaan. Meidän pitää miettiä, mitkä ovat ne suomalaisen kansalaisyhteiskunnan luovuttamattomat arvot, jotka eivät ole myytävissä. Rauhanjärjestöt ovat eräänlaisia vallan vahtikoiria, ja me voimme puhua suoraan, vaikka tietenkin on strategisesti järkevää toimia myös diplomaattisesti.”
Jalonen kertoo, että hyvin monet opettajat ymmärtävät ja arvostavat rooliaan rauhankasvattajina.
”Opettajat näkevät, mihin suuntaan yhteiskunta on menossa. Heillä on moraalikasvattajan rooli, he kasvattavat oikeudenmukaisuuteen. Nykyinen opetussuunnitelma antaa siihen hyvät lähtökohdat, vaikka tietenkin koulun raamit kuten opetukselle varattu aika luovat omat rajoitteensa. Mutta jos opettaja haluaa sisällyttää rauhankasvatusta eri aineisiin, hän pystyy hyvin tekemään niin uuden opetussuunnitelman puitteissa.”
Jalosta kiehtoo se, miten valtarakenteet ylläpitävät epäoikeudenmukaisuutta ja miten tehdä se näkyväksi.
”Vallankumouksia tekevät ihmiset, jotka eivät ole lamaantuneita. Meidän tehtävämme on tarjota siihen välineitä, kertoa, mitkä ovat demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia.”
Yksi Rauhankasvatusinstituutin tavoista tuoda rauhankasvatuksen teemat koulun arkeen on Anne Frank – historiaa nykypäivälle -näyttely. Se haastaa kouluyhteisön kohtaamaan kysymykset rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta niin historiallisina kuin ajankohtaisinakin ilmiöinä sekä pohtimaan keinoja pysyvän, ihmisoikeusperustaisen rauhantilan rakentamiseen. Oppaina näyttelyssä toimivat koululaiset, jotka RKI kouluttaa tehtävään. Vertaisopaskoulutuksen aikana perehdytään näyttelyn teemojen ja ajankohtaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden välisiin yhteyksiin. Koulutuksessa keskitytään vahvistamaan nuorten uskoa omiin mahdollisuuksiinsa toimia vaikeinakin aikoina yhteiskunnassa.
MULLISTUKSISTA SYNTYY UUSI AKTIVISTISUKUPOLVI
Vaihdamme pakolliset ihmettelyt myös Donald Trumpista. Häneen verrattuna arvomme ovat niin erilaiset, että on vaikea nähdä Trumpin luomaan tulevaisuuteen. Toisaalta kansainvälisessä lehdistössä on arvioitu, että Trumpin toimien muodostamat uhkakuvat saattavat hyvinkin synnyttää aivan uuden aktivistisukupolven. Trump saattaa avata sellaisten nuorten silmät, joita politiikka ei ole aiemmin kiinnostanut, ja usuttaa heidät kaduille ja muunlaiseen yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen, koska nykyinen kehityskulku tuntuu jo liian absurdilta.
Koti-Suomessa kaksi vuotta valtaa pitänyt hallituksemme on myös kunnolla rutannut turvaverkkoja ja yrittää romuttaa rakenteita ja arvoja, joita olemme pitäneet oman demokratiamme peruspilareina.
”Sukupolveni kasvattina olen tottunut tasaiseen menoon. Vaalit ja hallituksenvaihdot ovat tuoneet lähinnä vivahde-eroja kansalaisten arkeen. Nyt tuntuu selvästi, että suuri muutos on tulossa. Mutta onneksi olen työssä paikassa, jossa asioille voi tehdä jotain eikä vain voivotella. Lapset ja nuoret ovat todella teräviä, he kysyvät vaikeita asioita. Tämä on rankka aika elää, mutta uskon parempaan. Nuorilla on kuitenkin parempi osaaminen ja ymmärrys kuin vanhemmilla sukupolvilla siitä, miten keskinäisriippuvuuden maailmassa kannattaa elää yhdessä. Heille maailma on jotenkin pienempi kuin meille ennen internetiä koulumme käyneille.”
Teksti Anu Harju
Riikka Jalosen kuva Elina Hiironniemi
Kuva:Yksi Jalosen parhaista kokemuksista on ollut Follow the Women -liikkeen pyöräilevä rauhanseminaari, jossa 300 naista polki Beirutista Syyrian ja Jordanian läpi Jerusalemiin ja jakoi kokemuksiaan rauhantyöstä.
