Rauhanpatsas, joka aiheutti sodan

Kuvanveistäjä Essi Renvallin tekemä elegantti Rauhanpatsas sijaitsee Helsingissä. Patsaan tarina sen synnystä tähän päivään on täynnä kiistoja, kohua ja paheksuntaa. Taidehistorioitsija Marja Lahelma kertoo teoksen tarinan ja toivoo, että maamme lukuisien sotamuistomerkkien ja  sankaripatsaiden joukkoon mahtuisi edes yksi tämäntyyppinen rauhan muistomerkki.

 

Helsingin Kaivopuistossa meren rannalla seisoo kivijalustalla näyttävä patsas, joka esittää eteeristä, hieman Kleopatraa muistuttavaa naisfiguuria. Ehrenströmintiellä lähellä Olympiaterminaalia oleva patsas on esteettinen ja hillityn tyylikäs. Patsaan nainen ojentaa käsiään. Täältä kaupungin merelliseltä portilta ovat matkustajalaivat vuosikymmeniä lähteneet Tukholmaan, Tallinnaan ja moniin muihin kaupunkeihin ja tietysti myös tuoneet Helsinkiin tuulahduksia suuresta maailmasta.

Ehkäpä patsaan naishahmo on jonkinlainen Helsingin hengetär, joka toivottaa matkustajat tervetulleiksi taikka hyvästelee heidät lempeästi onnistuneen Suomen-vierailun jälkeen. Patsas on kiinnostava. Sitä on päästävä katsomaan lähempää. Suhde patsaaseen muuttuu täysin, kun lukee sen jalustaan kiinnitetyn laatan tekstin. Laatassa lukee suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi: “Tämän rauhanpatsaan pystytti Suomen kansa rauhanomaisen rinnakkaiselon ja Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyden vertauskuvaksi 6.4.1968.”

Rauhan henki

Patsaan nimi on Rauhanpatsas ja sen on suunnitellut suomalainen kuvanveistäjä Essi Renvall (1911–1979). Hän tuli tunnetuksi WSOY:lle tekemistään kirjailijapatsaista ja lukuisista julkisista veistoksistaan, joita voi löytää monien suomalaisten kaupunkien keskustoista. Rauhanpatsas on Renvallin tunnetuin työ. Hän on kertonut patsaan naisfiguurin olevan rauhan henki, joka sodan jälkeen palaa uuden rauhanomaisen sydämen saatuaan uudistuneena maan päälle. Taiteilijan oma luonnehdinta ja patsaan jalustassa oleva teksti ovat melko kaukana toisistaan.

Renvall kertoo Rauhanpatsaan synnystä elämäkertakirjassaan Nyrkit savessa (Weiling & Göös, 1971): ”Sodan jälkeen tutustuin jossain vaiheessa nykyiseen kansanedustaja Mirjam Vire-Tuomiseen, joka oli Suomen Rauhanpuolustajain pääsihteeri ja Veikko Svinhufvudiin. Samoin tutustuin järjestön puheenjohtajaan Väinö Melttiin. Oli itsestään selvää, että myös minä liityin mukaan tämän järjestön toimintaan. Olin heidän ajamansa aatteen lämmin kannattaja.”

Kuvanveistäjä Wäino Aaltonen oli myös tunnettu rauhanpuolustaja. Renvall kertoo Aaltosen pitäneen Moskovassa vuonna 1953 puheen, jossa hän ehdotti rauhanpatsaan pystyttämistä Suomeen. Asia kuitenkin jäi, kunnes se muuttui yllättäen ajankohtaiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välisen YYA-sopimuksen täyttäessä 20 vuotta vuonna 1968. Nyt patsashanke koettiin niin kiireelliseksi, että siitä ei ehditty pitää kilpailua, vaan patsas tilattiin suoraan Essi Renvallilta.

Maria Lahelma. Kuva: Anna Miettinen

Institutionaalinen yhteishanke

Taidehistorioitsija Marja Lahelma tuntee niin Rauhanpatsaan kuin sen tekijän. ”Renvall oli taiteilijana hyvin vahvasti oman tiensä kulkija. Häntä ei osattu sovittaa mihinkään taidehistorian lokeroon. Renvall on ollut hyvin näkyvä hahmo ja paljon esillä julkisuudessa. Myöhemmin hän on jäänyt sivuun, sillä hän pitäytyi esittävässä kuvanveistossa. Paine abstraktin taiteen tekemiseen oli suuri sodan jälkeisessä Suomessa”, Lahelma kertoo.

Essi Renvallin valinta patsaan tekijäksi nostatti kohua kahdesta eri syystä. Ensinnäkin se nähtiin Neuvostoliittoa myötäilevänä projektina, ja toiseksi Renvallin katsottiin edustavan liian vanhanaikaista taidenäkemystä. Renvall kertoo elämäkerrassaan: ”Ratkaisuun minun hyväkseni vaikutti se, että aika oli niin lyhyt, että ei ehditty järjestää kilpailua. Ja sitä paitsi olin jo aikaisemmikin tehnyt monumentteja. Lisäksi olin Rauhanpuolustajien jäsen. Ratkaisu herätti tietenkin katkeruutta. Kuvanveistäjäliitto piti kokouksiaan. Jotkut henkilöt kirjoittelivat valituskirjelmiä patsastoimikunnalle.”

Patsastoimikunta, jonka puheenjohtajana toimi ulkoministeri Ahti Karjalainen, piti päänsä. Rauhanpatsas-hankkeella haluttiin pitää yllä hyviä suhteita Neuvostoliittoon. Renvall pääsi aloittamaan suuren, yli viisi metriä korkean patsaan tekemisen helmikuussa 1966. Patsaaseen käytettävän kalliin pronssin lahjoitti Neuvostoliitto ja graniittisen jalustan kustansi Helsingin kaupunki. Hankkeesta oli tullut institutionaalinen ja sen rahoittamiseksi järjestettiin keräys, johon lahjoittivat varoja niin suomalaiset kunnat kuin yksityishenkilötkin. Renvallin ystävän, vuorineuvos Aarne Karjalaisen, sanottiin tukevan hanketta edistääkseen omistamansa Kudeneule-yrityksen tuotteiden vientiä Neuvostoliittoon.

Kyseessä on ollut selvästi projekti, johon on satsattu. Kaikki tapahtui ripeällä aikataululla. Marja Lahelma kuvailee tilannetta: ”En ymmärrä, mitä kaikkea prosessissa oikein tapahtui. Niinpä herää kysymys, onko Neuvostoliiton puolelta tullut jokin isompi aloite. Kyse on ollut myös rahallisesta tuesta. Ehkä sieltä on tullut idea, että patsas juhlistaa nimenomaan YYA-sopimuksen tasavuosia. On mielenkiintoista, että hanketta oli valmisteltu 1950-luvulta saakka, mutta yhtäkkiä tuli kauhea kiire. Sitten järjestettiin suuret kansalaiskeräykset. Mukaan haluttiin sitouttaa koko kansa. Hankkeen suojelijoiksi saatiin tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen.”

Patsashankkeen takana olivat maamme korkeimmat poliittiset tahot. Silti hankkeesta kiisteltiin ennen kuin kukaan oli edes tietoinen, millainen patsas oli tarkalleen syntymässä. Marja Lahelma uskoo Renvallin saaneen taiteellisesti vapaat kädet teoksen toteuttamiseen. Kyse oli isosta ja näkyvästä työstä.

”Renvall varmasti aavisti, että tästä voi tulla hänen tunnetuin työnsä. Hän ymmärsi myös hankkeen suuret mittasuhteet. Kyse oli isosta monumentista. Renvallin aikaisemmat julkiset työt olivat olleet paljon pienempiä ja vaatimattomampia. Hän esiintyy itse melko viattomana. Renvall ei kuitenkaan lähde kiistämään taustalla olevia kytköksiä. Hän itse pohti saaneensa tilauksen Rauhanpuolustajien jäsenyyden takia. Hän suhtautui tähän hankkeeseen kuitenkin rauhanpatsaana. Hän ei ainakaan kerro, että hänellä itsellään olisi ollut asian suhteen poliittisia kytkyjä. Renvall oli aika yllättynyt patsaan ympärille muodostuneesta sodasta”, Lahelma pohtii.

Ehrenströmintie. Vietnamin sodan vastaisen mielenosoituksen osanottajia plakaatteineen kuvanveistäjä Essi Renvallin muovaileman Rauhanpatsaan juurella. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo, CC BY 4.0.

Sotaa rauhanpatsaan ympärillä

Kun Rauhanpatsas viimein paljastettiin huhtikuussa 1968, kohu sai aivan uusia ulottuvuuksia. Renvall itse pui patsaan ympärillä käytyä keskustelua elämäkerrassaan: ”Katkeruus saamaani tilausta kohtaan säilyi. Siitä kirjoitettiin pakinoitakin. Origo piti työtäni jopa epäsiveellisenä. Siihen samaan haukkumiseen mahtuivat Wäinö Aaltosen tekemät Eduskuntatalon edessä olevat patsaat. Rahat olisi kuulemma voinut käyttää paremminkin. Joukko kuvanveistäjiä oli päättänyt, ettei enää saisi pystyttää figuratiivisia patsaita. Niitä tekevältä sukupolvelta olivat kuulemma lahjat jo loppuneet. Patsaan ympärillä käytiin kaikkien sotaa kaikkia vastaan. Ja se oli Rauhanpatsas. Siitä kirjoitettiin ympäri maailmaa. Eniten tietenkin Suomessa.”

Aluksi Kaivopuiston rannassa nähtiin vain itse teos. Paljastustilaisuudessa puhuivat presidentti Urho Kekkonen ja Neuvostoliiton varapääministeri Kirill Mazurov. Essi Renvall kertoi pääministeri Mauno Koiviston sanoneen hänelle tilaisuudessa: ”Tiedättekö, miltä minusta tuntui, kun näin sen naisen kasvot? Se nainen ei enää itke.” Teos oli siis vapaa tulkinnoille, kuten taiteen kuuluukin. Neuvostoliittolaisten aloitteesta patsaaseen haluttiin kuitenkin sen selkeästi YYA:han liittävä teksti, joka ilmestyi jalustaan vasta vuosi paljastamisen jälkeen.

Rauhanpatsas on kaunis ja esteettinen. Itse teos ja sen jalustassa oleva teksti ovat harvinaisen kaukana toisistaan. Voisi jopa ajatella, että niillä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. ”Kyseessä on hyvin renvallmainen teos. Se edustaa täysin hänen omaa tyyliään. Itse patsas on elegantti ja henkevä. Se ei sovi lainkaan tällaisen poliittisen sanoman julistamiseen. Renvall itse ei nähnyt työtään poliittisena eleenä. Rauhanpatsaassa näkyy egyptiläisen taiteen vaikutus hyvin selvästi muun muassa tavassa, millä hiukset on kuvattu. Renvall on käyttänyt mallina omia kasvojaan. Ehkä kyse on jonkinlaisesta omakuvasta. Hän esiintyi välillä Rauhanpatsaan hiustyyliä edustava peruukki päässään. Renvall halusi tuoda esiin samaistumistaan rauhan henkeen, jonka hän on veistoksessaan kuvannut”, pohtii Marja Lahelma.

Isonveljen läsnäolo vapauden porteilla

Vuonna 1968 elettiin hullua vuotta. Vietnamin sotaa vastustettiin, tapahtui Tšekkoslovakian miehitys, ja opiskelijaradikalismi kiehui yliopistoilla ympäri maailmaa. Radikaali nuoriso valtasi Suomessakin Vanhan ylioppilastalon. Tuohon aikaan tehtiin hyvin poliittista taidetta ja se oli näkyvää. Rauhanpatsas ei korostetusti ole sitä, vaikka taiteilija kenties haluamattaan on politiikan syövereihin joutunutkin. Tässä on iso ristiriita. ”Renvall itse oli tästä ristiriidasta hieman ihmeissään. Hän ihmetteli voimakasta hyökkäystä patsasta vastaan. Hän ei ainakaan halunnut osallistua päivänpoliittiseen keskusteluun, vaan pyrki tekemään teoksestaan ajattoman ja universaalin, sellaisen, joka voi vielä tänä päivänäkin kertoa rauhan sanomasta. Renvall halusi tehdä taideteoksen eikä poliittista pamflettia”, Lahelma sanoo.

Rauhanpatsaan jalustassa oleva teksti tekee teoksesta poliittisen tänäkin päivänä. Se pääsi mukaan Iltalehden Äänestä Helsingin rumin patsas -äänestykseen vuonna 2008. On mielenkiintoista, että näinkin esteettinen patsas saadaan yhdellä tekstillä muutettua rumaksi. Rauhanpatsaan merkityksen voi nähdä myös aivan toisin. Parin korttelin päässä Kasarmitorilla paljastettiin vuonna 2017 talvisodan kansallinen muistomerkki Valon tuoja. Sen suunnittelija Pekka Kauhanen on kertonut teoksestaan näin: ”Itse en näe teosta pelkkänä sotilasmuistomerkkinä, vaan minulla on taustalla rauhanomainen sanoma. Muistomerkin lähellä sijaitsee Essi Renvallin naisfiguuria kuvaava Rauhanpatsas. Voisiko tämä patsas kuvata miespuolista henkilöä samasta aiheesta?”

Rauhanpatsaan ympäristö vaikuttaa siihen, miten koemme teokseen. Vieressä oleva Olympiaterminaali on ollut suomalaisten portti ulkomaille. Patsas on paraatipaikalla Helsingissä. Rauhanpatsas muistuttaa kuitenkin myös isoveljen läsnäolosta vapauden portilla. ”Patsaan sijoituspaikasta käytiin keskustelua. Se haluttiin jollekin hyvälle paikalle Helsingin keskustaan. Paikka valittiin joskus vuoden 1966 tienoilla. Ajattelen, että rauhan henki laskeutuu Helsingin ylle. Patsas on erittäin hieno, kun kävelee rantakatua pitkin ja näkee sen takaapäin. Yhtäkkiä naishahmo leijuu Helsingin siluetin yllä. Se on mielestäni todella vaikuttava”, Lahelma sanoo.

Toisaalta myös Rauhanpatsaan sijoittaminen Kaivopuiston hienostoalueelle on muuttanut alueeseen liittyviä merkityksiä. ”Patsas sai nopeasti sellaisen aseman, että ympärillä saatettiin järjestää vaikkapa mielenosoitus. Rauhanpatsas omaksuttiin tällaiseen käyttöön hyvin nopeasti. Siinä yhteydessä toteutuukin rauhanaate laajasti käsitettynä.”

Vuonna 1970 Rauhanpatsaan ympärillä nähtiin paljon ihmisiä Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Yhdessä mielenosoittajien banderollissa kehotettiin murskaamaan USA:n imperialismi. Vihollista vastaan lähdettiin taistelemaan aggressiivisesti ja Rauhanpatsaan edustama sovitteleva asenne unohtui saman tien.

”Mielenosoitus pitää nähdä ajan kontekstissa. Erityisesti vuosi 1968 oli jonkinlainen kulminaatiopiste myös suomalaisessa kontekstissa. Tämän jälkeen politisoituminen lähti oikein kunnolla laukalle. Siinä vaiheessa, kun Renvall on tehnyt Rauhanpatsasta, maailma on ollut vielä pikkaisen toisenlainen. Silloin saatettiin ajatella, että sota on nyt ohi ja me olemme siirtymässä uuteen rauhaisan rinnakkaiselon aikaan. Tämä tuntuu tämän päivän kontekstista ehkä naiivilta, mutta silloin ei voitu tietää, minkälaiseksi maailma olisi muuttumassa tulevina vuosina.”

Naisten rooli sodassa

Essi Renvall on aivan eri sukupolvea kuin 1960-luvun radikaalit. Vuonna 1968 Rauhanpatsas on ollut aika lailla tuon vanhemman sukupolven projekti. Nuorilla on ollut aivan omat ajatuksensa ja reaktionsa maailmaan, kun he ovat nähneet Vietnamin sotaa ja Biafran nälänhätää televisiosta. Uusi sukupolvi ei juuri kohtaa Renvallin sukupolven kanssa. ”Sota oli vuonna 1968 vielä lähellä. Vasta nyt on pystytty purkamaan sitä, mitä sota oikeasti merkitsee. Nyt ollaan päästy pikkuhiljaa sankaripönötyksen taakse ja ymmärretty esimerkiksi naisten rooli sodassa. Vuoden 1968 kuva sodasta oli kapea.”

Toisen maailmansodan päättymisestä on kulunut jo 76 vuotta ja Neuvostoliitto hajosi 30 vuotta sitten. Minkälainen on Rauhanpatsaan merkitys tänä päivänä Marja Lahelman mielestä? ”Rauhanpatsaan merkitys kietoutuu tähän kaikkeen historiaan, mistä me olemme puhuneet. Patsas on myös muistomerkki ajalle, joka on sen synnyttänyt, ja joka on synnyttänyt patsaan ympärillä käydyn keskustelun. Toisaalta haluan nähdä patsaan puhtaasti taiteena. Sellaisena, johon kuka tahansa ohikulkija voi heijastaa omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Toivoisin sen olevan jollain lailla universaali ja ajaton, ettei patsasta tarvitsisi pelkästään sitoa sen syntyyn liittyvään keskusteluun. Jos mietitään, pitäisikö jalustan teksti poistaa, niin mielestäni ei. Sekin on osa patsaan historiaa ja meidän historiaamme.”

Sodan jälkeen erilaisia sankaripatsaita nousi lähes jokaiseen suomalaiseen kuntaan. Essi Renvallin Rauhanpatsas oli maamme ensimmäinen rauhanpatsas ja edustaa poliittisesta painolastistaan huolimatta jotain aivan muuta kuin sotaisaa uhoa. ”Sodan muistomerkkejä pystytettiin valtavasti sodan jälkeen ja sitten meillä on tämä yksi rauhanpatsas, josta syntyi hirveä haloo. Mahtuisiko näiden loputtomien sankaripatsaiden joukkoon edes yksi tällainen rauhan muistomerkki?” summaa Marja Lahelma.

Teksti: Timo Kalevi Forss
Marja Lahelman kuva: Anna Miettinen