Kaikki on kauheaa. Ilmasto kriiseilee. Luonnonkirjo köyhtyy. Pandemia tappaa ja eristää. Sodat ja sorto jylläävät. Kun yksi pelastuu, toinen hukkuu. Köyhät köyhtyvät, ja sinä tiedät kyllä, miten tämä lause jatkuu.

Suoritan työkseni maailmanparannusta. Olen tehnyt niin jo muutaman vuoden. En usko, että olen parantanut mitään tai ketään. Etenkään torstaisin ei tunnu siltä. Muistelen kaihoisasti niitä aikoja, jolloin opetin ekaluokkalaisia lukemaan. Kun äänteen ja kirjaimen koodit alkoivat osua kohdilleen, tiesi saaneensa jotain aikaan.

Miten maailmanparannustyössä voisi saada vastaavia onnistumisen kokemuksia? Täytyy pinnistellä, jotta saa uskoteltua itselleen, että joku ihan kivasti mennyt koulutus aikuisille olisi yhtä tärkeä saavutus kuin lukemaan oppinut lapsi. Toisaalta sitä aikuistakin täytyy edelleen opettaa lukemaan. Aikuisen haaste on jatkuva maailmanlukutaidon kehittäminen. Aikuisen pitäisi ymmärtää, mitä lukee rivien väleissä kaikkialta tunkevissa teksteissä ja kuvastoissa. Sitten aikuista pitäisi motivoida käyttämään lukutaitoaan hyvään. Kenen hyvään, voit kysyä. Ja hyvä että kysyit. Onkohan olemassa  asiaa, joka olisi yhtä aikaa hyväksi kaikille? On tietenkin: ekokriisin torjunta ja ihmisoikeuksien eteneminen sataa kaikkien laariin.

Kysyn vieressä istuvalta maailmanparantajaksi identifioituvalta journalistilta, mitä konkreettista hän kokee saaneensa aikaan.
”Olen merkittävällä tavalla vaikuttanut yleiseen keskusteluun siitä, miten globaalista etelästä ja luokkayhteiskunnasta puhutaan.”
Kun hän sanoo sen, hän hymyilee ironisesti.

Kirjoitan hätähuudon erääseen maailmanparantajien keskusteluryhmään: Mitä te olette saaneet aikaiseksi kaikkina näinä vuosina? Mikä meni putkeen?

Kollega vastaa:
”Minulla oli sellainen onnistumisen kokemus, että sain kerran viritettyä tosi nätisti banderollin risuilla ja teipillä festariteltan seinään, niin että se pysyi siinä yli kaksi tuntia, vaikka satoi vettä. Ja kerran olin raahannut porilaiseen kouluun farkkuaiheisen videoinstallaation tuottaneen taiteilijan ja saanut paikalle Ylen paikallistoimittajan, joka haastatteli työpajaan osallistuneita nuoria. Yksi niistä sanoi telkkarissa, että ei ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi, että mistä farkut tulee, että nyt pitääkin vähän miettiä asiaa.”

Täytyy jaksaa uskoa, että yksi mielessä herännyt kysymys tai maailman epäoikeudenmukaisia rakenteita pohtiva keskustelu on siemen alkavalle muutokselle.

Sellaistakin lienee syytä pohtia, että en kai minä nyt niin itsekäs ole, että haluan työskennellä maailman pelastamiseksi motivaationa henkilökohtainen kivanolontunne? Etenkin, koska edustan maailman etuoikeutetuinta porukkaa.

Yritän joka tapauksessa tänäkin vuonna jatkaa valitsemallani tiellä. Puhun, kirjoitan ja toivottavasti kuuntelen asioita, jotka tuntuvat merkittäviltä. Ihaninta on tietää, ettei ole matkalla yksin. Kaikkialla maailmassa on loistavia ihmisiä ripustamassa banderollia sateessa, hehkuttamassa ihmisoikeuksien puolesta ja suremassa katoavia lajeja.
Ei luovuteta ikinä!

Hanna Niittymäki

Kirjoittaja on entinen peruskoulunopettaja, joka työskentelee nykyään rauhankasvatuksen sekatyöläisenä.