Laulaja, trubaduuri ja lauluntekijä Mikko Perkoilan pitkä ura alkoi 1960-luvun loppupuolella. Mukaan on mahtunut paljon: poliittisesta ohjelmaryhmätoiminnasta lastenlauluihin ja soitinrakennuksesta folk-henkisiin soololevyihin. Perkoilan toimintaa leimaavat rakkaus akustiseen sointiin, sanoitusten ilkikurinen mutta ihmisen puolella oleva huumori, omatoimisuus ja terävä yhteiskunnallinen havainnointi. Mies kitaroineen on ollut läpi vuosikymmenien tuttu näky myös lukuisissa rauhanliikkeen tilaisuuksissa.

Musiikkikipinä iski vuonna 1950 syntyneeseen Mikko Perkoilaan pikkupoikana. Geeniperimällä oli vahvasti osuutta asiaan.

”Olen pitänyt aina laulamisesta. Kävin lapsena myös pianotunneilla, koska se kuului tapoihin. Faijani oli soittanut viulua ennen kuin haavoittui sodassa ja mutsi soitti pianoa. Musiikillinen perussivistys tuli kodista. 1950-luvun Yleisradiossa ei juuri ilo elänyt, mutta Reino Helismaan jutut olivat tästä poikkeus. Ne kolahtivat. Pidin hänen tarinankerronnastaan.” Tarinat ovat Perkoilalle tärkeitä. Hänen instrumentikseen valikoitunut kitara sopii erinomaisesti tarinanvetoisten laulujen säestämiseen.

Oppikoulun kolmannella luokalla Perkoila teki kouluun esitelmän amerikkalaisista työlauluista, joita muun muassa mustat lauloivat puuvillapelloilla.

”Muistan hyvin amerikanirlantilaisten rautatien rakentajien laulun, jota esitän edelleen. Hienot tarinat ja kansanomaiset soittotavat vetosivat minuun. Kun Bob Dylan tuli tietoisuuteni, folk oli minulle jo ihan selvä juttu ja tiesin mihin suuntaan edetä.”

Perkoila tutustui teininä Woody Guthrieen ja varhaisempaan folkiin. Hän sai ensimmäisen kitaransa 15-vuotiaana.

Yhteislaulua, yliopistoa ja ylioppilasteatteria

Yhteislaulun vetäminen opiskelijaporukoissa tuli Perkoilalle tutuksi 1970-luvun alussa. Hän pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan kansatiedettä, folkloristiikkaa ja Suomen historiaa. ”Ainevalinnoissa näkyi faijani vaikutus. Hän toimi Seurasaarisäätiössä ja oli kiinnostunut kansanperinteestä. Minulla ei oikeastaan ollut kovaa hinkua ryhtyä muusikoksi tai lauluntekijäksi tuohon aikaan. Tein vain sitä, mikä oli mielestäni kivaa.”

Kuohuvassa 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa Perkoila tutustui poliittiseen laululiikkeeseen, Timo Tyrväiseen ja Hannu Raatikaiseen.

”Tyrväinen veti minut mukaan Herttoniemen demokraattisten nuorten ohjelmaryhmään. Me soitimme ja teimme kivoja biisejä. Lainabiiseistä mukana oli muun muassa ’Siirtotyöläinen’. Kävimme keikoilla esimerkiksi Sköldvikin öljynjalostamon siirtotyömaalla Porvoossa ja muissakin vastaavissa paikoissa. Sekalainen ohjelmistomme venyi humppatirallaasta poliittisiin lauluihin. Järjestötoiminta jäi etäiseksi. Musiikki oli etusijalla.”

1970-luvun alussa Perkoila päätyi yllättäen Helsingin Ylioppilasteatteriin, missä hän esiintyi musisoiden ja näytellen muutaman vuoden. ”Säestin kitaralla ja pianolla lauluryhmiä. Se oli harjaantumisen aikaa. Opin soittamaan ja vetämään yhteislauluja rutiinilla.”

Tietty edistyksellinen vivahde

Mikko Perkoilan biiseissä on löydettävissä tietty arvomaailma ja yhteiskunnallista ajattelua, oli kyse sitten lasten- tai aikuistenlauluista. ”Olen länsiherttoniemeläisen porvariskodin kasvatti ja käynyt kouluni Norssissa eli Helsingin normaalilyseossa. Yhdysvaltalaisen kansalaisoikeusliikkeen nousu 1960-luvulla herätti kiinnostukseni pasifismiin ja ihmisoikeuksien puolustamiseen. Peter, Paul and Marylla ja Bob Dylanilla oli myös kansalaisoikeuksiin liittyviä lauluja. Myös Pete Seeger kommentoi aiheita omalla tavallaan.”

Perkoila tutustui kansalaisoikeusliikkeeseen ja siitä kertoviin biiseihin lomittain.

”Lukioaikoina kaveriporukkani ajattelussa oli havaittavissa tietty edistyksellinen vivahde. Minulle kolahtivat Kom-teatterin jutut ja Bertolt Brecht 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Myös Lapualaisooppera ja kabareetoiminta olivat tuttuja.”
Vanha suomalainen työväenmusiikkikin on kiinnostanut Perkoilaa. Työväenlaulut eivät kuitenkaan tulleet vastaan kotona.

”Mutsi sai vasta 1960-luvulla tietää, että faijan broidi oli ollut punakaartissa ja istunut vankilassakin sen takia. Faija oli näet nainut itsensä hieman ylempään kastiin. Äitini äiti taas istui vuoden 1918 kapinan aikana Hämeenlinnassa punaisten vankina. Nämä olivat asioita, joista kotonamme ei juuri puhuttu.”

Kyökkimarxilainen

Perkoila ei pitänyt itseään kovinkaan marxilaisesti valistuneena 1960-luvun lopulla. Herttoniemen demokraattisissa nuorissa pidettiin joitain opintopiirejä. Aktiivinen nuori mies hankki tietoa myös yliopistosta ja sen yhteydessä toimivista järjestöistä. ”Laajensin pikkuhiljaa tietämystäni. Kaikki mitä opin tuki sitä, mitä olin pohdiskellut jo 15-16-vuotiaana kansalaisoikeusliikkeen ja sodanvastaisten liikkeiden myötävaikutuksella.” Yliopistossa opiskeltiin teoriaa, mutta keikkailemalla Perkoila tutustui myös vanhan liiton työläisiin, joiden avulla aukesi aivan uusi maailma.

Yliopiston vasemmistolaisella 1970-luvulla opiskelijajärjestöt Akateeminen sosialistiseura ASS ja Sosialistinen opiskelijaliitto SOL olivat voimissaan. Perkoila kuului taidehistorioitsijoiden ja kansatieteilijöiden yhteiseen ASS-osastoon.

”Pidimme opintopiirejä, mutta niissä oli jotenkin pakkopullan maku. Teoreettisten käsitteiden liika opettelu epäilytti. Käytäntö kiinnosti enemmän. Ehkäpä olen tällainen vulgääri- tai kyökkimarxilainen. En leso tiedoillani, vaan näen joidenkin teorioiden paikkansapitävyyden tänäkin päivänä. En lähde kuitenkaan marxilaiseen keskusteluun asiantuntijoiden kanssa, koska en koe itse olevanani sellainen.”

Kansantaloustiede ei kiinnostanut Mikko Perkoilaa perusteiden jälkeen. Venäläinen marxilais-leniniläinen kirjallisuus taas osoittautui puisevan teoreettiseksi. ”Käytetty sanastokin vieraannutti itse asiasta. Marxilaisuuteen liittyi tietty jargon, joka piti hallita.”

Agit Propin kisällit

Ohjelmaryhmä Agit Propin kisällit syntyi osin Berliinin poliittisen laulun festivaaleille lähetetyn joukkion pohjalta. Kisälleissä soittivat ja lauloivat Timo Tyrväinen, Hannu Raatikainen, Mikko Perkoila, Asko Heinonen, Päivi Martikainen ja Anja Tyrväinen. Ryhmä oli aktiivinen ja keikkaili paljon. Perkoila kertoo lähinnä vain soittaneensa mukana, ja hänen soitinvalikoimaansa kuului tuolloin myös mandoliini.

Agit Propin kisällit toimi vuodesta 1972 ja oli paljon esillä laululiikkeen kuumimpina vuosina 1970-luvun puolivälissä. Ohjelmisto koostui Timo Tyrväisen tekemistä lauluista, käännösbiiseistä ja kisällilauluista. Kisällilaululla tarkoitetaan tuttuun melodiaan tehtyjä uusia sanoja, jotka usein olivat humoristia, poliittisia ja satiirisia.

”Yksi aika kova juttu oli Junnu Vainion ’Mä en muista mitään’ -biisiin tehdyt uudet sanat. Teksti kertoi kuinka suomalaiset lähtivät jatkosotaan. En muista tallennettiinko sitä koskaan. Esitimme sen Helsingin laulufestivaaleilla Bottalta radioidussa konsertissa. Yleisradion ohjelmapäivystys meni tukkoon, koska solvasimme Mannerheimia aika rankasti.”

Yksi Agit Propin kisällien tavoitteista oli saada vanha kisälliperinne elpymään laajemmaltikin. Uusi laulu 2 -levyllä vuonna 1976 yhtye esittää vanhan ja legendaarisen suomalaisen kisällilaulun ”Rajamäen farssin” sekä tuoreeseen euroviisusävelmään tehdyn talouspoliittisen satiirin ”Ding-a-dongin”. Myös Timo Tyrväisen käännösteksti ”Työmies (yhteistyö on voimasi)” saksalaiseen Klaus Schneiderin kappaleeseen on onnistunut komeasti soivine stemmalauluineen. Levyn neljäs Agit Propin kisällit -laulu on sodanvastainen ja Nato-kriittinen ”Laulu sodanlietsojille”.

Arkiviisu

Agit Propin kisällien rivit alkoivat rakoilla vuoden 1976 jälkeen. Päivi Martikainen jätti yhtyeen ja tilalle tulivat Riitta ja Leena Havukainen. Yhtye jatkoi vielä jonkin aikaa, mutta Timo ja Anja Tyrväisen perustettua Taljankan he alkoivat tehdä omia juttujaan. Mikko Perkoilan musisointi jatkui uuden Arkiviisu-nimisen yhtyeen riveissä, johon hänen lisäkseen kuuluivat Kisälleissä esiintyneet Hannu Raatikainen sekä Riitta ja Leena Havukainen.

”Arkiviisu syntyi ehdottomasti yhteiskunnallisesta tarpeesta”, Perkoila repeää nauramaan. ”Teimme Arkiviisun kanssa version muun muassa ’Pylly vasten pyllyä pump, pump’ -biisistä. Samantyyppisiä biisejä on meillä useampiakin. Tyyli oli irtonaisempi kuin Kisälleillä.” Pian tämän jälkeen otettiin käyttöön Amerikan-kortti. Raatikaisen ja Perkoilan suuri innostus amerikkalaiseen folkiin pääsi valloilleen. Arkiviisu muistetaan ainoasta albumistaan Tomuinen tie, Woody Guthrien lauluja, joka ilmestyi vuonna 1977. Se on juureva levyllinen Mikko Perkoilan ja Hannu Raatikaisen suomentamia Woody Guthrien lauluja.

Tomuinen tie -lp:n tunnetuimmaksi biisiksi nousi ammattiyhdistyksen voimasta kertova ”Liiton tyttö” (Union Maid). Sitä kuulee yhä tasaisin väliajoin esimerkiksi ay-liikkeen tilaisuuksissa jopa kansanedustajien laulamana.

Folkhenkisyys oli tuoretta suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä, jossa vaikutteet oli totuttu ottamaan lännen sijaan aivan päinvastaisesta ilmansuunnasta. 1960-luvun folk-aalto oli jäänyt jyräävämmän agitaation ja propagandan jalkoihin.

Sooloura ja lastenlaulut

Mikko Perkoila aloitti 1970-luvun lopulla, Arkiviisun lopetettua, myöhemmin menestyksekkääksi osoittautuneen soolouransa.

”Olin jo tehnyt jonkin verran biisejä omaan käyttööni. Aloin myös pikkuhiljaa tehdä soolokeikkoja. Ensimmäinen soololevy Nimismiehen murhe ilmestyi vuonna 1980.”

Sooloura teki Perkoilasta kokopäivätoimisen muusikon. Varsinainen läpimurto koko kansan tietoisuuteen tapahtui vuonna 1982 ilmestyneellä Koira tapaa tuttujaan -levyllä, joka sisälsi Perkoilan tunnetuimmat kappaleet ”Liftari ja lehmä” ja ”Arvaa harmittiko”.

”Soolouraan yhdistelin lastenmusiikkia ja soitinrakennusta. Näillä hommilla olen pärjännyt aina tähän päivään eli eläkkeelle asti.” Perkoila on nauttinut valtion taiteilijaeläkettä vuodesta 2012.

Lastenlaulut muodostavat leijonanosan Perkoilan tuotannosta. Levytettyjä lastenmusiikkialbumeja on useita, ja lisääkin on tulossa. ”Olin tehnyt joitakin lastenbiisejä ja laulanut niitä lähinnä siskojeni lapsille. Sitten minut houkuteltiin päiväkotiin keikalle. Ajattelin, ettei sinne kehtaa mennä ihan vieraalla materiaalilla, joten tein muutaman biisin lisää.”

Perkoilan ensimmäinen lastenlevy oli vuonna 1985 ilmestynyt Runokoira Pentti. Yleisönä lapset antavat suoraa palautetta. He joko diggaavat tai eivät, kohteliasta välimuotoa ei ole.

”Ajattelin aluksi, että lapsille esiintyminen on erilaista kuin aikuisille. Huomasin kuitenkin, ettei känniselle aikuisyleisölle ja lapsille esiintymisessä ole suurta eroa. Toisaalta monilla aikuiskeikoillani yleisö tulee kertomaan, että olen heille ennestään tuttu lastenlevyiltäni.”

Humaani humoristi

Huumori on yksi Mikko Perkoilan kantavia voimia. Hänen vakavammistakin aiheista tekemissään lauluissa on yleensä myötätuntoisen humoristinen sävy. ”On vaikea sanoa tiivistäen, mitkä ovat perusarvoni lauluntekijänä. Ehkä humanismi, ihmisen arvostaminen. Pyrin siihen, etten tölvi lauluissani ketään yksittäisiä ihmisiä. En ole esimerkiksi koskaan tehnyt laulua Paavo Väyrysestä. Toisaalta onhan minulla ’Jee, jee’ -niminen biisi, jossa käydään lähes henkilö henkilöltä läpi Esko Ahon hallitus. Käsittelen kuitenkin mieluummin ilmiöitä kuin yksittäisiä henkilöitä.”

1970-luvun lopussa puhuttiin sanomasta. Tätä termiä kavahtivat erityisesti punkkarit, jotka näyttivät keskisormea laululiikkeen pakkosanomallisuudelle. Perkoilan parhaissa biiseissä on mukana sisältöä, jonka voi määritellä yhteiskunnalliseksikin.

”Ehkäpä pyrin ihmisyyden ihanteeseen. Minun on vaikea analysoida itseäni, se on enemmän Sarasvuon hommia. Pyrin lauluissani humaaniin henkeen, näkemään ihmisen arvostavassa valossa. Samaa linjaa ovat noudattaneet 1900-luvun alun humoristit, amerikansuomalaiset lauluntekijät kuten Arthur Kylander. Lauluissani ei ainakaan koeta arvoina sotaa, pullistelua, kiusaamista tai toisen ihmisen hyväksikäyttämistä.”

Järjestötoiminta on myös kiinnostanut aika ajoin aktiivista Perkoilaa. Hän on toiminut muun muassa Pand – Taiteilijat rauhan puolesta -järjestön puheenjohtajana 2000-luvun alussa.

”Lähdin Pandiin mukaan vasta 1990-luvun puolessavälissä. Rauhanliikkeen tilaisuuksissa on ollut aina hienoa esiintyä. Minulla on ollut ilo tavata esimerkiksi Helena Kekkonen ja olla tekemissä muiden vuosikymmenestä toiseen vaikuttaneiden rauhanliikkeen veteraanien kanssa. He ovat olleet vaikuttavia henkilöitä.”

Pete Seeger

Yksi vaikuttavimmista Perkoilan tapaamista henkilöistä oli folklengenda ja kansalaisaktivisti Pete Seeger. Perkoila toimi vuonna 1980 Helsingin laulufestivaalin toiminnanjohtajana ja Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan HYY:n kulttuurikeskuksen toiminnanjohtajana. Silloin valmisteltiin seuraavan vuoden laulufestivaaleja. ”Pete Seeger oli saatu tulemaan Suomeen ja tuotin hänen konserttinsa. Seegerin tapaaminen oli helvetin vaikuttavaa. Menin tapaamaan häntä hotellille heti kun hän oli tullut Suomeen. Kun astuimme kadulle, Seeger päästi todella kovaäänisen jodlauksen helsinkiläiselle katuyleisölle. Seeger ei vierailun aikana syönyt koskaan hotelliaamiaista, vaan hän jalkautui joka aamu kansan pariin Hakaniemen torille syömään puuroa.”

”Pakkohan minun oli kerskua Seegerille, että olimme levyttäneet Arkiviisun kanssa ’Union maidin’ suomeksi. Niinpä hän pyysi minut mukaan keikalleen. Esitimme kappaleen puoliksi englanniksi ja puoliksi suomeksi. Kertosäkeen taisi Seegerkin laulaa suomeksi.”

Perkoila pitää Seegeriä rauhanaatteen ja demokratian periksi antamattomana kannattajana.

”Seegerhän oli vielä 1940-luvulla Yhdysvaltain kommunistisen puolueen jäsen. Myöhemmin hän erosi puolueesta, mutta hänen yhteiskunnallinen linjansa säilyi vankkumattomana. Sellainen lämpö ihmistä kohtaan, jota Seeger on pystynyt edustamaan, on kyllä aivan vertaansa vailla. Se menee jo samalle viivalle Nelson Mandelan kanssa.”

Vuonna 1982 Perkoila kävi Yhdysvalloissa. Hän tapasi sukulaisiaan, teki muutaman keikan amerikansuomalaisten parissa ja tapasi Seegerin, joka kampanjoi tuolloin Hudson-joen puhdistamisen puolesta. Mies vei Perkoilan kotiinsa.

”Keskustelimme amerikansuomalaisesta työväenliikkeestä ja Joan Baezin mainiosta rauhanlaulusta ’Song of Peace’, joka on tehty Sibeliuksen ’Finlandian’ säveleen.”

Punikin kirjelaatikosta Vinkuleluun

Mikko Perkoilan viimeisin albumi Punikin kirjelaatikko ilmestyi vuonna 2009. Se on jatkoa vuonna 1982 ilmestyneelle samannimiselle omakustannekasetille. Äänitteellä Perkoila tulkitsee vanhoja työväenlauluja. Levyn avaa hillitön 10-minuuttinen kupletti ”Punikin kirjelaatikko”, jossa Mannerheim, Ryti ja Tanner saavat kuulla kunniansa värikkäin sanakääntein. Kappaleen sanoittaja on jäänyt tuntemattomaksi.

”Musiikintutkija Ilpo Saunio esitteli minulle tuon laulun, joka saatiin talteen KSL:n ja TSL:n yhteisessä työväenlaulukeräyksessä 1970-luvulla. Silloin koottiin hirvittävä määrä tavaraa ja minulla on sitä edelleen tallella kaapissa, mutta tuo laulu oli niin hieno, että se oli pakko äänittää. Laulua ei koskaan julkaistu Ilpo Saunion Edestä aattehen -kirjassa, koska sanoissa mentiin niin pahasti demariministeri Väinö Tannerin ja jopa kulttuurivaikuttaja ja poliitikko Sylvi-Kyllikki Kilven varpaille.”

Mikko Perkoila on viime aikoina puuhaillut Vinkulelun parissa. ”Se on hyvä kombo. Teemme lastenkonsertteja ja aikuiskeikkoja. Mukana on minun lisäkseni viulisti Rista Tuura ja sellisti Mika Seppänen. Julkaisemme pian satumusiikkinäytelmälevyn Prinsessa ja viisauden portti. Se on tehty alun perin näyttämölle, mutta julkaistaan nyt cd:nä ja kuvitettuna kirjana. Kirjoittamassani tarinassa käsitellään tuttuja ihanteita, kuten sitä ettei toisia ihmisiä saa käyttää hyväkseen. Teen nykyisin hommia rauhalliseen tahtiin, eikä minulla ole hirveitä paineita tehdä uutta.”

Teksti ja kuva: Timo Forss