Vetelehdin satamassa. Veneet ja laivat tulivat ja menivät, ihmiset kulkivat yksin, pareittain ja ryhmissä. Joku söi jäätelöä, toisella oli juomapullo ja moni otti selfieitä puhelimella. Kaikki olivat hyvällä tuulella.

Istahdin pollarin nokkaan ja seurasin lokkien touhua. Vanha kaverini Ari käveli rantaa pitkin luokseni ja kyseli kuulumisia. Sanoin, että eipä tässä ihmeitä. ”Ihmiset ovat hyvällä tuulella”, jatkoin, ”mitäpä itse?”

Ari sanoi: ”Mennäänkö vaikka tuonne puun varjoon istumaan ja juodaan kahvit?” Minusta se oli hyvä idea, koska tunsin itseni yksinäiseksi.

Kun istahdimme, Ari kysyi: ”Luetko Sotilasaikakauslehteä, tai tiedätkö mikä se on?” Sanoin, että tiedän, mutta en seuraa.

”Viime numerossa oli kiinnostava everstiluutnantin kirjoitus, jossa käsiteltiin Suomen armeijan tehtävää sodassa ja sotilaskoulutuksessa”, sanoi Ari.

”Oliko siinä jutussa jotain erityistä?” kysyin. Ari sanoi: ”Oli. Siinä lähdettiin ajatuksesta, että suomalaiset varusmiehet hyväksyvät suuret tappiot sotilaille, siviileille ja koko yhteiskunnalle.”

”Tämän luulisi olevan selvä asia”, sanoin, mutta lisäsin, ”ehkä.”

”Minusta suurvaltaa vastaan sotimisessa ei ole mitään mieltä”, Ari vastasi. ”Jutussa puhuttiin sodasta Venäjän kanssa. Siinä sanottiin, että me suomalaiset mieluimmin kuolemme kuin antaudumme venäläisille.”

”Eihän tuollaista sanota ääneen! Ei sanota ollenkaan. Jos sotaan meno myytäisiin tuolla, kuka sinne lähtisi. Ei kukaan”, sanoin kiihtyneenä. ”Minä muistelen, että sotilaat ovat aikaisemmin puhuneet päinvastaista. Sotaa pitää välttää kaikin keinoin ja jos käy huonosti, niin pitää pysyä hengissä eikä tehdä sankaritekoja”, lisäsin.

”Kirjoittaja kertoo, että sotilaiden opetuksessa ei puhuta sodan tappioista, haavoittumisista ja tuhosta tehtaille, kouluille, kaupungeille ja siviiliväestölle. Niiden oletetaan olevan varusmiesten ja ammattisotilaiden tausta-ajatuksissa itsestäänselvyyksinä”, Ari sanoi.

”Pitäisikö niistä hänen mielestään puhua?” kysyin.

”Minusta kirjoittaja avaa artikkelissaan oikean asian. Hän sanoo, että sota on edelleen hyvin veristä ja tuhoavaa, mutta ei vastaa tuohon kysymykseen.”

Kysyin mitä Ari ajattelee. ”Olen kirjoittajan kanssa päinvastaista mieltä. Toivon ja uskon, että suomalaiset nuoret eivät halua uhrata henkeään ja terveyttään sotimalla suurvaltaa vastaa. ’Eikö sotaa milloinkaan saada loppumaan’, jotain sellaista sanottiin laulussa. Minusta jokaisen on tehtävä valinta itse.”

Päivä ei enää näyttänyt kovin kauniilta, eivätkä ihmisetkään. Samperi!

Erkki Kupari
Kuva Essi Rajamäki