Istuin keittiön pöydän ääressä ja söin aamupalaa. Radio oli auki. Uutisissa puhuttiin käytettyjen autojen laskeneista hinnoista ja siitä, että opiskelijat eivät ole ottaneet opintopaikkoja vastaan, koska epäilevät ammatinvalintaansa vääräksi. Se on tervettä pohdintaa.
Nämä molemmat uutiset säätiedotuksen lisäksi olivat piristäviä ja auttoivat jaksamaan aamupäivän ajan. Sitten voimat alkoivat vähetä, ja lähdin kävelemään Helsingin Vallilanlaaksoon. Halusin nähdä, miten raitiotien rakentaminen edistyy. Se yhdistää Kalasataman kaupunginosan Pasilaan. Rakennustyö on valtava ja ihailen kovasti rakentajien osaamista.
Kävelytiellä kohtasin Mirjan. Hän sanoi: ”Näytät surulliselta ja huolestuneelta. Mikä sinua painaa?” Havahduin – näkyykö se heti päälle päin, vaikka on halpoja autoja ja kaunis maisema.
”Ajattelen Hamasin hyökkäystä Israeliin. Minusta se on vastuuton ja rikollinen teko”, sanoin kiihtyneenä, ”miten Hamasin johto voi aloittaa sodan ylivoimaista vihollista vastaan! Se johtaa hirvittävään oman väestön tuhoon ja hävitykseen. Ei tuota voi mitenkään perustella eikä muuttaa paremmaksi.”
Mirja halasi minua ja sanoi: ”Kävellään yhdessä. Katsotaan rakennustyömaata!” Vastasin, että olen jo katsonut, eikä kiinnosta. ”Kävellään sitten puistossa.” Niin me teimme.
Olimme pitkään hiljaa. Katselin levottomasti ympärilleni, Mirja kulki pää painuneena alaspäin aatoksissaan. Hän sanoi: ”Kerro minulle, miksi sinä suutuit.” Ajattelin, että kai tuon nyt heti ymmärtää. Sanoin: ”Se on niin väärin.”
”Väärin se on, ei siitä mihinkään pääse. Mutta mitä se hyödyttää, että sinä suutut?” Tauko. ”Ymmärrän tietysti – hyvähän se on. Eipä jää asia sisällesi, voisit vaikka sairastua, tiedät varmaan.”
Sanoin jonkin ajan päästä, että oli hyvä, kun tapasimme ja sain sanoa hänelle asiasta. ”Mitä siitä tuumaat, kun aika pian israelilaisten siviilien tappamisen jälkeen aloin miettimään palestiinalaisia?” kysyin ja lisäsin, että mielessäni tapahtumat ja väkivalta sekoittuvat.
Kävelimme hyvän matkaa ylämäkeä, kun Mirja sanoi: ”Sinä olet sellainen herkkä ihminen, joka etsii ymmärrystä siihen, miksi mitäkin tapahtuu. Monissa asioissa ei näytä löytyvän oikeudenmukaista ratkaisua – vahvempi voittaa voimalla. Kun sortotoimet jatkuvat pitkään, ne unohdetaan, ja tulee turtumus. Oikeudenmukaisuutta pitäisi minunkin mielestäni tavoitella. Se on humanismin perusvoima.”
”Sellainen voisi auttaa, että tutkisi asioita ja tapahtumia yksi kerrallaan. Tällä lailla on monessa hankalassa asiassa päästy eteenpäin. Kerrotaan, että edesmennyt presidentti Martti Ahtisaari käytti tällaista tekniikkaa. Jos pystyt ja haluat, auta järjestöjä toimimaan, vaikka pikkusummalla. Mitä tästä ajattelet?”
Olimme kävelleet jo toisen mäen päälle. Tunsin, että olo helpottuu. Kumpi nyt sitten auttaa enemmän, puhe vai liikunta pahaan oloon, tuumin mielessäni. Sanoin, että mahtaako olla niin, että vaikeat asiat on paras siirtää syrjään ja todeta, että en voi mitään.
Siihen Mirja sanoi, että mielellä on paljon puolustusmekanismeja. Jos kaikki tulisi päälle, niin sitä ei kestäisi. Sitten hän jatkoi: ”Palaan alkuun. Hamasin hyökkäys oli julma ja mahdoton hyväksyä. Mitä siitä seuraa ja on jo seurannut, on arvioitava erikseen sen tiedon perusteella, joka meillä on.”
”Vain Palestiinan juutalaiset ja arabit voivat lopulta ratkaista ja sopia riitansa. Viha on niin syvä, että Suomen sisällissodan jäljetkin kalpenevat sille. Kirjat voisivat auttaa ymmärtämään, lue ainakin alueen kaunokirjallisuutta ja vaikka tietokirjoja. Silloin voit huomata, kuinka vanhaa perua ristiriidat ovat ja kuinka hankalia.” Kuin kurillaan hän sanoi: ”Kyllä minä voin tämänkin jälkeen käydä Palestiinassa Israelissa ja miehitetyllä Länsirannalla, jos on asiaa ja siltä tuntuu.”
Niinpä niin. Muistin taas, että minulla on vastuu itsestäni. Lentokoneessa tiedotetaan: ”Hätätapauksessa kiinnitä ensin happinaamari itsellesi ja sitten vasta lapselle.” Se on hyvä neuvo. Kiitin Mirjaa keskustelusta ja ehdotin, että seuraavalla kerralla katselisimme ensin raitiotien rakennustyömaata ja sitten ajelisimme raitiovaunulla, vaikka satamaan katsomaan laivoja.
Teksti: Erkki Kupari
