Ennen hyökkäyksen kiihtymistä Rafahin rajanylityspaikkka oli ollut kokonaan suljettuna maaliskuun alussa. Israel katkaisi elintarvikkeiden, lääkkeiden ja polttoaineen elintärkeät toimitukset ja ajoi Gazan jo ennestäänkin vakavan humanitaarisen kriisin katastrofin partaalle. Maaliskuun lopulla tilanne oli pahentunut. Israel määräsi kaikkien palestiinalaisten evakuoinnin Rafahin kaupungista, jonka israelilaisten vain lyhyen tulitauon keskeyttämät hyökkäykset toukokuusta 2024 lähtien olivat tuhonneet.
Uutissivusto Axios siteeraa korkea-arvoisen israelilaisvirkamiehen lausuntoja, joiden mukaan Israelin armeija on kiihdyttänyt maahyökkäystään ja pyrkii miehittämään 25 prosenttia Gazasta muutamien viikkojen kuluessa osana ”maksimaalista painostuskampanjaa”, jolla Hamas pakotetaan vapauttamaan panttivangit. Tuhannet jo kotinsa menettäneet eivät ehkä koskaan palaa, sillä Israelin joukot valtaavat nyt kokonaisia kaupunginosia, jotka sen aiemmat hyökkäykset ovat raunioittaneet.
Gaza kutistuu, mikä ruokkii pelkoja siitä, että tämä on ensimmäinen askel suunnitelmassa, jonka tarkoituksena on siirtää palestiinalaiset kokonaan muualle. Israelin viranomaiset ovat puhuneet avoimesti suunnitelmista ottaa miehitetyt alueet pitkäaikaiseen valvontaan, ja jotkut ovat vaatineet palestiinalaisten pakkosiirtoa naapurimaihin. Turvavyöhykkeiden puuttuessa ja suljetuin rajoin palestiinalaiset ovat loukussa: heitä työnnetään paikasta toiseen ja näännytetään nälkään armottomien pommitusten alla, kun olennainen infrastruktuuri, kuten sairaalat ja suojapaikat, romahtavat.
Taistelu Gazan tulevaisuudesta
Gazan tuhoaminen ei ole pelkästään aineellista, vaan edustaa laskelmoitua poliittista ja kulttuurista hävittämistä. Israelin sotilasoperaatiot ovat kohdistuneet järjestelmällisesti historiallisiin maamerkkeihin, instituutioihin ja pakolaisleireihin, mikä on tuhonnut Gazan historiallisen ja kulttuurisen identiteetin. Kun keskustelut nyt kaukaiselta tuntuvasta tulevaisuudesta tulevat ajankohtaiseksi, keskeiset kysymykset eivät koske vain jälleenrakentamista vaan myös sitä, kuka muokkaa Gazan tulevaisuutta – ja mihin tarkoitukseen.
Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ehdotti vaarallista suunnitelmaa, jonka mukaan Gazan väestö siirrettäisiin muualle, maa pakkolunastettaisiin ja muutettaisiin matkailukohteeksi – ”Lähi-idän Rivieraksi” – ja taloushankkeet asetettaisiin etusijalle palestiinalaisten olemassaolon sijaan.
Trumpin visio ei kuitenkaan ole ainoa, joka muokkaa Gazan kohtaloa. Egyptin johtama arabimaiden huippukokous hyväksyi maaliskuun alussa alueen kolmivaiheisen jälleenrakennussuunnitelman. Suunnitelmaan kuuluu räjähtämättömien ammusten ja raunioiden raivaaminen ja väliaikaisten asuntojen järjestäminen siirtymään joutuneille palestiinalaisille. Siinä korostetaan palestiinalaisten johtajuutta, torjutaan pakkosiirtolaisuus ja vaaditaan Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n yhtenäisyyttä kansainvälisen tuen avulla, joka voisi sisältää myös YK:n rauhanturvaajien lähettämisen alueelle.
Todellinen kysymys kuuluu silti: Kuinka paljon määräysvaltaa palestiinalaisilla olisi?
Vaikka arabisuunnitelma esittää palestiinalaiset päätöksentekijöinä, voivat alueelliset ja kansainväliset voimat yhä sanella ratkaisuja suunnitelman puitteissa. Se sulkee Hamasin hallintorakenteiden ulkopuolelle. Samaan aikaan palestiinalaishallinnon kyky hallita tehokkaasti on kyseenalainen, koska se on heikko ja hyvin riippuvainen ulkoisesta tuesta, johon liittyy usein tiukkoja ehtoja ja poliittisia myönnytyksiä.
Suunnitelmassa oletetaan, että rauhansopimukset, Palestiinan valtion perustaminen, vuonna 1967 alkaneen Israelin miehityksen päättyminen ja Israelin täydellinen vetäytyminen kaikilta palestiinalaisalueilta merkitsisivät palestiinalaisten vastarintatoimien ja kaikkien niihin liittyvien palestiinalaisten ja Israelin vaatimusten loppua. Tämä käynnistäisi siirtymäkauden suhteiden normalisoimiseksi, mistä osapuolet sopisivat yksityiskohtaisesti.
Mutta onko tämä realistista?
Se riippuu Israelin halukkuudesta vetäytyä ja tunnustaa Palestiinan itsemääräämisoikeus.
Jos Israel kieltäytyy, kuten niin usein tapahtuu, riisutaanko palestiinalaisryhmät aseista vai jatkuuko vastarinta?
Uudenlainen poispyyhkiminen
Israelin sota Gazaa vastaan ei ole tauonnut, ja se jatkuu poliittisilla neuvotteluilla, joilla pyritään saavuttamaan samat tavoitteet. Rakennusten, pakolaisleirien ja historiallisten maamerkkien tuhoaminen ei ole sattumaa. Se on osa laajempaa strategiaa, jolla Gaza pyritään muuttamaan paikaksi, joka ei pysty osoittamaan vastarintaa tai muistamaan. Tavoite pysyy muuttumattomana ohjuksista kaupunkisuunnitteluun: pyyhkiä pois vastarinnan juuret, kirjoittaa koko kertomus uusiksi ja luoda historia, joka palvelee miehittäjää.
Arabisuunnitelmassa niin sanotut rajanylityspaikat luovat illuusion liikkuvuudesta, mutta Israel tiukentaa Gazan valvontaa ja piirittää sen tiukasti. Suunnitelma jakaa Gazan kaistan viiteen osaan, joilla kullakin on oma painopistealueensa: Rafah on logistinen keskus, Khan Younis tieteen ja tiedon keskus, Deir al-Balah rauhan kaupunki, Gaza City poliittinen keskus ja Pohjois-Gaza kulttuurin keskus. Vaikka nämä jaottelut vaikuttavat hyvin organisoiduilta, ne eivät ota huomioon Gazan poliittista todellisuutta. Väestö elää edelleen Israelin valvonnassa, eivätkä jaottelut auta ratkaisemaan laajempia poliittisia kysymyksiä.
Suunnitelmassa mainitaan lause ”uusi Gaza, oikeus rauhaan”. Vaikka se saattaa kuulostaa toiveikkaalta kehotukselta tulevaisuutta varten, se herättää keskeisiä kysymyksiä:
Mitä ”uusi Gaza” todella tarkoittaa? Kenen oikeus rauhaan on etusijalla?
Rauha, jonka olemme oppineet tuntemaan Yhdysvalloilta ja Israelilta, on sellainen, jossa palestiinalaiset on suljettu häkkeihin ja piirikuntiin – loukkuun, silloin kun israelilaiset tappavat heitä ja kutsuvat murhaajiksi. Tällaisten lausuntojen toistaminen luo eräänlaisen illuusion, koska sanat jäävät tyhjiksi ilman todellista muutosta politiikassa ja toiminnassa.
Lisäksi asuinrakennukset ovat keskittyneet länteen, merelle päin – alueelle, jota Israel aikoinaan piti humanitaarisena vyöhykkeenä. Raja-alueet on nimetty maatalousvyöhykkeiksi, eikä niillä ole juurikaan asuinrakennuksia, koska Israelin armeija on tuhonnut ne. Tämä johtaa Israelin vaatimukseen puskurivyöhykkeiden luomisesta, mikä tukee sen tavoitetta eristää Gazan väestö ja siirtää se pois rannikkoalueilta. Tapahtumat paikan päällä heijastavat tätä aikomusta.
Mutta miksi puskurivyöhykkeet?
Israel väittää, että niiden taustalla ovat turvallisuussyyt. Todellisuudessa ne kuitenkin työntävät palestiinalaiset kauemmas omasta maastaan. Israelin kansalaiset eivät näe palestiinalaisia ikkunoistaan, mutta palestiinalaiset joutuvat katselemaan maitaan, myös maatalousalueita, joille he eivät pääse ja joita he eivät voi hallita.
Työnnetäänkö näillä alueilla aiemmin asuneet perheet kerrostaloihin, jotka on rajattu pienemmille, valvotuille alueille? Jos näin on, tämä ei ole jälleenrakentamista vaan eristämistä.
Yhdysvallat ja Israel ovat hylänneet arabien jälleenrakennussuunnitelman. Tämä herättää kysymyksiä:
Kuinka paljon vaikutusvaltaa arabimailla voi olla, kun niiden näkemykset ovat vastoin Yhdysvaltojen ja Israelin etuja?
Mihin tämä jättää palestiinalaiset, Gazan asukkaat?
Miksi palestiinalaisjohtajien ääni ei riitä?
Onko olemassa yhtään palestiinalaisjohtajaa, johon voimme luottaa?
Julkisesta tuesta huolimatta Arabiliiton jälleenrakennussuunnitelma on yhä vain suunnitelma. Mitään konkreettisia toimia sen toteuttamiseksi ei ole tehty, ja arabimaailman vastaus on jäänyt sanahelinäksi ja kirjallisiksi ehdotuksiksi, vaikka sota vain jatkuu.
Israel muuttaa nopeasti Gazan todellisuutta, miehittää ja muokkaa sitä sopivaksi katsomallaan tavalla – sanoista ja tuomioista piittaamatta.
Jatkuva pyrkimys sivuuttaa palestiinalaiset
Gazan päiväkirjoissa Muin Bseiso, yksi palestiinalaisten vastarintaliikkeen merkittävimmistä runoilijoista, kertoo Gazan historian vähän tunnetusta luvusta – Tuntemattoman sotilaan patsaan tuhoamisesta Israelin miehityksen jälkeen vuonna 1967. Vuonna 1956 Egyptin hallinnon aikana pystytetty Tuntemattoman sotilaan patsas oli kunnianosoitus egyptiläisille ja palestiinalaisille sotilaille, jotka olivat taistelleet Israelin miehitystä vastaan. Ase kädessä seisovan sotilaan korkealle kohoava patsas symbolisoi uhmaa ja vastarintaa.
Kun Israelin joukot miehittivät Gazan vuonna 1967, ne tuhosivat muistomerkin jalustan. Seuraavana aamuna Israelin kuvernööri saapui tarkastamaan paikan ja löysi sen kukkien peittämänä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Gazan asukkaat olivat keränneet muistomerkin palaset ja piilottaneet ne koteihinsa ilmentäen hiljaista uhmaa. Tämä vaivasi Israelin armeijaa, ja se suoritti epätavallisen etsinnän – ei aseiden vaan kadonneiden kivenmurikoiden löytämiseksi.
Bseiso esittää, että kuvernöörin turhautuminen heijasteli syvempää koloniaalista mielihalua: fyysisten muistomerkkien lisäksi myös ihmisten mielen ja innon hävittämistä. Hän toistaa vanhan valloitusopin: ”Jos haluaa tappaa kansan, on ensin tapettava symbolit, joita se rakastaa. Pitää pyyhkiä pois kaikki, mikä sitoo heidät henkisesti taisteluunsa. On tapettava heidän historiansa, muistinsa, sankarinsa… ja sitten, vasta sitten, on mentävä heidän peräänsä.”
Todellinen uhka ei ollut muistomerkin jälleenrakentaminen, vaan sen merkityksen herääminen henkiin palestiinalaisten tietoisuudessa. Jos yksikin kivi jäisi jäljelle, siitä voisi tulla perusta jollekin suuremmalle – ei fyysisessä muodossa, vaan merkityksessä. Ensimmäistä kertaa armeija joutui sotaan kivenmurusten kanssa. Sotilaat eivät etsineet taistelijoita; he etsivät itse muistia. Gazassa muistaminen on tapa rakentaa uudelleen se, mikä on tuhottu.
Tuntemattoman sotilaan patsaan paikka on tuhoutumisestaan huolimatta ikuisesti osa Gazan historiallista tietoisuutta. Yhä edelleen aluetta, jossa muistomerkki kerran seisoi, kutsutaan Tuntemattoman sotilaan aukioksi. Kun Palestiinan itsemääräämisoikeus palautettiin osittain palestiinalaishallinnon alaisuudessa, muistomerkki rakennettiin uudelleen, mutta se joutui israelilaisen ohjuksen kohteeksi vuonna 2005. Vuonna 2023, Israelin viimeisimmän hyökkäyksen aikana, koko alue tuhoutui jälleen kerran.
Gazan kansalle, jonka ääni on usein vaiennettu kun heidän tulevaisuuttaan käsitellään, on jätetty vain palasia historiasta. Mutta aivan kuten he aikoinaan keräsivät muistomerkin sirpaleet uhmatakseen niitä, jotka yrittivät murskata heidän henkensä, he jatkavat muistojensa, tarinoidensa ja maansa säilyttämistä. He vastustavat ja rakentavat uudelleen – eivät vain kotejaan vaan myös identiteettinsä. Heihin kohdistuva vallankäyttö on kuitenkin valtavaa ja ankaraa, ja aina kun muu maailma vaikenee ja siten hyväksyy tuon väkivallan, on yhä vaikeampaa löytää toivon pilkahdus.
Gaza on muinainen maa, jolla on yli 5 000 vuoden historia, jota ovat muokanneet sivilisaatiot kanaanilaisista ja filistealaisista ottomaaneihin. Lukemattomien sotien aikana se on kestänyt ja rakentanut itsensä uudelleen kerta toisensa jälkeen. Sen vastarinta on kaiverrettu sen kiviin, katuihin ja ihmisiin. Gaza on enemmän kuin paikka, se on symboli kestävälle taistelulle, jonka pelkäämme pian häviävän sekä muistista että historiasta. Gaza on tunnettu sotilas. Mutta näyttää siltä, että jopa sotilas on muuttumassa näkymättömäksi.
Kirjoittaja on Gazassa asuva kirjailija.
Artikkeli on julkaistu 17.4.2025 Electronic Intifadan sivulla.
Suomentanut Anu Harju
Kuvassa graffiteja muurissa, Betlehem 2020.
