Kristillinen valistus ja markkinaliberalismi olivat maailman ensimmäisten rauhanyhdistysten tavoitteita. Markkinaliberalismin uskottiin tuovan maailmanrauhan, kunnes ensimmäinen maailmansota sai ymmärtämään sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämisen tärkeyden rauhantyössä.

Teollisuuspomot ja taloustieteilijät varhaisen rauhantyön eturintamassa

Ensimmäiset rauhanjärjestöt alkoivat kehittyä 1800-luvun alussa yhtä aikaa teollistumisen kanssa. Merkantilistisen talousjärjestelmän murtuminen vapautti kaupan ja lisäsi tuotteiden ja tiedon siirtymistä yli kansallisten rajojen. Teollinen vallankumous toi ihmiset kaupunkeihin ja lisäsi kasvavan keskiluokan vaurautta. Kaupungeissa ihmiset alkoivat järjestäytyä erilaisiin yhdistyksiin edistämään tärkeinä pitämiään asioita. Huonoissa oloissa elävä työväki järjestäytyi parantaakseen elämänlaatuaan, kun taas optimismia täynnä oleva vauras keskiluokka perusti rauhanjärjestöjä.

Kristillinen valistus ja markkinaliberalismin edistäminen olivat varhaisessa rauhanliikkeessä keskeisiä tavoitteita. David L. Dodge perusti kristillisen vakaumuksen pohjalta ensimmäisen rauhanyhteisön New York Peace Societyn vuonna 1815. Vuotta myöhemmin Lontooseen perustettiin London Peace Society kveekareiden johdolla. Euroopan mantereella ensimmäiset rauhanyhdistykset pohjasivat nekin uskonnolliselle vakaumukselle, ensin Ranskassa vuonna 1821 perustettu Societe de la Morale Chretienne ja Sveitsissä vuonna 1830 syntynyt Societe de la paix de Geneve.

Varhaiset rauhanyhdistykset halusivat näyttäytyä uskonnollisina ja epäpoliittisina. Näin tehtiin selkeä pesäero järjestäytyvään työväenluokkaan ja sosialistisiin ja kommunistisiin järjestöihin. Epäpoliittisuus tarkoitti käytännössä liberaalia oikeistolaisuutta. Uskottiin filosofi Immanuel Kantin ja taloustieteilijöiden John Stuart Millin, Jeremy Benthamin ja Jean-Baptiste Seyn teorioihin, joiden mukaan markkinaliberalismi johtaisi lisääntyvään vaurauteen ja valtioiden välisen yhteistyön kautta pysyvään rauhaan.

Monet taloustieteilijät, esimerkiksi Frédérick Passy ja Richard Cobden, olivat johtavia rauhanliikkeen toimijoita 1800-luvulla. Lisäksi vaikutusvaltaiset teollisuuspomot, kuten Andrew Carnegie ja Henry Ford, tukivat rauhanliikettä näkyvästi. Tämä teki rauhanattesta näkyvää ja salonkikelpoista, mutta esti tunnistamasta sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tärkeyttä rauhan ylläpitämisessä.

Sosialistien ja rauhanyhdistysten yhteisen matkan riitainen alku

1800-luvulla rauhanyhdistysten ja sosialististen järjestöjen välillä ei ollut käytännössä yhteistyötä. Markkinaliberalismiin uskovat keskiluokkaiset rauhanyhdistykset eivät halunneet olla tekemisissä liian poliittisina pitämiensä sosialistien kanssa. Sosialistisessa leirissä rauhanyhdistyksiä kritisoitiin siitä, että ne eivät nähneet sotien todellisia alkusyitä, eli taloudellista epätasa-arvoa ja kapitalistista riistoa. Lenin, Trotski ja Marx pitivät pasifismia vääränlaisena tapana ratkaista ongelmia, koska väkivallan käyttäminen kommunistisessa vallankumouksessa oli heidän mielestään hyväksyttävää ja jopa välttämätöntä.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus alkoi näkyä rauhanyhdistysten ohjelmassa 1800-luvun puolenvälin jälkeen orjuuden lopettamiseen tähdänneen kamppailun seurauksena. Vuonna 1867 perustettu Ligue international de la paix de la liberte kiinnostui sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä ja alkoi tehdä yhteistyötä Ensimmäisen internationaalin kanssa, joka oli sosialististen ja kommunististen järjestöjen kansainvälinen kattojärjestö. Ensimmäinen internationaali kuitenkin julisti, että ei ole olemassa syitä Liguen kaltaisten rauhanjärjestöjen olemassaololle, jos ne eivät ole kiinnostuneita radikaalisti muuttamaan vallitsevaa talousjärjestelmää. Kiistely sosialistien ja rauhanliikkeen välillä jatkui vuosisadan loppuun asti, ja yrityksistä huolimatta yhteyksiä saatiin rakennettua vain vaivoin.

Vuosisadan vaihtuessa tuuli kääntyi. Monet sosialistit alkoivat tehdä yhteistyötä niiden rauhanyhdistysten kanssa, jotka olivat kiinnostuneita sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Samaan joukkoon liittyi suomalainen työväenliike vaatiessaan Forssan kokouksessa vuonna 1903 asevarustelun lopettamista ja rauhanaatteen vahvistamista. Kansainvälisellä tasolla asevarustelun kiihtyessä Ensimmäisen internationaalin jälkeen perustettu Toinen internationaali julisti vuonna 1907 seisovansa rauhanliikkeen rinnalla aseistariisunnan ja sovitteluoikeuden puolesta.  Työväestö marssi rauhanliikkeen edustajien vierellä Berliinissä yli 250 000 ihmistä keränneessä mielenosoituksessa vuonna 1912.

Rauhanliike sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolustajaksi

Vapaaseen kauppaan uskovien rauhantoimijoiden optimismi karisi, kun markkinaliberalismi aiheutti sen, miltä sen piti kansoja suojella. Sotateknologian kehitys, asevarustelu ja valtioiden taloudellinen kilpailu resursseista ja siirtomaiden omistuksesta sytytti ensimmäisen maailmansodan. Myös sosialistien ja kommunistien rauhantyö lakkasi lähes kokonaan. Toinen internationaali hajosi vuonna 1915, kun siihen kuuluneet sosialistiset puolueet asettuivat tukemaan oman maansa sotaponnisteluita. Pasifismiin kriittisesti suhtautunut Lenin kumppaneineen toteutti pari vuotta myöhemmin Venäjällä vallankumouksen, jossa ei väkivaltaa kaihdettu.

Ensimmäisen maailmansodan tuhkasta nousi kuitenkin uusien rauhanyhdistysten aalto. Ymmärrettiin, että rauhaa ei saada aikaiseksi vain kristillisen moraalikasvatuksen tai vapaan kaupan avulla. Rauhantyössä tuli ottaa huomioon sosiaalinen oikeudenmukaisuus, josta sosialistien ja kommunistien teorioissa oli puhuttu. Versaillesin vuoden 1919 epäoikeudenmukainen rauhansopimus, jossa Saksasta tehtiin yksipuolisesti sotasyyllinen, vahvisti tätä käsitystä rauhanliikkeessä entisestään.

Vasemmistolaisten rauhanteorioiden vahvistuessa rauhanyhdistysten vahva kristillinen aateperintö alkoi heikentyä. Hollantilainen kveekari Kees Boeke toimi vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen kristillisessä Kansainvälisessä Sovinnonliitossa. Hän kuitenkin etääntyi liikkeen kristillisestä painotuksesta ja oli aktiivisesti perustamassa sekulaarilla vasemmistolais-anarkistisella pohjalla olevaa War Resisters Internationalia vuonna 1921. Siitä tuli nopeasti merkittävä rauhanjärjestö, jonka toimintaan osallistuivat muun muassa Romain Rolland ja Albert Einstein. Suomessa perustettiin vuonna 1923 Suomen antimilitaristinen liitto, joka edusti uutta kansainvälisen rauhanliikkeen sukupolvea. Tuo uusi sukupolvi ymmärsi, että rauha ei synny epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa.

Teksti: Rony Ojajärvi

Aiheesta lisää:

Boggende, Gijsbert Gerrit Jacob den (1986): The Fellowship of Reconciliation 1914–1945. Diss. McMaster University.

Cortright, David (2011): Rauha: Ajatusten ja liikkeiden historia. Suom. Eila Salomaa, Gaudeamus.

Ojajärvi, Rony (2020): The Spirit of the Comintern? Historical contexts of the Movement towards a Christian international 1919–1923. Kircliche Zeitgeschichte/Contemporary Church history 1/2020. Verlaugen & Ruprecht.