Iikka Vehkalahti tunnetaan kokeneena dokumenttiohjaajana ja -tuottajana. Ennen pitkää ja ansiokasta uraa dokumenttien parissa Vehkalahti oli vuosia aktiivi Rauhanpuolustajissa. Hän liittyi järjestöön 1970-luvun alussa ja toimi muun muassa Satakunnan piirijärjestön puheenjohtajana. Draamaa ja valtio-oppia Tampereen yliopistossa lukenut Vehkalahti toimi myös Rauhan Puolesta -lehden päätoimittajana 1980-luvulla.
1970-luvulla Rauhanpuolustajat oli järjestö, joka vaali hyviä idänsuhteita. Rauhanpuolustajat oli presidentti Urho Kekkosen erityissuojeluksessa, ja puolueen jäsenkirjalla oli suuri painoarvo järjestön johtokunnassa. 70-luvulla Rauhanpuolustajien jäsenistössä oli SKP:n ja SKDL:n kannattajien lisäksi myös sosiaalidemokraatteja ja keskustalaisia. Moni kokoomuslainenkin oli tuolloin hyvää pataa Rauhanpuolustajien kanssa.
Iikka Vehkalahti kertoo alkuvaiheistaan Rauhanpuolustajissa: ”Olin Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan pääsihteeri ja edustajiston puheenjohtaja. Olin hyvin aktiivinen Tampereella 1968–1971. Silloinhan oli kaikki suuret opiskelijalakot, ja Vietnamin sodan vastainen liike oli voimissaan. Tuntui, että kaikkialla kiehui ja höyrysi. Siirtyminen Poriin johtui siitä, että vaimoni oli Porista kotoisin. Hän muutti sinne läänintaiteilijaksi ja minä muutin mukana. Perustimme perheen ja saimme lapsia. Saatoin opiskeluni loppuun ja toimin samanaikaisesti keskustapuolueessa ja Rauhanpuolustajissa. Se oli Tampereen perintöni jatkoa.”
Vehkalahti toimi aktiivisesti Porin piirijärjestössä, mutta nousi myöhemmin myös Rauhanpuolustajien johtokuntaan. ”Minusta tuli Satakunnan Rauhanpuolustajien puheenjohtaja. Rauhanliikkeessä ei ollut kovin paljon aktiivisia kenttätasolla toimivia kepulaisia. Eduskunnassa olivat toki muun muassa Eino Uusitalo ja Matti Ruokola. Olin keskustapuolueen kansainvälisen toimikunnan jäsen ja mukana DDR:n tunnustamiskomiteassa. Nämä seikat saattoivat johtaa siihen, että minut valittiin kepulaisena Rauhanpuolustajien johtokuntaan.”
EI TUOMARI VAAN LÄÄKÄRI
1970-luvun poliittista tilannetta ymmärtääkseen on hahmotettava se ahdas tila, jossa Suomi joutui ulkopoliittisesti liikkumaan kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan puristuksessa. ”Kepun sisälläkin on ollut erilaisia linjoja, mutta kekkoslaisilla oli samanlainen näkemys suhteesta Neuvostoliittoon kuin Paasikivellä. Toisaalta kekkoslaisten näkemys oli lähellä myös vasemmiston ja jopa kommunistien näkemystä. Tiivistettynä: Neuvostoliiton kanssa on syytä olla hyvissä väleissä, koska emme halua että sen kanssa tulee ongelmia.”
Kekkonen oli hyvissä väleissä radikaalivasemmiston kanssa, mutta kepulaisten liittymiseen Rauhanpuolustajien jäseniksi oli muitakin syitä. ”Kekkosen puheet Vanhan valtauksen aikaan vuonna 1968 tai myöhemmin olivat hyvin radikaaleja. Kekkonen näytti, ettei Suomen tehtävä maailmalla ole olla tuomari vaan lääkäri, ja miten rakennetaan ydinaseetonta Pohjolaa tai Euroopan yhteistyö- ja turvallisuuskonferenssia. Tässä historiallisessa kontekstissa toimi Kekkosen ulkopolitiikka, johon yhdistyi keskustapuolueen vahva ulkopoliittinen ote. Sosialidemokraattinen puolue oli aika kommunismivastainen ja jotkut siellä saivat rahaa jopa CIA:lta. Tällaisessa tilanteessa syntyi uusi poliittinen akseli, johon kuuluivat kommunistit, kansandemokraatit, keskustalaiset ja kekkoslaiset. Nämä tahot yhdistyivät Rauhanpuolustajissa.”
Yksi Kekkosen ovelista vedoista oli pyytää Rauhanpuolustajien puheenjohtajaksi kirjailija Paavo Rintala, joka tunnettiin muun muassa lottien seksielämästä ja upseerien juopottelusta kertovasta romaanistaan Sissiluutnantti. Teos synnytti kirjasodan 1960-luvun alussa.
Iikka Vehkalahti arvosti Rintalaa paljon. ”Paavo Rintala oli todella hieno ja vaikuttava ihminen. Hän oli Rauhanpuolustajien pitkäaikainen puheenjohtaja. Rintala ei ollut mikään epärealisti. Hän tiesi hyvin, että jos hänen kotonaan istuu Neuvostoliiton suurlähetystön edustaja tehtävänään tavata Rauhanpuolustajien puheenjohtajaa, niin kysymyksessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä KGB:n edustaja. Rintala antoi tällaisten kaverien odottaa vaikka viisi tuntia, koska oli kyllästynyt koko asetelmaan. Samaan aikaan hän kuitenkin näki oman kansalaisvelvollisuutensa. Tapasin Paavo Rintalan monta kertaa ja voin vakuuttaa, että hän tietyllä tapaa oikeasti uskoi rauhanliikkeeseen. Hän näki, että rauhanliikkeellä on suuri tehtävä sotien ehkäisemisessä. Tämän takia Rintala sieti monenlaisia poliittisia ongelmia. Ottaen huomioon, että Rintala oli luova ja itse ajatteleva henkilö, hän sieti tällaista yllättävän hyvin.”
LEHTEÄ UUDESTAAN
Vehkalahti näkee kaksi selkeää syytä, miksi ihmiset halusivat liittyä Rauhanpuolustajiin 1970-luvulla. ”Ensimmäinen syy oli tietysti Neuvostoliitto, mutta toinen oli kiinnostus kansainvälisyyteen. Siihen liittyi Suomen toiminta YK:ssa ja maailman avautuminen sekä kehitysyhteistyön laajeneminen. Rauhanpuolustajat nähtiin väyläksi laajempaan kansainvälisyyteen, kuten kontakteihin Latinalaiseen Amerikkaan, Afrikkaan ja muuallekin maailmaan.”
Ylipolitisoituneen 1970-luvun kääntyessä 1980-luvuksi kylmä sota jatkui, mutta Suomen poliittinen ilmapiiri alkoi kuitenkin pikkuhiljaa muuttua rennommaksi ja vapaamielisemmäksi. Rauhanmarsseille osallistui satojatuhansia ihmisiä ja vihreä liike nosti päätään. Tässä murrosvaiheessa alkoi Iikka Vehkalahden pesti Rauhan Puolesta -lehdessä. Tittelit ja eri elimien nimet olivat tuohon aikaan vielä pelonsekaista kunnioitusta herättävän komeita. ”Siirryin 1980-luvun alussa Rauhan Puolesta -lehden toimitusneuvoston puheenjohtajaksi. Tämä taisi tosiaan olla virallinen titteli. Jatkoin lehdessä 1990-luvun alkuun. Vuonna 1990 olen ollut vt. päätoimittaja, ja mukana oli sama jengi kuin 1980-luvullakin.”
Tuohon aikaan Rauhanpuolustajien puoluemandaatit alkoivat jo olla mennyttä maailmaa ja painopiste alkoi siirtyä enemmän kansalaislähtöiseen toimintaan, johon kuka tahansa oli tervetullut osallistumaan. ”Ei ollut enää mitään väliä mihin puolueeseen kuuluu. Nimellisesti lehden päätoimittajana toimi Johannes Pakaslahti, mutta käytännössä hän kirjoitti vain joskus pääkirjoituksia. Minä, toimitussihteeri Juha Rekola ja muu toimitus teimme täysin itsenäisesti omaa lehteämme. Olin erittäin kiinnostunut lehden uudistamisesta. Poimimme suomalaisista lehdistä sekä radiosta ja televisiosta ihmisiä, joita me pidimme hyvinä toimittajina, hyvin ajattelijoina ja mielenkiintoisina tyyppeinä, ja pyysimme heitä kirjoittamaan lehteen.”
LAAJA KIRJOITTAJAKUNTA
1980-luvun alun Rauhan Puolesta -lehti heijasti aikaansa ja yhteiskunnan muutos näkyi muutenkin monilla eri yhteiskunnan osa-alueilla niin politiikassa kuin kulttuurissakin. ”1970-luvun mukanaan tuoma poliittinen paine purkautui 1980-luvun alussa. Siitä nähtiin merkkejä muun muassa vuonna 1978 ensi-iltaan tulleessa Pete Q -näytelmässä. Brežnevin perinnöstä pitää päästä eroon’ kuului yksi Rauhan Puolesta -lehden 1980-luvun otsikoista. Juha Rekolan kanssa halusimme, että Rauhanpuolustajat avattaisiin selkeämmin keskustelevaksi järjestöksi, jonka sisällä voi olla ristiriitaisiakin näkemyksiä, joka kävisi dialogia suomalaisen yhteiskunnan kanssa ja seuraisi maailmantilannetta. En halunnut, että järjestö kertoisi miten asiat ovat ja mitä pitää tehdä, vaan että kysyisimme missä mennään ja mistä on kysymys.”
Vehkalahti luettelee joukon ihmisiä, jotka kirjoittivat lehteen 1980-luvulla. Yllättävän moni heistä toimii aktiivisesti suomalaisessa kulttuurielämässä ja politiikassa tänäkin päivänä. ”Mukana olivat toimitussihteeri Juha Rekolan lisäksi muun muassa Harri Haanpää, Juhani Lindholm, Erkki Kupari, Kristiina Alapuro, Lasse Heininen, Kimmo Rentola, Virpi Laukkanen, Vesa Oja, Erkki Paakkulainen ja Marjut Helminen. Toimitus oli kyllä aika miesvaltainen. Ideana oli tehdä hyvää journalismia, joka kiinnostaisi ihmisiä. Muistan yhden toimituspalaverin, jossa pohdimme kuka voisi olla kiinnostava henkilö tässä konsensus-Suomessa. Siihen aikaan konsensus ahdisti. Tänä päivänähän toivotaan, että sitä olisi enemmän. Kiinnostavaksi henkilöksi päädyimme ehdottamaan laulaja Tuula Amberlaa.”
Kirjoittajakuntaan kuului myös pitkän linjan veteraaneja sekä nimimerkin takaa kirjoittavia vaikuttajia, joista yhden henkilöllisyyttä Vehkalahti ei suostu vieläkään paljastamaan. ”Yksi avustaja oli legendaarinen Ylen toimittaja ja kirjeenvaihtaja Knud Möller. Tapasimme hänet yleensä VPK:n talolla Helsingissä. Knud tilasi aina tuplaviskin keskellä päivää. Hän oli käsittämättömän hyvä toimittaja, teksti oli aina terävää ja hyvää. Meille kirjoitti myös eräs hyvin tunnettu henkilö nimimerkin takaa. Hän oli ihan Suomen korkeimmasta poliittisesta johdosta, eikä hänen henkilöllisyyttään tiedä vieläkään kukaan.”
Vehkalahden aikaisissa Rauhan Puolesta -lehdissä on hieman samaa henkeä kuin samoihin aikoihin ilmestyneissä Aloha!- ja Suomi-lehdissä. Aloha! edusti svengaavampaa jatkoa tulipunaisen poliittisen laululiikkeen pää-äänenkannattajalle Uudelle laululle. Suomen kirjoittajakuntaan taas kuuluivat monet nousevat vihreät. Lehden päätoimittajina toimivat muun muassa Pekka Haavisto, Heidi Hautala ja Pekka Sauri.
”80-luvulla pyrittiin tietoisesti rikkomaan 70-luvun luutuneisuutta. Yksi suosikeistani oli luomamme Pirkko Timosen hahmo. Hän oli Pohjois-Karjalassa asuva toimittaja, joka kommentoi suomalaista lehdistöä. Hänen kauttaan pyrimme naljailemaan helsinkiläisille toimittajille. Helsingin Sanomat oli jatkuvan piikittelymme kohteena. Olimme hyvin iloisia, kun Helsingin Sanomien ulkomaantoimituksen seinälle oli ilmestynyt Rauhan Puolesta -lehden keskiaukeama, jossa analysoimme miten Helsingin Sanomat uutisoi YK:n puheenvuoroja.”
END
Iikka Vehkalahden toiminnalle leimaa-antavana piirteenä ovat olleet alusta asti kansainväliset kontaktit. Hänen aikanaan Rauhanpuolustajat teki yhteistyötä niin Länsi-Euroopassa perustetun European Nuclear Disarmamentin eli END:n kuin Moskova-johtoisen Maailman rauhanneuvoston kanssa. ”Olin useita vuosia END:n liaison-komiteassa. Se tarkoitti, että eri maiden rauhanliikkeistä tuli ihmisiä ja keskustelimme END:n aktiviteeteistä. Suomesta Sadankomitea oli END:ssä vahvemmin mukana kuin Rauhanpuolustajat. Kyseessä oli 1980-luvulla toiminut risteilyohjusten vastainen liike. Erityisesti länsisaksalaiset vihreän liikkeen suuret hahmot Petra Kelly ja Gert Bastian olivat END:ssä hyvin vahvasti mukana. He tukivat myös DDR:n toisinajattelijoita.”
END vastusti tasapuolisesti niin idän kuin lännenkin asevarustelua. Oli tärkeää ymmärtää, ettei kylmä sota ollut pelkästään 1970-luvulla väsymykseen asti toitotetun USA:n imperialismin syytä ja että jännitettä piti yllä myös Neuvostoliiton valtava ydinasearsenaali. ”Samalla kun END vaati ydinaseriisuntaa, se rakensi myös kontakteja Länsi-Euroopan ja sosialistimaiden toisinajattelijoiden välille. Tämä aiheutti ongelmia Neuvostoliiton ja Maailman rauhanneuvoston kanssa. Maailman rauhanneuvosto nähtiin Moskovan käsikassarana END:ssä. END taas nähtiin Maailman rauhanneuvostossa toisinajattelijoiden kokoontumisfoorumina, joka pyrkii muuttamaan maailmaa ja kumoamaan hallituksia. END olikin tärkeä kanava Itä-Euroopan ihmisoikeusaktivisteille ja rauhanaktiiveille, jotka ajoivat sellaista politiikkaa, joka ei tyydyttänyt Neuvostoliittoa.”
1980-luvun kylmän sodan maailma tuo mieleen James Bond -elokuvat agentteineen ja salaisine tehtävineen. Maailman rauhanneuvoston päämaja toimi Helsingissä, ja näennäisen tyynen pinnan alla oli monenlaista kiehuntaa. Huumori ja rakettireput olivat kuitenkin kaukana todellisuudesta ja kontrolli kovaa. ”Naureskelimme Berliinin END:n tapahtuman lounaalla, että täällä on ainakin kuuden eri valtion tiedustelupalvelun kaverit paikalla. Mukana oli muun muassa Stasi ja erään pohjoismaisen järjestön edustaja, joka toimi KGB:ssa. Kylmän sodan aikaa kuvastaa hyvin se, että kun tulin END:n kokouksesta takaisin Suomeen, niin seuraavana päivänä minulle soitti Maailman rauhanneuvoston DDR:läinen sihteeri DDR:n lähetystön numerosta. Hän halusi keskustella rauhanliikkeen tilasta maailmalla eli suoraan sanoen hän halusi kysellä mitä END:n kokouksessa oli päätetty ja keskusteltu. No, jo kepussa oli opetettu, että määrätyissä tilanteissa muistin kannattaa olla huono.”
TODELLISTA DIALOGIA
Vehkalahti pyrki ymmärtämään kumpaakin osapuolta – itää ja länttä – niin pitkälle kuin se 1980-luvun todellisuudessa oli mahdollista. ”Maailman rauhaneuvostossa työskenteli muun muassa saksalaisia, suomalaisia ja australialaisia henkilöitä. Eikä kaikilla heistä ollut suoranaista tekemistä tiedustelupalveluiden kanssa. Ei se pelkkä pahuuden pesä ollut. Tosin intialainen Rhomesh Chandra ei ollut kaikista demokraattisin eikä delegoivin tai avarakatseisin ihminen. Hän vaikutti Maailman rauhanneuvoston johtajana paljon siihen kuvaan, joka ihmisillä neuvostosta oli. Rauhanpuolustajat oli loppujen lopuksi melko vähän tekemisissä Maailman rauhanneuvoston kanssa. Kävimme joissakin kokouksissa. Yhteistyötä oli enemmän 1970-luvulla.”
Yksi keskeinen oivallus ihmisten välisten kontaktien luomiseen syntyi Vehkalahdelle juuri kansainvälisessä kokouksessa. ”Osallistuin erääseen aseistariisuntakokoukseen, jossa oli alakomitea keskustelemassa. Oli olemassa sanonta ’Maksat matkalippusi pitämällä puheen’. Huoneessa oli noin 20 ihmistä ja kaikki pitivät valmistelevia puheenvuoroja suoraan paperista. Paikalla istui myös Yhdysvaltain kongressin jäsen, joka kuunteli meitä tunnin verran. Hänestä näki, miten hän alkoi ikävystyä.”
Kyllästynyt kongressin jäsen vaati, että papereista lukeminen lopetetaan ja puhutaan niin kuin ajatellaan. Seuraava puhuja oli Vehkalahti. ”En ollut opiskellut englantia kuin kolme vuotta koulussa ja kielitaitoni oli vielä kehno. Kyllä siinä tilanteessa hiki nousi hiuksiin ja kieltämättä kokemus opetti myös jotain siitä, millaista todellisen dialogin pitäisi olla.”
”Liikkeiden sisällä eri ihmisillä on erilaisia ajatuksia, sillä jostainhan ne muutosvoimatkin aina tulevat. Ne eivät aina välttämättä tule ulkopuolelta vaan myös sisäpuolelta. Minua harmitti Pulujen alkuaikoina, että saatoin istua kansainvälisessä tilaisuudessa samassa pöydässä Nobel-palkitun kirjailijan kanssa, mutta en osannut vielä kommunikoida hänen kanssaan. Myöhemmin kun END muuttui enemmän kansalaisliikkeeksi myös Rauhanpuolustajat ja Maailman rauhanneuvosto näkivät, etteivät tärkeät nimet kuten tunnetut kirjailijat ja poliitikot ole tärkeitä. Keskiöön nousivat tavalliset kansalaiset. Kansalaiset ja kansalaisyhteiskunta tulivat enemmän mukaan toimintaan kuten rauhanmarsseille. Tämä oli mielestäni ehdottomasti positiivinen muutos.”
KOKOUKSET KOULUTTIVAT
1980-luvun loppupuolelle tultaessa Iikka Vehkalahti suuntasi dokumenttielokuvan pariin. ”Kun olimme tehneet tarpeeksi kauan lehteä samalla porukalla, tulimme ihan luonnostaan tilanteeseen, jossa kysytään: ’Mitäs nyt?’ Journalistisen työn lisäksi aloin tehdä dokumenttielokuvia 1980-luvun lopulla. Mielenkiintoni siirtyi enemmän dokumenttien tekemiseen, joka on erittäin intensiivistä työtä.”
Vehkalahti pitää aikaansa Rauhanpuolustajissa antoisana. Järjestöstä jäi käteen paljon ajatuksia ja toimintatapoja, joita hän on pystynyt hyödyntämään myöhemmässä elämässään. ”Kun siirryin Yleisradion Dokumenttiprojektiin vuonna 1998, kävin paljon kansainvälisissä kokouksissa, joissa tapasin väkeä tärkeiltä rahoitusfoorumeilta. Koolla saattoi olla 500 ihmistä ja etsin elokuville rahoitusta. Kokemukseni kansainvälisestä rauhanliikkeestä ja kymmenistä erilaisista kokouksista osoittautui aivan kullan arvoiseksi. Osasin melko nopeasti etabloida oman asemani, ihan siitä lähtien missä istun kokoussalissa tai miten aloitan tai lopetan puheenvuoroni. Seuraan edelleen paljon kansainvälisiä asioita. Rauhanpuolustajat kasvatti peruspohjan tälle kiinnostukselle.”
”Rauhanpuolustajat antoi minulle ehdottomasti paljon. Pystyin liikkumaan sekä paikallistasolla Satakunnan piirijärjestössä että Wienin rauhankongressissa ja sain tutustua toisinajattelijoihin. Porukka, jonka kanssa työskentelin, oli loistava. Kun menimme vaikkapa Neuvostoliittoon tekemään juttua Moskovan rauhankomiteasta, puhuimme aina kriittisesti ja analysoiden mutta myös ymmärtäen. Yhtä hienoa oli vaikkapa Italiassa END:n kokouksessa. Sain käydä hienoja keskusteluja. Ne olivat minulle tärkeitä henkisen kasvun prosesseja.”
Koko rauhanliikkeen merkityksen Iikka Vehkalahti tiivistää tarinaan eräästä sumuisesta yöstä New Yorkissa. ”Kun minulta aikanaan kysyttiin, miksi olen rauhanliikkeessä mukana, vastasin seuraavalla tarinalla. Manhattanilla seisoi neljän aikaan aamuyöllä nuori mies, joka piti kädessään kylttiä ’Maailmanrauha heti’. Paikalle tuli poliisi, joka kysyi: ’Mitäs te täällä teette?’ Mies vastasi: ’Vaadin maailmanrauhaa, katso kylttiä.’ ’Luuletko, että pystyt vaikuttamaan maailmaan tuolla kyltillä?’ kysyi poliisi. Nuori mies vastasi: ’Kannankin tätä kylttiä siksi, ettei maailma vaikuttaisi minuun.’ Minusta se oli helvetin hyvin sanottu.”
Teksti Timo Kalevi Forss
Kuvat Laura Railamaa
