1950-luvun loppupuolella talvi- ja jatkosota olivat vielä vahvasti läsnä ihmisten elämässä. Useiden perheiden isät kantoivat sodan seuraamuksia mukanaan, ja sota jatkui kotien ovien takana. Mutta missä miehiä kokoontui yhteen, siellä monesti puhuttiin sodasta. Näin miehet muodostivat omia terapiapiirejään, joissa purettiin sodan muistoja, tuntoja ja traumoja.

Minä, toisella vuosikymmenellä oleva poika, kuuntelin isäni ja miesten sotajuttuja kiinnostuneena. Tietenkin minun oli vaikea ymmärtää, että Suomi hävisi sotansa, vaikka sankarimme tuntuivat aina olevan voitokkaita.

Meidän poikien sankari-ihanne oli selkeä. Siihen sekoittui aineksia sarjakuvalehtien ja seikkailukirjojen sankareista sekä suomalaisesta sotilaasta. Mutta se, mitä näin Olkkolan sahan uimarannalla heinäkuun alun päivänä 1958, järkytti sankarikäsityksiäni perin pohjin.

Meitä oli uimarannalla viisi 10–12-vuotiasta poikaa. Joukossa taisi olla pari tyttöäkin.

”Hei, Nohoks-Mäkinen tulee!” osoitti joku tielle päin. Sieltä ajoi romuluinen, noin 40-vuotias mies polkupyörällä uimarantaa kohden.

Nohoks-Mäkinen oli suurikokoinen, lauhkean oloinen mies, joka oli saanut nimensä siitä, että hän tervehti, ainakin meitä poikia, sanomalla ”Nohoks-pojat”. Hän oli sotainvalidi. Hänen toinen jalkansa oli puujalka. En ollut itse aiemmin nähnyt, mutta joku oli kertonut minulle, että Nohoks-Mäkinen tykkäsi käydä uimassa.

Nohoks-Mäkinen nousi vaivalloisesti pyöränsä selästä, laittoi sen nojaamaan puuta vasten ja riisui repun selästään.

”Nohoks-pojat, onkos se vesi lämmintä?” hän kysyi leppoisaan tyyliinsä.

”Nohoks, onhan se”, joku pojista vastasi naureskellen ja lähti kahlaamaan rantaa kohden. Muutkin vedessä olevat lapset alkoivat nousta rannalle päin. Kaikki pysähtyivät seuraamaan Nohoks-Mäkistä. Tämä istahti kivelle ja alkoi riisua vaatteitaan. Rauhallisesti jylhäpiirteinen, harteikas mies riisui päällysvaatteensa ja alla olevan flanellisen kerraston. Niiden alla oli valmiina mustat uimahousut.

Katselimme, kuinka Mäkinen taitteli vaatteensa siistiin pinkkaan kiven viereen. Sitten hän riisui puujalkansa, asetti sen nojalleen kiveä vasten ja lähti konttaamaan viiden, kuuden metrin matkaa rantahietikon poikki vettä kohden. Polven kohdalta amputoitu jalantynkä ei oikein toiminut konttaamisessa, ja siksi Mäkisen kulku oli vaivalloista sätkimistä. Mutta vahvoilla käsivarsillaan hän puoliksi veti itseään, puoliksi loikki eteenpäin rantahietikossa.

Me lapset katsoimme Nohoks-Mäkisen kulkua hiljaisina. Mies konttasi syvälle rantaveteen, kunnes aallot ottivat vastaan hänen painonsa ja kannattelivat häntä. Rauhallisin vedoin Mäkinen ui kahdenkymmenen metrin kierroksen edessämme. Hänen nousunsa vedestä oli vielä vaikuttavampi esitys kuin veteen meno. Vettä valuvana, pää koholla vankkojen hartioiden välissä Mäkinen konttasi rantahietikolle. Hän toi mieleeni jonkinlaisen vedestä nousevan, rujon alkueläimen.

Kukaan meistä lapsista ei mennyt veteen. Hytisimme rannalla pyyhkeisiimme kääriytyneinä. Kukaan ei sanonut pilkkaavaa sanaa. Kaikki tiesivät, että Nohoks-Mäkinen oli vammautunut sodassa. Jotenkin me lapset ymmärsimme, että hänen uhrinsa oli suurempi kuin mitä sankaritarinoissa kerrotaan.

Me pojat rakensimme maailmaamme ja tulevaisuudenkuvaamme sankarihahmojen kautta: Tällaiseksi minä haluan tulla. Meidät kasvatettiin ja me kasvoimme sotaisan aggressiivisessa hengessä. Nohoks-Mäkinen nosti nähtäväksemme mieskuvan, joka pyyhki kaikkien aiempien sankareittemme kuvien yli. Hänen järkyttävä uimanäytöksensä huusi julki rauhan sanomaa: Ei koskaan enää sotaa! Älkää antako nuorten miestemme kokea mitään tällaista!

Nohoks-Mäkisen hahmo vetää vertoja Erich Maria Remarquen, Dalton Trumbon ja Väinö Linnan luomille maailman suurille, rikotuille, pasifistisille sankareille. Hän on vaikuttanut pysyvästi omaan maailmankatsomukseeni. Miljoonien hänen kaltaistensa viattomien sodan uhrien edustajana nostan hänet Raamatun Jeesuksen rinnalle.

Ymmärrän sodan järkyttävän ristiriidan: sotaan valmiiden valtiomiesten ja päälliköiden takana on suuri viattomien uhrien kolonna. Juuri ne, jotka eivät halunneet sotaa tai voineet vaikuttaa sen syttymiseen, joutuvat kantamaan sen seuraamukset kovimmalla tavalla. He ja heidän perheensä maksavat muiden uhon ja epäonnistuneen diplomatian seuraamukset elinaikaisena kärsimyksenä tai hengellään. •

Teksti: Pentti Salmela

Kirjoittaja (s. 1946) on filosofian maisteri, joka on julkaissut mm. runoteoksen Jälkipeliä (2014) ja novellikokoelman Sankareita ja sankareiden varjoja (2020).