Kirjailija Anneli Kanto (s. 1950) kannustaa seuraamaan kriittisesti maailman tapahtumia. Hän kuuluu sotien jälkeen syntyneeseen ikäluokkaan, johon Suomen sodat 1939–1944 jättivät oman jälkensä. Tämän hän on huomannut vasta äskettäin. Hän vietti lapsuutensa Tampereen lähellä Pirkkalassa, joka silloin oli köyhemmän väen aluetta. 

”Emme olleet sinisen köyhiä mutta emme varakkaitakaan. Isä oli metallityöläinen ja äiti kansakoulunopettaja. Isä oli töissä Lokomolla Hatanpään valtatien varressa.” 

Kotona ei puhuttu sodasta, ja Kanto pitää lapsuuden perhettään tyypillisenä sodanjälkeisenä suomalaisena perheenä: ”Varmaankin ne sodan koettelemukset olivat niin kauheita, että vanhemmat eivät niistä halunneet puhua, piti vain mennä kaikista niistä kokemuksista nopeasti ohi. Isä oli sodassa, ja jos hän siitä jotain puhui, niin sillä lailla kevyesti jotain hauskoja sattumia. Mutta sodasta hän ei koskaan puhunut vakavasti.”

Vaietut kokemukset

”Äiti oli jo talvisodassa kokenut Tampereen pommitukset. Jatkosodan aikana hän oli nuori opettaja Lapissa. Hänet evakuoitiin saksalaisten tieltä Ruotsiin. Tästä kaikesta äiti ei puhunut ääneen kotona juuri mitään, enkä minä nuorena osannut kysyä hänen kokemuksistaan ja vaiheistaan.” 

Anneli Kannon äidinpuoleinen isoisä oli jatkosodan syttyessä nelikymppinen, mutta hänet otettiin palvelukseen, koska hänellä oli kuorma-auto. Isoisä ajoi ammuksia rintamalle ja toi sieltä haavoittuneita ja kuolleita. ”Vaari oli aika sekaisin sodan jälkeen. Tästä asiasta äiti on puhunut vähän enemmän.”

Äidin isovanhemmat muuttivat sodan jälkeen Tampereelta Pohjanmaalle, josta he olivat alun perin lähtöisin. ”He muuttivat ilmeisesti sen takia, että sota oli järkyttänyt isoisää niin paljon, että hän halusi palata maanviljelijän ammattiin. Joskus hän kertoi, että oli kauheaa kuljettaa haavoittuneita hoitoon sotarintaman huonoilla teillä. Kuorma-auto keikkui ja haavoittuneet huusivat tuskissaan. Auto tärähteli, vaikka hän yritti kuinka varovasti ajaa.” 

Anneli Kannon isä joutui jatkosotaan 18-vuotiaana. Hän muistaa, että isällä oli yksi sotakaveri, jota hän vähän kuin hyysäsi. Tämä oli puolestaan pitänyt huolta isästä silloin kun he olivat sodassa. ”Sotakaveri rakensi meidän kesämökkiä isän kanssa. Hän kävi meillä kylässä ja mekin kävimme hänen luonaan kyläilemässä. Muita sodasta tuttuja ei ollut. Vanhempana isä oli sitten Rintamamiesveteraanien liiton jäsen.”  

Sodista vaiettiin heti niiden jälkeisinä vuosina julkisessa ja paljolti yksityisessä puheessa perheiden sisällä. Sen käsittely jäi ihmisten omiin mieliin. 

”Lapsuudessa ja nuoruudessa minulla oli sellainen ajatus, että sota oli jossain kaukana historiassa. Olin varmaan teini-ikäinen kun tajusin, että sota oli päättynyt vasta muutama vuosi ennen syntymääni. Koska siitä ei puhuttu, niin käsitykseni oli, että aikaa oli kulunut ties kuinka paljon.”

Sodan kokemukset siirtyivät lapsiin

”Meillä kotona ei ollut sellaista asennetta, että sodasta ei saa puhua. Vanhemmat eivät vain puhuneet. Minulle isä ei koskaan puhunut sodasta, mutta pojalleni kyllä. Äiti kertoi hyvin vähän evakuoinnista Lapista Ruotsiin, enkä minä ymmärtänyt kysyä. Se harmittaa nyt. Kun luin Rosa Liksomin Lapin sotapakolaisista kertovan kirjan Väylä, niin ymmärsin, että äiti on ollut tuolla.” 

Anneli Kanto kertoo löytäneensä käsitteen ”kannattelijalapset”. Sillä tarkoitetaan sota-ajan kokeneen sukupolven lapsia. Nämä omaksuivat asenteen, että heidän pitää kannatella kärsineitä vanhempiaan. Ei saa aiheuttaa vaivaa, pitää auttaa, pitää olla hyödyllinen, pitää suorittaa ja ansaita olemassaolonsa. ”Tämä kaikki on minulle ihan tuttua. Vaikka ei minulta ääneen vaadittu mitään.”

Elämme taas raskaita aikoja

Anneli Kantoa maailman nykyinen tilanne pelottaa ja kauhistuttaa. 

”Olen koko ikäni elänyt maailmassa ja maassa, jossa en ole pelännyt sotaa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun minä oikeasti pelkään. Sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, olen ymmärtänyt pelätä. On jotenkin kauhistuttavaa se riemu, jota koetaan, kun varusteluteollisuus saa tilauksia, että nyt menee hyvin. Voidaan urakalla keksiä uusia sotakoneita. Minulle on tullut mieleen Elsa Rauteen laulun sanat Tiedekin vain kehitellä koittaa uudet keinot, joilla surmataan.”

On vaikea olla pasifisti tässä ajassa. ”Aikanaan minua harmitti ihan hirveästi nämä hävittäjähankinnat ja niihin pistetyt miljardit. Nyt olen lepsuillut tästä mielipiteestä ja ajatellut, että saattoi se olla ihan hyväkin päätös. Ristiriitaisessa tilanteessa olen.”

Kanto sanoo, että kriittistä puhetta varustelusta on kauhean vähän. Jos sitä on, niin arvostelija saa äkkiä kuraa niskaansa. Sellaisia puhujia pidetään epäisänmaallisina ja haihattelijoina.

”Minusta on aina hyödyllistä ja tärkeätä, että asiaan on monta näkökulmaa.” 

”Viime kevättalvella minulla oli sellainen jakso elämässä, että pelkäsin sotaa aivan hirveästi. Meni yöunet, ja olin kamalan ahdistunut. Kun sitten aloin oivaltaa mistä se johtuu, niin ahdistus meni ohi. Siinä olivat syinä Ukrainan sota, Gazan tilanne ja Hamasin hyökkäys sitä ennen. Olin juuri kirjoittanut isovihasta oopperan, se oli kolmas sota, joka pyöri mielessäni.”

Isovihaksi kutsutaan Venäjän miehitystä Suomessa vuosina 1713–1721. Vuosina 1700–1721 käytiin raakaa ja barbaarista Pohjan sotaa.

”Isovihan aikaan kiusattiin siviiliväestöä kauheilla tavoilla. Tämän päälle sitten tuli minun kokemukseni sotasukupolven lapsina. Se oli sellainen tapahtumien kerrostuma, johon reagoin tällä pelolla. Kaksi viikkoa se kesti.”  

Seuraa maailmaa harkiten

Kanto ymmärtää, että yksilöstä voi tuntua mahdottomalta tehdä tekoja, joilla voisi edistää rauhaa, kun maailma näyttää olevan aivan sekaisin. Hänestä Yhdysvaltojen ja Euroopan suhde on absurdi. USA:ssa on narsistinen liikemies presidenttinä, tai kuten akateemikko Martti Koskenniemi sanoi, ”pähkähullu ruhtinas”. Toisella puolella on Putin, joka on vallanhimoinen ja mistään piittaamaton tyranni.

”Ajattelen niin, että en sulje silmiäni, ja yritän pysyä ajan tasalla. Se on tärkeätä senkin takia, etten voisi sanoa: Minä en tiennyt. Mietin nyt Gazan kansanmurhaa. Keskitysleirikauhujen jälkeen ihmiset sanoivat, että me emme tienneet. Me saamme nyt tietoa vaikka kuinka paljon. Yksittäinen ihminen voi pysyä valveutuneena kansalaisena, vaikka saattaa se ahdistaakin.” 

Pienillä teoilla voi auttaa

Anneli Kanto kertoo, että Ukrainan tueksi on järjestetty hyviä konkreettisia keräyksiä, ja hän on osallistunut niihin. ”Juuri äsken kaveriporukan kanssa saimme keräyksellä hankituksi sähkögeneraattorin. Kerran ostin kasan villasukkia ja tumppuja, jotka lähtivät avustuskuorman mukana rintamalle. Osallistuin myös lämmityskamiinoiden keräykseen.” Auttaminen helpottaa omaa oloa, ja Ukrainassa siviilit näkevät avun ja voivat uskoa, että heitä ei ole jätetty yksin. 

• Kirjoittanut Teemu Matinpuro
• Kuvat Juuso Aalto