Rohkeimmat kaipaavat avointa Nato-keskustelua, jossa huomioitaisiin kaikki vaihtoehdot: jos Venäjä ei vastusta Suomen Nato-jäsenyyttä, liittokuntaan voi vallan mainiosti hypätä mukaan – ja jos taas vastustaa, liittoutumiseen on suoranainen pakko. Keskustelun haikailijoiden piirissä on veikkailtu lopullisen liittoutumisratkaisun muodostuvan ensi vuoden eduskuntavaalien teemaksi.
Tällaiset puheet silittävät monen pääkirjoitustoimittajan ja heidän kaveripiiriensä indentiteettiä vastakarvaan. Keskusteltu on jo vuosikymmenet koko median leveydeltä, nyt on päätösten aika. Eduskuntaan ei näissä asioissa juuri luoteta. Tästä todistavat keskeiset liittoutumispolitiikan ratkaisut 1990-luvun Hornet-kaupasta tuoreeseen F-35-hankintaan ja niiden välissä solmittuun isäntämaasopimukseen. Ne on toteutettu kirurgisen tarkasti niin, että eduskunnalle on jäänyt vain kumileimasimen rooli. Yhdysvaltojen harjoitustoiminnan laajenemisvauhti Suomessa pääsi viime vaalikaudella yllättämään kansanedustajien ohella myös presidentin.
Koska Natoon liittymisellä on kuitenkin virallisesti tarkoitus puolustaa suomalaista demokratiaa, jotakin kansan hyväksyntään viittaavaa on selvän asian ympärille kääräistävä. Tähän tarkoitukseen on valjastettu gallupit. Niiden tulosten muutoksista on hyvä vetää johtopäätöksiä silloin, kun Nato-jäsenyyden vastustus pienenee.
Aiemminkin asioita Nato-kansanäänestyspuheillaan sotkenut presidentti Niinistö aiheutti MTV:n Asian ytimessä -ohjelman haastattelussaan lisää hämmennystä puhumalla äärimmäisen laajasta ja julkisesti kontrolloidusta mielipidetiedustelusta, koska ”[m]ikään tavallinen mielipidetiedustelu ei legitiimisyyttä täytä”.
Niinistö puhuu siis koukeroiseen tapaansa edelleen kansanäänestyksestä, joiden välttämistä on perusteltu niiden tuloksen arvaamattomuudella. Kansanäänestysten tulos kun on helposti manipuloitavissa – toisin kuin mielipidetiedustelun.
Rivikansalaisen silmin gallupien keskeinen sanoma on tosin se, että Natoa on pitkällä aikavälillä kannattanut hieman alle neljännes suomalaisista, korkeimmat kannatuspiikit ovat käyneet 30 prosentin tienoilla.
Esitin vuonna 2015 julkaistussa pamfletissa Nato hampaankolossa (Like), että suomalaisten enemmistön kuva Venäjästä on niin realistinen, ettei kyseisen maan toiminta vaikuta ratkaisevasti Naton kannatukseen. Suurimmat muutokset ovat olleet riippuvaisia Yhdysvalloista: kannatus laskee, kun siihen kohdistuva toiveajattelu saa kolhuja. Esimerkiksi Irakin miehitys 2003, Libyan pommitukset 2011 ja Trumpin presidenttikausi näkyvät kannatuskäyrien laskuna.
Bidenin kausi on vahvistanut Natoon liittyviä odotuksia samalla kun Venäjän joukkojen keskittäminen Ukrainan ympärillä on lisännyt yleistä epävarmuutta. Yhdysvaltojen sisäpoliittinen kriisi ei kuitenkaan tällä Bidenin kaudella valitettavasti ratkea, ja sen seurausten kanssa on tultava toimeen niin Naton ulkopuolella kuin järjestön jäsenenäkin. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa Suomen oma liikkumavara on vain ratkaisevasti pienempi.
Raimo Pesonen
