Kolumni: Joskus on tultava lähelle nähdäkseen kauas

Torstaina 24. helmikuuta sota palasi Eurooppaan. Vaikka tilanne Ukrainassa ei ole tuore, oli Venäjän hyökkäys silti järkytys myös monille asiantuntijoille. Julkinen keskustelu dialogin tärkeydestä ja rauhantoimista kääntyi nopeasti siihen, kuka lähettää varusteita ja millaisia. Minkä tahansa tiedotuskanavan avaa, vastassa ovat tankit, sotilasliitot ja rynnäkkökiväärit. Muistuttipa Putin meitä ydinaseistaankin, vaikka ne tuskin olivat keneltäkään päässeet unohtumaan. Rakenna tässä nyt sitten rauhaa. Lohdullisesti koko muu Eurooppa osoitti tukevansa Ukrainaa. Monet ihmiset löysivät hetkessä sisäisen aktivistinsa.

Olen liikuttunut ihmisten halusta auttaa. Ympäri maailmaa ihmiset tarjoavat avuksi kulkuneuvojaan, asuntojaan ja omaisuuttaan. Onpa Facebookissa jopa ryhmä, joka järjestää ukrainalaisille lemmikeille sijaiskoteja täysihoitoineen. Kaikkia kärsiviä on ajateltu. Vai onko? Kuka haluaa olla se ilonpilaaja, joka muistuttaa, että sotaa käydään myös muualla? Perusteli asetelmien erilaisuutta ja eurooppalaista yhteenkuuluvuutta miten tahansa, on ikävää huomata, että itse asiassa miljoonat ihmiset ovat jo pitkään kärsineet samankaltaisissa olosuhteissa. Vaikeinta on hyväksyä se, että osaan konflikteista olemme olleet osallisia. Tällaista ristiriitaa on hankala sulattaa. Syntyy olo, että auttamisesta innostuneita ihmisiä täytyy käsitellä silkkihansikkain. Muuten vaarana on, että kipeästi kaivatut voimavarat ryömivät loukkaantuneina takaisin koloihinsa.

Kriisissä, jonka keskellä miljoonat ihmiset ovat konkreettisesti vaarassa, tuntuu hölmöltä pohtia omia ajatuksiaan rauhantyöstä. Oma napa on kuitenkin usein se vyöhyke, josta toiminta kumpuaa. Henkilökohtaisia voimavaroja tai auttamisen halua ei voi ulkopuolelta käskyttää. Jokainen määritelköön ne itse. Ulottui solidaarisuus miten kauas tahansa, on se kaikki tervetullutta. Kenties Ukrainan sota kaikessa kauheudessaan toimii porttiteoriana tuleville globaalin yhdenvertaisuuden puolustajille. Siinä missä sota paljastaa käsittämättömän julmuuden, tuo se esiin myös ihmisyyden kauneuden. Vastoin yleistä käsitystä paremman maailman eteen voi Suomesta käsin tehdä paljon.

En voi väittää, että vallitseva tilanne tuntuisi vain pisaralta meressä. En ole koskaan ollut näin lähellä sotaa. Kaikki se sympatia, mitä tunnen kriisialueilla eläviä ihmisiä kohtaan, on aina tapahtunut turvallisen etäisyyden päästä. Vaikka sodan juurisyyt ovat mielipiteitä jakavia ja joskus monimutkaisia, tavallisille kansalaisille ne kaikki näyttäytyvät samanlaisina. Uhattuna ovat oma koti, omat läheiset ja oma kulttuuri.

YK:n arvion mukaan hyökkäys saattaa ajaa liikkeelle neljä miljoonaa ihmistä. Se on huomattavasti enemmän kuin vuonna 2015, jolloin Suomeenkin tuli poikkeuksellisen paljon pakolaisia nopeassa tahdissa. Tuolloin Suomi epäonnistui heidän hakemustensa käsittelyssä ja kotouttamisessa. Nyt suhtautuminen ukrainalaisiin pakolaisiin on ollut poikkeuksellisen myönteistä. Se on ilahduttavaa ja toivottavasti alku laajemmalle muutokselle. Samalla kun valmistautuu uusien tulijoiden auttamiseen, voi vanhojen virheiden korjaamiseksi käydä allekirjoittamassa Lupa elää -kansalaisaloitteen.

Teksti: Liisa Ilkka
Kirjoittaja on Rauhanpuolustajien Tottelemattomuusakatemian opiskelija.