Kolmas sisällissota – Libya kansainvälisenä taistelukenttänä

Aseelliset taistelut ovat jatkuneet Libyassa pian kymmenen vuotta. Maan pirstoutuminen on ollut poikkeuksellista jopa sisällissodista kärsivien maiden joukossa. Sekasorto, ihmisoikeusloukkaukset, rikollisuus ja aseelliset yhteenotot jatkuvat, eikä sodan päättymisestä ole viitteitä. Päinvastoin, Libya on ajautumassa yhä syvemmälle suurvaltojen ja alueellisten toimijoiden taistelukentäksi.

Libyan pitkäaikaisen hallitsijan Muammar Gaddafin kuolemasta on kulunut yhdeksän vuotta. Maa ajautui veriseen sisällissotaan Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän kansannousujen jälkeen. Juuri kun Gaddafin armeija oli saamassa tilanteen hallintaan, Nato ja etenkin sen eurooppalaiset jäsenmaat aloittivat ilmapommitukset, jotka käänsivät taistelut kapinallisten eduksi. Gaddafi haavoittui Naton iskussa, ja kapinalliset onnistuivat saamaan hänet kiinni ja teloittivat hänet. Kapinalliset olivat osittain ryhmittäytyneet Mahmoud Jibrilin ja Mustafa Abdel Jalilin johtaman Siirtymäajan kansallisen neuvoston (NTC) piiriin. Yhdysvalloissa ja Euroopassa uskottiin, että Libyaan onnistutaan perustamaan myötämielinen nukkehallinto. Afganistanin ja Irakin epäonnistuneista sotaretkistä ei ollut opittu mitään.

Ulkomailla maanpaossa eläneet uudet johtajat eivät kyenneet hallitsemaan moninaista heimojen, aseellisten ryhmien ja alueellisten vaikuttajien muodostamaa kokonaisuutta. Heti Gaddafin kuoleman jälkeen neuvoston rivit alkoivat rakoilla. Siirtymäajan kansallista neuvostoa vastaan järjestettiin mielenosoituksia samalla kun aseelliset yhteenotot yleistyivät useissa kaupungeissa. Heinäkuussa 2012 järjestettiin epätoivoisesti vaalit, joiden tarkoituksena oli muodostaa neuvoston korvaava Yleinen kansankongressi (GNC). Kansankongressi ajautui kuitenkin valtataistelujen seurauksena kriisiin ja pääministeriksi valittu Ali Zeidan kidnapattiin. Yhdysvaltain suurlähettiläs surmattiin. Terveydenhuoltojärjestelmä romahti.

Toinen ja kolmas sisällissota

Vuonna 2014 alkoi toinen sisällissota, kun Gaddafin entinen kenraali, sittemmin CIA:n tukeman opposition riveihin loikannut Khalifa Haftar aloitti kokoamansa Libyan kansallisarmeijan (LNA) voimin taistelut voimistuvia islamistiryhmiä vastaan. Qatar, Turkki ja Sudan tukivat Libyan muslimiveljeskuntaa, jihadistista Wafaa-blokkia sekä Libyan kansallista pelastusrintamaa. Saudi-Arabia, Arabiemiraatit ja Egypti tukivat muslimiveljeskunnan vastaisia voimia.

Haftar liittoutui Libyan länsiosissa sijaitsevien Nafusa-vuoriston zintanien Sawaiq- ja Qaqa-prikaatien sekä jakautuneen kansankongressien (GNC) jäsenten, kuten Jibrilin ja Zeidanin, kanssa. Haftarin Tobrukiin perustamaa hallintoa vastaan oli eri aseellisista ryhmistä perustettu Libyan Aamunkoitto, joka ajoi kuitenkin zintanit Tripolista, entisen Libyan keskuksesta. Sekasortoa hyödynsi myös Isis, joka perusti emiraatin Dernan kaupunkiin. Toinen sisällissota päättyi vuonna 2015 YK:n neuvottelemaan vallanjakosopimukseen, jossa perustettiin kansallisen sopimuksen perustainen hallinto (GNA) Fayez al-Sarrajin johdolla.

Haftar jatkoi kuitenkin hallintonsa levittämistä uusille valtaamilleen alueille eikä tunnustanut pääministeri Sarrajin hallitusta. Häntä ei pysäyttänyt edes heikentynyt terveydentila, johon hän sai sairaalahoitoa Pariisissa. Lähes koko itäinen Libya öljykenttineen oli kenraalin hallussa. Alkuvuodesta 2019 Haftar teki onnistuneen sotaretken Fezzanin alueelle hyödyntäen tšadilaisia ja sudanilaisia palkkasotureita. Tämän jälkeen myös Libyan eteläiset osat olivat Haftarin hallinnassa. Libyan YK-lähettiläs Ghassan Salame onnistui järjestämään Haftarin ja Sarrajin tapaamisen Abu Dhabissa helmikuussa 2019. Johtajat sopivat yhteisen hallinnon perustamisesta. Huhtikuussa tilanne kuitenkin muuttui, kun Haftar aloitti yllätyshyökkäyksen Tripolin valtaamiseksi. Alkoi Libyan kolmas sisällissota. Turvallisuusneuvostossa Yhdysvallat ja Venäjä estivät Britannian luonnosteleman esityksen tulitauosta.

Pirstoutunut sisällissota

Wolfram Lacher painottaa tuoreessa teoksessaan Libya’s Fragmentation: Structure and Process in Violent Conflict (suomeksi Libyan pirstoutuminen: Rakenne ja prosessi väkivaltaisessa konfliktissa) Libyan paikallisen tason tuntemisen merkitystä konfliktin ymmärtämisessä. Hänen mukaansa Libyan sisällissota eroaa monella tapaa Syyrian, Libanonin ja Afganistanin samankaltaisista prosesseista. Sisällissodat ovat erilaisia, vaikka valtion hajoaminen onkin niissä kaikissa läsnä. Esimerkiksi Syyriassa on yhteiskunnallisesta pirstoutumisesta huolimatta ollut läsnä vahva keskushallinto, mikä on kokonaan puuttunut Libyasta. Libanonissa ja Afganistanissa taas erilaiset aseryhmät ovat voimakkaasti kiinnittyneet erilaisiin etnisiin ryhmiin.

Näin ollen Libyan tapausta voidaan pitää äärimmäisenä esimerkkinä pirstoutumisesta, jolle löytyy Lacherin mukaan vertauspohjaa lähinnä Somalian sisällissodasta. Libyassa pirstoutuminen ei ole ollut alueellista, vaan se tapahtuu erilaisten välirikkojen kautta paikallistasolla ilman selvää kytkentää etnisiin tai ideologisiin siteisiin. Libyassa moninaiset aseelliset ryhmät eivät identifioi itseään kapinalliset vastaan hallinto -jaottelun pohjalta, koska keskushallintoa, joka voisi toimia konfliktin osapuolena, ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Toisaalta sadat aseelliset ryhmät ovat hyvin heikosti organisoituneita. Ne ovat usein syntyneet erilaisten intressien ja liittoutumien pohjalta hetkelliseen tarkoitukseen. Kun tilanne on ohi, laajemmat muodostelmat ovat hajonneet yhä uusiin, pienempiin ryhmittymiin. Ryhmittymät eivät ole myöskään muodostuneet pelkästään alueiden, kaupunkien, kylien tai heimorakenteiden pohjalta. Aiemmat Gaddafin aikaiset paikallistason verkostot ovat hajonneet ja muodostuneet uudelleen useita kertoja viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Libyan konfliktissa on huomioitava niin rakenteelliset tekijät kuin yksilöiden väliset sattumanvaraiset kontaktit, sillä yhteiskunnallinen pirstoutuminen ei ole seurannut ideologisia, etnisiä tai heimorajoja. Sisällissodat vaikuttavat usein yhteisöjen muodostumiseen ja yksilöiden sosiaaliseen juurtumiseen. On ehkä kuitenkin mahdollista yleistää, että läntisessä Libyassa välirikot syntyivät yksittäisten yhteisöjen välille tuottaen paikallistason toimijoita, kun taas itäisessä Libyassa välirikot tuottivat alueellistumista. Ehkä juuri siksi kenraali Haftar onnistuikin vahvistamaan asemaansa valloittamalla ensin maan itäisiä osia ja saamalla alueen toimijoita liittymään rinnalleen taisteluihin.

Libya kansainvälisenä taistelukenttänä

Libyan sisällissota heijastelee myös globaalin politiikan moninapaistumista ja voimasuhteiden muutosta. Samaan aikaan kun Yhdysvaltain ja Euroopan tiedotusvälineissä kauhistellaan Venäjän ja Turkin sekaantumista Libyan tilanteeseen, ne itse operoivat niin ikään kaksilla rattailla YK:n tukeman Sarrajin hallinnon ja Haftarin välillä. Onko niin, että vain ”lännellä” on oikeus operoida rajojensa ulkopuolella? Eikö pitäisi tuomita kaikenlainen ulkopuolinen sotilaallinen puuttuminen?

Samaan aikaan kun Ranska on tukenut YK-lähettiläs Salamen rauhanponnisteluja ja sen lailliseksi tunnustamaa Sarrajin hallintoa, se on aseistanut, kouluttanut ja jakanut tiedustelutietoja Haftarin joukoille. Etenkin Italia on useaan kertaan ilmaissut närkästyksensä Ranskan politiikalle, sillä Italia on vastaanottanut vuosina 2015–2020 lähes puoli miljoonaa pakolaista Libyasta. Afrikasta Eurooppaan pyrkivistä pakolaisista yli 80 prosenttia tulee Libyan kautta Italiaan.

Yhdysvalloissa nähtiin puolestaan erikoinen näytelmä, kun ulkoministeri Mike Pompeo aluksi tuomitsi EU:n tavoin Haftarin aloittaman suurhyökkäyksen huhtikuun alussa 2019. Kuitenkin jo viikkoa myöhemmin presidentti Donald Trump ylisti Haftarin ”terrorismin vastaista taistelua” ja pyrkimyksiä siirtymisestä ”vakaaseen, demokraattiseen järjestelmään”. Myöhemmin on kerrottu silloisen turvallisuusneuvonantajan John Boltonin näyttäneen jo aiemmin vihreää valoa Haftarille hyökkäyksen aloittamiseksi.

Egyptin, Venäjän ja Arabiemiraattien yksinvaltaiset johtajat Abdel Fattah al-Sisi, Vladimir Putin ja Mohammed bin Rashid al-Maktoum ovat jo pitkään tukeneet Haftaria. Turkki ja Qatar puolestaan ovat ilmaisseet tukensa Haftaria vastaan taisteleville muslimiveljeskunnan aseryhmille, mutta myös Sarrajin GNA-hallinnolle. Kun Turkki ilmoitti tukevansa Sarrajia, ja spekulaatiot Turkin mahdollisesti Libyaan perustamasta sotilastukikohdasta kävivät mediassa kuumina, Saudi-Arabia ilmoitti siirtyvänsä tukemaan kenraali Haftaria. Kiina puolestaan on pitänyt yhteyksiä kaikkiin mahdollisiin kiinnostaviin osapuoliin tarkkaillen silkkitiensä tulevia taloudellisia investointiprojekteja.

Haftarin hyökkäys Tripoliin pakotti keskenään riitaiset aseelliset ryhmittymät liittoutumaan. Tripolin, Misratan, Zawiyan ja amazigh-asutuskeskusten mobilisaatio ja yhteistyö onnistuikin pysäyttämään Haftarin armeijan etenemisen. Etenkin Turkin roolia Haftarin joukkojen pysäyttämisessä on usein korostettu, ja Egypti on jopa uhannut aloittaa massiiviset sotatoimet rajan yli Libyan puolelle estääkseen Turkin aikeet vahvistaa jalansijaansa alueella.

Berliinin huippukokouksessa tammikuussa 2020 sovittiin asevientikiellon kunnioittamisesta ja YK:n rauhanprosessin tukemisesta. Johtajat Angela Merkelistä Emmanuel Macroniin ja Putinista Erdoganiin hymyilivät hetken sanomalehtien etusivuilla. Taistelut ja asevarustelu ovat kuitenkin jatkuneet entisellään. Libyasta onkin tullut kansainvälisen politiikan taistelukenttä, jonka tapahtumat heijastelevat maailman moninapaistumista, Yhdysvaltojen ja Kiinan kauppasotaa, EU:n maahanmuuttopolitiikkaa, yhteiskunnallista polarisaatiota, Sahelin epävakautta, Syyrian sisällissotaa, Vuoristo-Karabahin konfliktia ja itäisen Välimeren luonnonvarakiistoja.

Teksti: Karim Maiche