Yksi historiallinen vääryyksien sarja – Euroopan antisemitismi, joka huipentui holokaustin kauhuihin – johti Israelin perustamiseen. Siitä seurasi kuitenkin toisenlaisia vääryyksiä: palestiinalaisten karkottaminen kodeistaan ja kotimaastaan. Palestiinalaisilla ei ole vieläkään toivoa paluusta, ja monia heistä ei hyväksytä paikoissa, joissa he tällä hetkellä asuvat.
Suuri määrä palestiinalaisia pakotettiin lähtemään kodeistaan, kun Israelin valtio perustettiin ensimmäisessä arabien ja Israelin välisessä sodassa vuonna 1948. Vaikka Israelin perustaminen tarjosi uhriksi joutuneille Euroopan juutalaisille kotimaan, suuri osa palestiinalaisväestöstä hajautettiin pois kotimaastaan. Syntyi ”uhrien diaspora”, joksi sitä kutsuu Robin Cohen Oxfordin yliopistosta.
Alun perin Palestiinan brittiläisestä mandaatista muuttamaan joutuneiden palestiinalaisten määrää ei tarkkaan tiedetä: arviot vaihtelevat 726 000:sta (YK) 810 000:een (Britannian hallitus). Sittemmin heidän määränsä on kasvanut luonnollisen kasvun ja myöhempien sotien seurauksena. Vuoden 2018 lopussa noin 8,7 miljoonaa (66,7 prosenttia) maailman 13,05 miljoonasta palestiinalaisesta laskettiin pakkosiirtolaisiksi. Joukossa on 6,7 miljoonaa pakolaista vuodelta 1948 ja heidän jälkeläisiään (tähän sisältyvät YK:n Lähi-idän palestiinalaispakolaisten avustus- ja työjärjestön UNRWA:n rekisteröimät 5,5 miljoonaa), 1,24 miljoonaa vuoden 1967 pakolaista jälkeläisineen, 416 000 maan sisäistä pakolaista Israelissa ja 345 000 maan sisäistä pakolaista Miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Yhdessä määrä muodostaa yhden maailman suurimmista ja pisimpään jatkuneista pakolaisuuksista.
Yhdysvaltain pakolais- ja maahanmuuttajakomitean julkaisemassa World Refugee Survey -selvityksessä pitkittyneissä pakolaistapauksissa muuttamaan joutuneita ihmisiä nimitetään ”leiripakolaisiksi” tai ”varastoiduksi pakolaisiksi”, joilta usein riistetään perusihmisoikeudet maassa, jonne he ovat paenneet. Palestiinalaispakolaisilla on eri arabimaissa erilainen oikeudellinen asema ja erilaiset elinolot. Jordaniassa asuvilla palestiinalaisilla on täydet kansalaisoikeudet, kun taas Syyriassa asuvilla palestiinalaisilla on perusoikeudet, mutta ei täysiä kansalaisoikeuksia. Libanonissa palestiinalaisilta on riistetty useimmat perusihmisoikeudet, mukaan lukien kansainvälisten yleissopimusten mukaiset pakolaisoikeudet. Irakissa, Kuwaitissa, Libyassa ja Persianlahden arabivaltioissa maiden sisäpoliittiset vaihtelut määrittävät heille myönnettävät oikeudet.
Arabimaiden oikeusjärjestelmissä palestiinalaispakolaisten asemaa hallinnoidaan kolmen periaatteen nojalla. Ensinnäkin palestiinalaispakolaiset luokitellaan kansalaisuudettomiksi henkilöiksi. Sitä pidetään ”positiivisena syrjintänä”, jotta heidän pysyvä uudelleensijoittamisensa estetään ja he säilyttävät paluuoikeutensa. Toiseksi on kytketty toisiinsa UNRWA:n mandaatti, jolla pyritään takaamaan palestiinalaispakolaisten jatkuva auttaminen rauhan ja vakauden edellytysten edistämiseksi (YK:n päätöslauselma 302 vuodelta 1949) ja Israelin ja arabivaltioiden sovittelukomission perustaminen niiden välisen rauhan edistämiseksi (päätöslauselma 194 vuodelta 1948). Kolmanneksi Arabiliitto on hyväksynyt toimenpiteet ja normit palestiinalaispakolaisten tilapäisen suojelun varmistamiseksi. Esimerkkinä tästä on erityisesti vuonna 1965 tehty Casablancan pöytäkirja, jota ei kuitenkaan ole koskaan pantu täysimääräisesti täytäntöön.
Suurin osa arabivaltioista ja varsinkin Libanon ovat syrjineet palestiinalaispakolaisia pelätessään, että heidät tosiasiassa asutetaan pysyvästi niiden alueille. Muualla maailmassa palestiinalaisyhteisöjä ei suojella kansalaisuudettomuuden perusteella. Tämä johtuu osittain siitä, että heidän ainutlaatuista tilannettaan ei tunnusteta, ja osittain siitä, että jotkin maat tunnustavat Palestiinan valtion ja toiset eivät.
Jopa kansainvälisessä suojelussa palestiinalaiset eroavat muista pakolaisista YK:n pakolaisasiain päävaltuutetun toimeksiannon nojalla. YK:n Palestiinan sovittelukomissio perustettiin löytämään ratkaisu palestiinalaisten pakolaisongelmaan ja turvaamaan heidän paluuoikeutensa. Komissio ei kuitenkaan onnistunut täyttämään toimeksiantoaan, ja 1950-luvun alussa sen toiminta rajoittui omaisuuden tunnistamiseen ja dokumentointiin ennen kuin se lakkautettiin. Sittemmin UNRWA on tarjonnut ”suojelua avustustoiminnan muodossa” koulutus-, terveydenhuolto- ja sosiaalipalveluina. Tämä ei kuitenkaan täytä pakolaisten tukemista koskevia yleisesti sovellettavia normeja.
Koska useimmat arabivaltiot eivät ole suojelleet palestiinalaispakolaisia riittävästi, sovittelukomission suojelun romahtaminen ja UNRWA:n tarjoama rajallinen suojelu ovat johtaneet vakaviin puutteisiin palestiinalaispakolaisten kansainvälisessä suojelussa. Palestiinan brittiläisen mandaattialueen kansalaisuutta määritellyt lainsäädäntö vuosilta 1925–1941 päättyi mandaatin loputtua ja Israelin valtion julistamisen seurauksena vuonna 1948. Israelissa vuonna 1952 säädetty kansalaisuuslaki (5712/1952) määritti uudet säännöt.
Oslon rauhanprosessin ajauduttua umpikujaan ja kahden valtion ratkaisun rapautuessa lakiasiantuntijat ja kansainvälisen oikeuden tutkijat väittävät, että nykyinen Palestiinan ”kokonaisuus” ei täysin täytä Montevideon sopimuksen mukaisia valtiollisen aseman kansainvälisiä kriteerejä, joita ovat pysyvä väestö, määritelty alue, hallitus ja kyky solmia suhteita muihin valtioihin. Ilman valtiota ei ole Palestiinan kansalaisuutta, ja palestiinalaiset, jotka eivät ole saaneet kolmannen valtion kansalaisuutta, ovat edelleen juridisesti valtiottomia.
Luku Palestinians: A land without promise teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
Suomennos: Anu Harju
