”Jos sitä ei voi mitata, sitä ei ole olemassa.” Valtiottomat henkilöt eivät usein näy virallisissa tilastoissa. Valtio saattaa tietää heidän olemassaolostaan, mutta ei tiedä paljonko heitä on, missä he ovat tai mitä he tarvitsevat. He ovat näkymättömiä ja siten heidät on helppo unohtaa tai jättää tietoisesti huomioimatta. Libanon on tästä erinomainen esimerkki.
Valtiottomuutta määrittävät useat eri tahot. Valtiolla on ensisijainen velvollisuus tunnistaa valtiottomat henkilöt voidakseen toteuttaa kansainväliset sitoumuksensa. Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö UNHCR ja muut YK:n järjestöt, kansalaisjärjestöt ja yliopistot tutkivat kansalaisuudettomuutta ja tarjoavat näyttöä ongelman laajuudesta. On tärkeää kerätä kokonaisvaltaista tietoa valtiottomuudesta – sen piirteistä, ihmismääristä joihin se vaikuttaa ja heidän tarpeistaan – jotta valtio voi luoda menetelmiä ongelman käsittelemiseksi ja sen poistamiseksi. Tutkimus on elintärkeää, jotta kansalaisyhteiskunta ja valtiottomat henkilöt itse voivat puolustaa omia intressejään.
Tarkkaa, kokonaisvaltaista tietoa on kuitenkin vaikea löytää. Näin on erityisesti Libanonissa. YK:n pakolaisjärjestön mukaan kansalaisuudettomien määrää Libanonissa on vaikea laskea kahdesta syystä: viimeinen väestönlaskenta suoritettiin vuonna 1932, eikä virallisia rekistereitä kuten avioliitto- ja väestötietorekisteriä ja sairaaloiden ja oikeuslaitoksen arkistoja ole digitalisoitu.
On palattava menneisyyteen ja Libanonin perustamiseen Ottomaanien valtakunnan hajottua vuonna 1920. Silloin tehdyt päätökset vaikuttavat tämän päivän kansalaisuudettomuuteen. Mutta viralliset asiakirjat ja historiallinen data ovat saavuttamattomissa, samoin kuin vuoden 1932 väestönlaskentatiedot. Ilman niitä tiedonkeräys ja kansalaisuudettomuuden analysointi on hankalaa. Vailla kansalaisuutta olevista ihmisistä ei ole virallisia rekistereitä tai kattavia kyselyitä, eikä Libanonin valtio luovuta lukuja YK:n pakolaisjärjestölle sen vuosittaista valtiottomuutta koskevaa tiedonkeruuta varten. Saatavilla oleva tieto on hajanaista ja puutteellista, ja sitä on kerätty vaihtelevin tavoin ja tutkittu erilaisin menetelmin. Vailla kansalaisuutta olevien tunnistaminen, rekisteröiminen ja dokumentoiminen on olematonta, lukuun ottamatta henkilöitä, jotka tunnetaan termillä qayd ad-dars (”tutkittavat”). Heidät merkitään omaan rekisteriinsä ulkomaalaisina, joiden kansalaisuus on tuntematon.
Libanonissa monet ovat haluttomia ilmoittamaan olevansa vailla kansalaisuutta, tai eivät tiedä, että siitä tulisi kertoa. He eivät välttämättä koe olevansa valtiottomia, koska heillä on libanonilaiset juuret ja esi-isät. He siis pitävät itseään libanonilaisina, jotka ovat oikeutettuja samaan suojaan kuin rekisteröityneet kansalaiset. Kansalaisjärjestöjen ja tutkijoiden keräämä tieto, joka perustuu vain kansalaisuudettomiksi itsensä kokevien kertomaan, on puutteellista ja voi siten olla epätarkkaa tai virheellistä. Lisäksi esimerkiksi laitoksissa asuvista lapsista vastuussa olevat järjestöt tai muut tahot eivät välttämättä ole noudattaneet hallinnollisia ja lainmukaisia toimia kansalaisuudettomien lasten rekisteröimiseksi.
Monimutkaiset libanonilaiset lait eivät määrittele ”kansalaisuudetonta henkilöä”. Siksi valtiottomien ihmisten kanssa toimimiselle ei ole juridisia ohjeita. Vieläkään ei ole päätetty, tulisiko YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestön UNRWA:n mandaattiin kuuluvat henkilöt, maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat laskea valtiottomiksi.
Lisäksi todenmukaiset väestömäärät halutaan tietoisesti salata poliittisista syistä. Libanon muodostuu monista uskonnollisista yhteisöistä. Valtion poliittinen järjestelmä on rakennettu hienovaraiseen ja osin kuvitteelliseen vallanjakoon eri ryhmien ja lahkojen kesken. Luotu vallan tasapaino ei salli muutoksia, jotka saattaisivat korostaa väestömäärien eroja kahden suurimman uskonnon, islamin ja kristinuskon, kesken. Esimerkiksi vuoden 1994 kansalaisuuden myöntämistä koskeva asetus antoi kansalaisuuden kymmenille tuhansille ihmisille, jotka jo lähes olivat kansalaisia. Mutta jotkin ryhmät, esimerkiksi kristityt maroniitit, pitivät asetusta vaarallisena väestörakenteen ja sosiaalisen muutoksen työkaluna ja kampanjoivat sen peruuttamisen puolesta. Hallinto-oikeus kielsi uusien kansalaisten perusoikeudet koeajan ajaksi vuoteen 2003 asti. On myös pelko, että kansalaisuudettomuuden tunnustaminen pakottaisi Libanonin hyväksymään palestiinalaispakolaiset muiden valtiottomien yhteisöjen joukkoon, mikä päättäisi arabivaltioiden sopimuksen siitä, miten kohdella palestiinalaisia.
Tiedon puute, vaikeus päästä käsiksi olemassa oleviin tietoihin ja ongelmat kansalaisuudettomien ihmisten rekisteröimisessä ja dokumentoinnissa ovat kaikki syitä siihen, että ihmiset pysyvät valtiottomina, näkymättöminä ja marginaalissa. Libanonin valtio ei pidä valtiottomuuden tunnistamista ja mittaamista kovin tärkeänä. Valtiottomuuden kieltämällä se voi välttää kansainvälisen oikeuden asettamia velvollisuuksia vähentää ilmiötä ja suojella kansalaisuudettomia.
Luku Data availability: Known unknowns teoksesta Atlas of the Stateless: Facts and figures about exclusion and displacement. Alkuperäisen tekstin on kirjoittanut Samira Trad. Rosa-Luxemburg-Stiftung. Berlin, 2020.
Suomennos: Aaro Salokorpi
