Ase- ja sotatarvikekauppaa – tai ennen kaikkea vientiä – sääntelevät kansalliset lait. EU-maiden, kuten Suomen, asekauppaa sääntelee myös sitoutuminen kansainvälisen asekauppasopimuksen ATT:n vientiä  koskeviin rajoituksiin ja pelisääntöihin.

EU:ssa on asekaupan yhteisissä pelisäännöissä myös siirtoja koskeva direktiivi, joka on pyrkinyt yhdenmukaistamaan kansallisten järjestelmien käytäntöjen melko suuria eroja. Viime vuosina on eroteltu eri vientilupakäytännöt ja -asetukset riippuen siitä, suuntautuuko vienti EU:n ulkopuolisiin maihin vai unionin sisälle. Jälkimmäistä kutsutaan nykyään huolettomasti ”siirroksi” EU-alueella, jolloin lupamenettely on paljon kevyempi.

Puolustusteollisuus on kokenut rajoitteet ja kansalliset lupajärjestelmät edelleen raskaina ja haitallisina itselleen, kun EU:n sisällä on haluttu purkaa asekaupan esteitä. Vaikka vuoden 2009 direktiiviä säädettäessä näitä jarruja ja esteitä purettiin, on kritiikkiä tullut siitä, että direktiiviä on edelleen sovellettu ”epätasaisesti eri jäsenvaltioissa”. Ilmeisesti kaikki maat eivät ole tarpeeksi nopeasti helpottaneet omia lupakäytäntöjään.

Viime päivinä on Suomessa ja Euroopassa käyty keskustelua Israelin kanssa käytävästä asekaupasta. EU-maat ovat eri syistä olleet kovin nihkeitä lopettamaan kauppaa, niin ostoja kuin vientiäkin, tai tulkitsemaan, että niitä itseään sitovat ATT-asekauppasopimuksen rajoitteet asekaupan käymisestä sellaisten maiden kanssa, jotka isossa mittakaavassa loukkaavat ihmisoikeuksia tai jos on uhkana, että aseita käytetään kansanmurhaan tai  joukkotuhontaan.

Voisi toivoa, että lisääntyneet sodat ja aseelliset konfliktit havahduttaisivat päättäjät asevirtojen tyrehdyttämiseen ja asekaupan sääntöjen tiukentamiseen – tai jopa sen estämiseen. Mutta kun EU:ssa nyt koetaan oma turvallisuus haastetuksi ja uhatuksi, halutaan päinvastoin aseteollisuutta kaikin tavoin auttaa ja luoda sille tarvittavia porsaanreikiä. EU-maissa ei vain luvata runsasta yhteiskunnan tukea ja investointeja aseteollisuuteen, vaan unionissa on aloitettu prosessi, jossa tarkastellaan, onko siirtoja – siis EU:n sisäisiä – koskevan direktiivin perusta tarkoituksenmukainen, kun ”turvallisuustilanne on merkittävästi heikentynyt direktiivin antamisen jälkeen”.

Samaan aikaan on aloitettu useita EU:n ohjelmia, joilla rahoitetaan puolustusalan rajat ylittäviä yhteistyöhankkeita, kuten Euroopan puolustusrahasto (EDF), ampumatarvikkeiden tuotantoa tukeva säädös (ASAP), Euroopan puolustusteollisuuden vahvistamista yhteistoiminnallisten hankintojen avulla koskeva säädös (EDIRPA) sekä Euroopan turvallisuutta edistävä väline (SAFE). Näiden odotetaan lisäävän merkittävästi EU:n sisäisten ase- ja sotatarviketuotteiden ”siirtoja”. Koko alan teollisuuden vahvistaminen tulee myös lisäämään EU:n ulkopuolista vientiä.

Asekauppa ja yhteistuotanto EU:n sisällä koetaan siis laajasti ongelmattomaksi. Sitä jopa kannattavat ne, jotka uskovat aseiden antamaan turvaan, mikä ei ole rauhanliikkeen näkemys. Ongelmat tulevat kuitenkin eteen viimeistään silloin, kun aseita ja asejärjestelmiä myydään eteenpäin Euroopasta, tai kun on kyse yhteistuotannosta, jossa asejärjestelmien osia kootaan yhteen eri jäsenmaista ja joku vie ne ulos EU-alueelta omien kansallisten käytäntöjensä ja lainsäädäntönsä mukaan. Jos suomalainen myy osia, tietotaitoa tai lisenssejä asejärjestelmään, jolle ranskalaiset antavat jatkovientiluvan – kuka valvoo ja seuraa, mitä aseilla tehdään? Minkä maan poliitikot pannaan vastuuseen, jos aseet päätyvät väärään käyttöön?

Viimeksi EU:n komissio on esittänyt The Defence Readiness Omnibus -hanketta, jonka idea on nopeuttaa rahoitusinvestointia ja edistää kaikenlaisia norminpurkutalkoita sotatarvikeyrittäjien tueksi. Hankkeen päästyä lausuntokierrokselle kysyi eräs erityisesti asekaupan seurantaan erikoistuneen järjestön rauhanaktiivi kollegoiltaan, onko idea tosiaan se, että asealan yrityksen, jonka ”hanke tukee Euroopan puolustusvalmiutta”, ei tarvitse jatkossa noudattaa monia ympäristöä, kemikaaleja tai vaarallisten aineiden käyttöä koskevia rajoitteita (joista säädetään muun muassa REACH-asetuksessa), eikä esimerkiksi maankäyttöön liittyvien säädösten suhteen tarvitse olla niin tarkka.

Kyllä, tämä näyttäisi olevan hankkeen idea.

Eurooppalaiset päättäjät uskovat sotilastuotealan ja asekauppiaiden olevan Euroopan turvallisuuden takaajia, ja heille ollaan valmiita antamaan rajoittamaton budjetti ja lähes vapaat kädet tehdä mitä vain. Yrittäjät tekevät de facto sitä, mikä hyödyttää omistajia: tahkovat rahaa sodalla ja turvattomuudella ilman minkään valtakunnan patrioottisia tarkoitusperiä – ovat sloganit ja mainospuheet asemessuilla sitten mitä tahansa.

Kirjoittaja on Rauhanliiton toiminnanjohtaja, joka on vuosia seurannut asekauppakysymyksiä ja toimii European Network Against Armstrade (ENAAT) -yhteistyöverkostossa.