Cathy Breenin mielestä USA:kin on vastuussa pakolaiskriisistä

Synnyin Philadelphiassa Pennsylvaniassa laivastoperheeseen, ja olen siksi muuttanut paljon lapsuudessani.
Nuorena aikuisena asuin Saksassa yli seitsemän vuotta. Toisesta maailmansodasta oli 40 vuotta, ja – sikäli kuin näin – lähes kaikki oli jälleenrakennettu lukuun ottamatta tarkoituksella jäljelle jätettyjä raunioita. Palasin Yhdysvaltoihin 1980-luvun alussa, ja menin käymään Bronxin liepeillä New Yorkissa. Muistan järkytykseni nähdessäni palaneet rakennukset ja raunioiden täyttämät tontit. Alue näytti sotatantereelta ja ajattelin: ”Mikään ulkopuolinen voima ei ole aiheuttanut tätä. Olemme tehneet sen itse.”

Vietin vuodet 1986–1996 Boliviassa. Siellä sain ensi käden tietoa USA:n ”huumeiden vastaisen sodan” vaikutuksista. Kokapensaiden viljelijöiden satojen täydellinen tuhoaminen johti väkivaltaisiin yhteenottoihin USA:n huumeviraston kouluttamien joukkojen ja köyhien maanviljelijöiden välillä. Jälkimmäiset yrittivät elää kituuttaa ja ansaita jonkinlaisen elannon. Minulla oli ilo työskennellä yhdessä kokafarmareiden kanssa ja tarkkailla USA:n huumepolitiikkaa ja sen seurauksia farmareiden elämään. Juuri tänä aikana aloin vastustaa sodan rahoittamista eli kieltäydyin maksamasta sitä osaa veroistani, jolla rahoitettiin maani sodankäyntiä. Englanniksi termi on ”war tax resistance” (katso National War Tax Resistance Coordinating Committee).

Vuonna 2002 lähdin Irakiin Kathy Kellyn ja Voices in the Wilderness -järjestön kanssa osana pientä rauhantiimiä. Osa meistä pystyi jäämään maahan maaliskuussa 2003, kun USA:n aloitti pommitukset osana Shock and Awe -kampanjaansa. Löysin itseni tavallisten, rauhaa haluavien irakilaisten vierestä maanmiesteni pommien pudotessa yllemme. Tuo sota vaikutti elämääni perinpohjaisesti.

Mitkä ovat tärkeitä asioita USA:n rauhanliikkeelle?

On tärkeää olla todistajina seurauksille, joista kärsivät niiden maiden ihmiset, joita vastaan käymme sotaa. Tämän vuoksi olen matkustanut Irakiin, Jordaniaan, Syyriaan ja Turkkiin kokemaan samaa kuin irakilaiset sekä omassa maassaan että pakolaisina näissä maissa. Minulla on myös ollut ilo solmia syviä, henkilökohtaisia ystävyyssuhteita lukemattomien irakilaisperheiden ja yksittäisten ihmisten kanssa samoin kuin syyrialaisten ja jordanialaisten kanssa. Heidän sinnikkyytensä suunnattoman tragedian ja kärsimysten keskellä on suuresti inspiroinut ja vahvistanut minua. Olen yrittänyt tuoda heidän todellisuuttaan ihmisten tietoisuuteen USA:ssa kirjoittamalla ja puhumalla aina kun siihen on tullut tilaisuus.

Yhdysvaltojen suurin teollisuudenala on aseiden tuotanto. Meidän pitää lopettaa kokonaan aseiden valmistus ja myynti. Käsittääkseni traaginen totuus kuitenkin on se, että USA tarvitsee sotia, käydään niitä sitten huumeita tai terrorismia vastaan. Mutta me voimme lakata maksamasta sitä osaa veroistamme, joka menee sodankäyntiin, elää yksinkertaisesti ja jakaa varamme.

Pää pensaassa

En tiedä, mitä enin osa amerikkalaisista ajattelee maamme ulkopolitiikasta tai Natosta. Pelkään, että monilla amerikkalaisilla on pää pensaassa, tilanne, jota ruokkivat sekä suurimmat mediatalot että maan hallitus, jonka kiihotuspuheissa ”meidän täytyy suojella maatamme terroristien uhalta hinnalla millä hyvänsä”. Elämme kuplassa, eristyneinä ja ”toista” peläten. Minulla ei ole sanoja kuvaamaan häpeää, jota tunnen siitä kauhusta, terrorista, kuolemasta ja kaaoksesta, jonka maani on päästänyt valloilleen Lähi-idässä. Hallituksemme politiikalla ja menettelytavoilla, median manipuloinnilla ja tietämättömyydellä olemme muuttaneet kaikki arabit terroristeiksi. He kaikki ovat nyt epäiltyjä.
Uskon, että olemme suoraan vastuussa pakolaiskriisistä, ja maamme tarvitsee perusteellista tietoisuuden muutosta.

Teksti: Anu Harju
Kuva: Jukka Varis