Anna-Leena Vilhunen pitää ihmisten kohtaamisesta ja tekee rinnakkain useaa työtä: Hän on kuvataiteilija, maalauksen ja piirustuksen opettaja ja kuvataidepsykoterapeutti. Hänet tunnetaan erityisesti työkoneiden ja varsinkin kaivinkoneiden maalarina.

Kuvataiteilija ja taidemaalari Anna-Leena Vilhunen kertoo, että hän tykkäsi jo lapsena piirtämisestä. Lapsuuden perhe asui silloin Pohjois-Hämeen Mäntässä. Myös paras tyttökaveri piti piirtämisestä. ”Ajattelimme olevamme taiteilijoita, kun kävimme metsässä maalaamassa. Kummallakaan ei kuitenkaan ollut varsinaista haavetta tai tietoa taiteilijan ammatista.”

Kuvataiteisiin Vilhunen alkoi enemmän tutustua nuorena, kun perhe asui Turussa. Siellä hän kävi katsomassa muun muassa 1960-luvun suomalaisten pop-taiteilijoiden töitä. Ylioppilaaksi tulonsa jälkeen Vilhunen opiskeli ensin sairaanhoitajaksi ja siitä terveydenhoitajaksi, mistä kokemuksesta on ollut hänelle hyötyä myöhemmin elämässä.

Ollessaan Tampereella päivätyössä terveydenhoitajana taiteen tekeminen alkoi kiinnostaa Anna-Leena Vilhusta syvemmin. Hän kyseli ystäviltään taideopinnoista ja hakeutui Oriveden opistoon vuodeksi kuvataidelinjalle. Opinnot olivat mahdollisia, koska hän sai opintolainaa ja pystyi asumaan kotona Tampereella alakouluikäisen lapsensa kanssa. Oriveden vuosi oli tärkeä, hän sai kannustusta ja meni sen jälkeen vuodeksi Kankaanpään taidekouluun. Molemmat koulut ovat olleet monille ammattitaiteilijoille hyvin merkityksellisiä opinahjoja.

Vuonna 1986 Vilhunen aloitti opinnot silloisessa Kuvataideakatemiassa (nykyisin Taideyliopiston Kuvataideakatemia) Helsingissä, jossa hän on asunut siitä lähtien.

Vilhunen on erityisen tunnettu työkoneiden ja varsinkin kaivinkoneiden maalarina. ”Muistan, että kun opiskeluaikoina Kuvataideakatemiassa maalasin linja-auton pyöriä, niin opettajani Juhana Blomstedt ehdotti minulle, että menisin Helsingin vanhalle linja-autoasemalle katsomaan linja-autoja. Hän pyysi minua tutkimaan ja tekemään havaintoja siitä, miltä etu- ja takapyörät näyttävät. Silloin aloin tajuta millaisia ne ovat. En tehnyt autoista silloin mitään realistista tai tunnistettavaa vuosimallia, kuten tapaan sanoa, niin kuin en tee nytkään.”

Koneiden maalaamiseen ja taiteilijana työskentelyyn liittyy yksi voimakas muistikuva varhaisesta lapsuudesta.

”Kysyin aikanaan äidiltäni onko totta, että meinasin jäädä lapsena kuorma-auton alle. Hän kertoi, että muistin oikein. Muistikuvani mukaan kuljimme Mäntässä peräkkäin puistotietä. Minä pomputtelin edellä ja äiti ja pikkuveli perässä. Äiti huusi äkkiä ”Pysähdy!”, ja minä pysähdyin. Iso kuormuri tuli sivusuunnasta mäkeä alas ja ajoi läheltä edestäni, enkä jäänyt sen alle.”

”Maalasin vuonna 2006 juuri tuosta aiheesta teoksen, jonka olen myöhemmin nähnyt Helsingin kaupungintalossa. Sen nimi on ’Osa maailmaa’. Siinä on pikkuinen tyttö ja puoliabstrakti 1950-luvun kuorma-auto vapaasti maalattuna. Joku on kirjoittanut, että siinä on ikään kuin koneen ja lapsen keskinäinen kamppailu, eikä tyttö ole uhri. Teos kuvaa sitä lapsuuden tilannetta, kun äiti huutaa että pysähdy, ja minun täytyi jäädä henkiin. Kolmevuotias ei ajattele noin käsitteellisesti, mutta taiteessa voi tehdä tämmöistä. Minulle tuo on ollut elämän ja taiteen ydintapahtuma. Nyt ajattelen, että taide ja taiteellinen työskentelyni on käsitteellistä ja konkreettistakin kaivamista, merkitysten etsimistä.”

Kaivaminen kiinnostaa

Anna-Leena Vilhusta kiinnostaa kaivinkoneen rakenne ja toiminta. Hän on jutellut insinöörien kanssa, ja he ovat kertoneet, että koneet jäljittelevät eläinten liikkeitä. Ihminen on myös yksi eläinlaji. Kaivinkoneen kauha on täynnä niveliä ja kauha kaapii käden tavoin maata.
”Kun minä puhun puhelimessa, niin kädet heiluvat. Kaivaminen on jonkun asian ottamista pois kuopasta ja sinne tulee tilaa jollekin uudelle. Samalla tavalla elämä on etsimistä ja piilottamista yhä uudelleen.”

Vilhunen kertoo, että hän on käynyt maalausten katsojien kanssa mielenkiintoisia keskusteluja: ”Kun minä olen ajatellut, että maalaukseni on tietynlainen, niin toinen näkee sen eri näkökulmasta. Hän saattaa löytää minun aika ekspressiivisestä maalausjäljestäni jonkun hahmon, jota minä en ole huomannut.” Ihmiset ovat myös kertoneet, että he ovat lapsena leikkineet vaarallisia leikkejä työkoneiden luona.

Työkoneet muistuttavat ristiriidasta uuden ja vanhan välillä. Rakennetaanko liikaa ja tuhotaanko luontoa ja erämaita esimerkiksi kaivoksia rakentamalla. Toisaalta nautimme kaupunkielämän mukavuuksista. Vilhusella ei ole asiaan valmista vastausta. Taiteilijana häntä kiinnostaa työmaihin liittyvien yhteiskunnallisten kysymysten rinnalla työkoneiden värit ja niiden liikkeiden tanssillisuus.

Raunioitunut talo on jonkun koti

Anna-Leena Vilhunen valmistelee näyttelyä vuoden 2024 elokuulle galleria Huutoon Helsinkiin. Sitä varten hän on tekemisissä työkoneiden kuljettajien kanssa. Toiminta muissa ammateissa on syventänyt hänen taiteellista työtään ja ymmärrystään elämästä. Hän opiskeli kuvataidepsykoterapeutiksi ja sai ammattiin kelpoisuuden vuonna 2015. Hän on tehnyt työtä rinnakkain kuvataiteilijana, maalauksen ja piirustuksen opettajana ja kuvataidepsykoterapeuttina. Aikaisemmin hän oli jo suorittanut taiteilijan pedagogiset opinnot. ”Pidän ihmisten kohtaamisesta. Siinä oppii itsekin ja saa vinkkejä uusiin juttuihin.”

Millaisia ajatuksia ja tuntemuksia uutiskuvat kaivinkoneista raivaamassa sodan tai maanjäristyksen aiheuttamia raunioita tuovat taiteilijan mieleen? Vilhunen sanoo, että ei ole koskaan nähnyt tilannetta muuten kuin uutiskuvissa.

”Muistan isäni, joka katsoi tv-uutiset ja huokaisi aina syvään, kun niissä oli sotatapahtumia.”

Sotakokemukset olivat perheessä mukana isän ja äidin lapsena kokemissa pommituksissa. Vilhunen sanoo, että ensimmäinen ajatus raunioituneesta talosta on se, että se on ollut jonkun ihmisen koti. Se on kauheaa. Taiteilija ei voi sellaista sivuuttaa, vaikka ei sitä työssään suoraan ilmennä.

Anna-Leena Vilhuselle taiteilijuus on iso osa elämää. Hänen  käyttövoimanaan on pyrkimys ohittaa henkilökohtainen rajallisuus ja tarve porautua olennaiseen, välien väliin. Se on kielen etsimistä, yhdessä olemista ja välittämistä sanan monessa merkityksessä. ”Toivon, että voin tehdä taidetta kauan ja täysillä. Tiedän kyllä, että joskus se loppuu, mutta vielä on sellainen elämänvaihe, että teen. Se on yksi tapa välittää ja olla yhteistyössä ihmisten kanssa.”

Teksti: Erkki Kupari
Pääkuva: Noomi Ljungdell

Anna-Leena Vilhusen näyttely Galleria Huudossa Helsingissä 15.8.–8.9.2024, avajaiset 14.8.