Liisa Isotalon ja Ahmed Alalousin Johonkin matkalla (Rosebud Books 2025) on ajankohtainen, hyvää mieltä ja toivoa antava runoteos. Se kertoo kipeistäkin kohtaloista, mutta sisältää myös valloittavaa huumoria ja herättää lukijassa paljon ajatuksia. Lisäksi se on poikkeuksellisen kaunis, kiitos valokuvaaja Alalousin vaikuttavien luontokuvien, jotka jo itsessään ovat aiheiden mukaisia visuaalisia runoja ja tekevät kirjasta hienon kokonaisuuden.

Teatterikorkeakoulusta valmistuttuaan Isotalo on tehnyt merkittävän uran paitsi ohjaajana, opettajana, käsikirjoittajana ja johtajana, myös monikulttuuristen teatteriryhmien perustajana. Yhteistyö pakolaisten ja suomalaisten taiteilijoiden ja näyttelijöiden kanssa on tuottanut vuosien aikana puhuttelevia, kiitettävää palautetta saaneita esityksiä. Näistä viimeisin on Osiris-teatterin tuottama Minun elämäni, Ukraina! -dokumenttiteatteriesitys, jonka ensi-ilta oli vuonna 2024 ja näytännöt jatkuvat keväällä 2026 (videot Ahmed Alalousi, käsikirjoitus ja ohjaus Liisa Isotalo). Esitys kertoo sotaa paenneiden naisten tarinoita. Mukana on ukrainalaisia ja suomalaisia teatteritaiteen ja musiikin ammattilaisia.

Johonkin matkalla on Liisan ensimmäinen runokirja. Häneltä on aiemmin ilmestynyt omaelämänkerrallinen romaani Jostakin olen tullut (Basam Books 2020), joka kertoo hänelle vasta aikuisena paljastuneesta adoptiotaustasta ja biologisen äidin etsinnästä. Kirja kuvaa hienosti myös menneiden vuosikymmenten tapakulttuuria, ja sen koskettavuus perustuu tekijän rehelliseen ja sujuvaan kerrontaan. 

Teos koostuu kahdeksasta osiosta: Lähtö, Tulevaisuus, Sota, Yhdessä, Matkalla, Ystävyys, Vuodet ja Itkuvirsi. Runojen puhuttelevuus pohjautuu Liisan oivaltaviin havaintoihin eri paikoissa ja tilanteissa sekä kykyyn eläytyä – myös pakolaisten kokemuksiin ja kertomuksiin. Vuorovaikutus eri kulttuurien kesken syntyy monin tavoin, kuten esimerkiksi Mahmoodille omistetussa, myös arabiaksi kirjaan käännetyssä runossa. 

Alussa oli yhteys             

Pienimmistä pienin, Sinä
kaikkein pienin minun kämmenelläni.
Varovasti purkautuu rinnastani laulua
sinun kasvoiltasi hymyä
yhteisellä kielellä.
Sinä sukellat lauluuni
minä sinun hymyysi.
Äitisi ja isäsi pohtivat tulevaisuuttasi arabiaksi
heidän kanssaan vaihdamme ajatuksia haparoiden englanniksi
kehtolaulut olen oppinut suomeksi.
Alussa oli yhteys
myöhemmin tuli sana
meidänkin välille.

Vakavien aiheiden järkytys ja suru koskettaa kipeästi lukijaa, kuten Sota-osion runoissa. Ne myös saavat miettimään, haluammeko ja osaammeko auttaa. Kuuleeko kukaan? alkaa rajulla kuvauksella murskatun kaupungin naisesta, joka on menettänyt kaiken ja huutaa tuskaansa – mutta kuuleeko kukaan?

Ehjässä talossa hyvin voivassa kaupungissa
näyttöruudun kajossa karvalankamatolle, vaalean sohvan eteen
kertyy keko vastanautittujen sinisimpukoiden, raakkujen
ja ihmissydänten kuoria.

Monet luontoon liittyvät runot muistuttavat hellyttävästi tai huumorilla lapsuuden kokemuksista marja- ja sienimetsässä. Mutta aina ihmisen toiminta ja menneitten vuosikymmenten virheet suruttomassa tehotaloudessa eivät kiitosta ansaitse. Näin päättyy runo Kehitys: 

Oikeutta ei pidetty, tuomiota ei langetettu
tuhotut meret ja metsät
sekä metaani
jälkeemme jätettiin.

Vakavien aiheiden vastapainona on hersyvä huumori, myös tekijään itseensä kohdistamana. Lopun esittelyissä kerrotaan, 

Mistä on tämä nainen tehty?

Villasukista ja tuoreista kukista
unista ja unettomuudesta
avoimista ovista, kirkkaista näyistä, heijastuksista, enteistä,
sirpaleista ja senteistä –

—

Minä suojelen sirkkalehtiä sirkoilta, kirvoilta ja koilta.
Kuivun ja kastelen, rasvaan ja voitelen.
Hoitelen lapset, lasteni lapset, äidit, anopit, sedät, tädit, ystävät ja tutut
ihan pienetkin jutut.

Kiinassa oli satoja vuosia sitten vaatimuksena valtion virkamieheksi pääsemiseen maan merkittävimpien runoilijoiden teosten tunteminen. Joskus piti jopa itse osata niitä kirjoittaa. Meilläkin on onneksi viime aikoina alettu jälleen arvostaa ja julkaista runoja, sillä niiden merkitys elämysten tuottajina ja tunteiden sanoittajina on korvaamaton. 

• Kirjoittanut Teemu Matinpuro
• Kuvat Ahmed Alalous