Italialaisen Bolognan yliopiston populismin ja poliittisen viestinnän tutkija Yannick Lahti kertoo, mitkä tekijät aloittivat vasemmiston kannatuksen hiipumisen Euroopassa.
”Kun oikeistopopulistinen radikaalioikeisto kasvaa, niin se ei automaattisesti tarkoita, että vasemmisto alkaa menettää kannatustaan. Sellainen trendi näyttää kuitenkin olleen viimeiset 20 vuotta ja ehkä ylikin läntisessä Euroopassa.”
Lahden mukaan vasemmistolaisuus tarkoitti Länsi-Euroopan maissa eri vasemmistopuolueiden äänestämistä. Perinteinen työväenluokka äänesti vuosikymmenet kommunisteja ja sosialisteja Italiassa ja Ranskassa. Sosialisteja ja sosiaalidemokraatteja äänestettiin Länsi-Saksassa, Isossa-Britanniassa, Pohjoismaissa ja Benelux-maissa.
Lahti sanoo, että tätä monenkirjavaa vasemmistoa äänestäneet ihmiset ovat jo kauan sitten alkaneet pettyä ja menettää uskoaan nykyisiin sosialistisiin ja sosiaalidemokraattisiin puolueisiin kuten Saksan SPD, Italian Partito Democratico PD tai Ison-Britannian Labour. Nyt kun Labour näyttää taas voittavan, siihen on omat brittiläiset syynsä.
Isossa kuvassa näyttää siltä, että 1990-luvun toiveikkuuden aika, jota sanottiin myös postkasinokapitalismiksi, muutti vasemmistopuolueet keskustavasemmistolaisiksi, ja työväki äänesti niitä edelleen.
”Tämän ajan sukupolvensa pitkäaikaisia ikonisia demarijohtajia olivat Britannian Tony Blair, Saksan Gerhard Schröder, Suomen Paavo Lipponen ja Italian Romano Prodi, sekä tavallaan myös Matteo Renzi.”
Suuren yleisön ja työväenluokan havainto heistä oli, että he veivät liikettä keskustavasemmistosta enemmän oikealle muun muassa tekemällä kovia leikkauksia ja säästöjä valtiontalouteen.
”Päätöksissä oli maakohtaisia eroja, mutta kansankielellä sanottuna Tony Blairia, Paavo Lipposta ja Gerhard Schröderiä yhdistää perinteisessä vasemmistolaisessa politiikassa se, että heidät nähdään vähän sell out -tyyppeinä. Vasemmistolaiset liikkeet muuttuivat heidän aikanaan voimakkaasti sisältä päin.”
Työväki ja toimihenkilöt unohtuivat
Samaan aikaan vasemmistolaisten liikkeiden mukana muuttuivat myös talous ja tuotanto erityisesti läntisessä Euroopassa. Yannick Lahti kuvailee muutosta: ”Ajatellaan vaikka Euroopan suurkaupunkien syrjäseutuja ja pieniä teollisuuskaupunkeja esimerkiksi Pohjois-Ranskassa. Samassa tehtaassa oli ollut töissä isoisä, poika ja pojanpoika. Kun tällaisten alueiden teollisuuden tuotannonalat muuttuivat ja osin katosivat ja yritykset lopetettiin, niin alueet näivettyivät. Sama nähtiin Suomen perinteisillä teollisuuspaikkakunnilla. Kaikissa teollistuneissa maissa se on tarkoittanut perinteisen valkoisen työväenluokan köyhtymistä.”
”Nämä alueet unohdettiin, ja niissä tulo- ja elintaso putosi normaalina pidetyn köyhyysrajan alle. Ranskalainen kirjailija Edouard Louis on puhunut ja kirjoittanut paljon omasta kokemuksestaan tästä ajasta ja köyhyydestä. Hän kirjoitti kirjassaan Ei enää Eddy, että hänen lapsuudessaan mentiin naapureilta pyytämään rahaa spagettiin tai perunoihin. Yksi mahdollisista pariisilaisista kustantajista ei uskonut hänen tarinaansa, joka herätti tosi paljon keskustelua Ranskassa. Siellä sanottiin aika arrogantisti, että ei ranskalainen valkoinen työväenluokka voi voida näin huonosti.”
”Se, mitä Edouard Louis proosamuodossa kertoo, on totta myös, kun katsotaan alueellisia taloustilastoja. Ihmiset kokivat, että alueen sosialisti- ja kommunistijohtajat eivät edes puhuneet työväenluokan kovaa fyysistä työtä tekevien ihmisten asioista. Heidät unohdettiin.”
”Tämän joukon kokemus oli, että vasemmiston poliittiset johtajat alkoivat mennä heille vieraan identiteettipolitiikan perässä. He puhuivat asioista kuten ihmisoikeudet, ympäristönsuojelu ja sukupuolten tasa-arvo, jotka ovat tärkeitä, mutta niille ei ollut syrjäseutujen konteksteissa enää tarttumapintaa. Sama tapahtui koko Länsi-Euroopassa. Sitten tuli poliitikkoja, jotka yhtäkkiä puhuivatkin heistä, siis pulaan jääneistä valkoisista työläisistä ja toimihenkilöistä. Yllättäen tuo heitä ymmärtävä henkilö olikin radikaalioikealla laidalla. Työläiset ja toimihenkilöt huomasivat: ’Mutta hei! Viimein meistä puhutaan ihmisinä ja ongelmamme tunnistetaan.’ Siinä oli tärkeä sosiaalipsykologinen ulottuvuus.”
”Samaan aikaan Euroopan unioni epäonnistui maahanmuuttopolitiikassa. On hirveän traagista, kuinka paljon maahanmuuttajia ja pakolaisia menehtyi.”
Tähän liittyy myös toinen sosiaalipsykologinen asetelma, että päähänpotkittu valkoinen työväenluokka löysi radikaalipopulistien opastamana itseään alemman ihmisryhmän, maahanmuuttajat. Heistä iso osa edustaa vieläpä vierasta uskontoa. Myös maaseudun näivettyminen kaikkialla Euroopassa on ruokkinut ilmiötä.
Populistit sanovat asioita ääneen
Miksi konservatiiviset arvot kiinnostavat populistiliikkeitä? Yannick Lahden mukaan näyttää siltä, että vasemmiston käsitykset vapaudesta ja perheistä ovat olleet liberaalimpia kuin oikeistossa.
”Oikeistolaiset konservatiivipuolueet ovat tukeutuneet sellaisiin perinteisiin kivijalka-arvoihin kuin koti, uskonto ja isänmaa. Nykyisessä maailmassa, missä ei ole enää virkoja eikä pitkiä työsopimuksia, voi taloudellinen epävarmuus luoda ihmiseen kaipuun johonkin perustavaan tunteeseen. Sellaisia populismi tarjoaa.”
”Omasta mielestäni vasemmisto on epäonnistunut yleisessä ja epäkonkreettisessa humanistisessa puheessaan, jossa pidetään yllä ihmisoikeuksia ja pienempien puolta. Konkreettisessa puheessa on unohdettu työväenluokkaiset kovia kokeneet ihmiset, jotka ovat olleet liikkeen ydin.”
Puhe maahanmuuttajista muuttui
Lahden mukaan New Yorkin terrori-iskut muuttivat poliittisen puheen maissa, joissa on ollut suuria muslimivähemmistöjä. Ennen iskuja marginaalissa olleessa radikaalissa populistisessa puheessa saatettiin puhua epäkunnioittavasti siirtotyöläisistä: ”Nuo marokkolaiset, nuo tunisialaiset, nuo algerialaiset. Hollanti, Belgia ja Ranska ovat esimerkkejä maista, joissa retoriikka on muuttunut ja tilalle on tullut uusi yläkäsite, ’nuo muslimit’.”
Kaikki lähti liikkeelle terrorismin vastaisesta sodasta vuonna 2001, sanoo Lahti. Sen jälkeen Yhdysvaltojen asuntokuplasta johtunut talouskriisi levisi Eurooppaan ja maailmalle. Keskustavasemmistolaiset hallituspuolueet eivät kyenneet reagoimaan 2010-luvun eurokriisiin.
”Juuri siksi eurokriisi synnytti paradoksaalisesti Podemos-puolueen Espanjassa ja Syrizan Kreikassa. Tämä oli seurausta perinteisten hallituspuolueiden täydellisestä kykenemättömyydestä toimia tilanteiden vaatimalla tavalla.”
Lahti tarkentaa vielä, että populismi ei ole taloudellisesti heikkojen maiden erityispiirre. ”Esimerkiksi Sveitsissä, Itävallassa ja Alankomaissa on aina ollut tasainen bruttokansantuotteen kasvu ja samaan aikaan populistinen radikaalioikeisto. Nyt kun populistinen retoriikka on yleistynyt, nämä liikkeet ovat saaneet vielä lisää kannatusta.”
Yannick Lahti toistaa, että konservatiivien arvot ovat sellaisia, että niihin voi ankkuroitua helposti. Ihmisten, joilla on huolia sukupolvesta toiseen, on helpompi omaksua kanta, että kaikki ei meille käy ja nämä ovat meidän kivijalka-arvomme. Se on yksinkertaisempi viesti kuin vasemmistolla.
”Mahtavatko työväenpuolueiden poliitikot itsekään tietää, minkä kaiken puolesta he ovat? Tähän liittyy olennaisesti se, miten työ on muuttunut, miten moni työpaikka on lakannut olemasta, miten digitalisaatio toimii moottorina ja robotisaatio korvaa ja muuttaa työtehtäviä.”
Tilanteen arviointi ja kurssinmuutos
Millaisten asioiden ajaminen voisi tuoda liberaalille vasemmistolle kannattajia ja miten näitä tavoitteita pitäisi ilmaista?
”Tutkijana arvioin, että Saksan vasemmistopopulismi antaa osviittaa uudesta suunnasta. Tarkoitan Sahra Wagenknechtin liikettä, ja tämä ei ole kannanotto vaan tutkijan arvio. Tämä liike poikkeaa paljon perinteisestä liberaalista ihmisoikeusnäkökulmasta eikä ole avosylin ihmisiä vastaanottava.”
”Vasemmistopoliitikkojen täytyisi kyetä kertomaan, että maailma on kompleksinen ja vaarallinen paikka. Jonkinlainen prioriteetti on laitettava omalle maanosalle ja omille kulttuurisille arvoille. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vasemmalla on otettu askel kylmempään suuntaan. Tämä on seurausta siitä, että ihmiset liikkuvat eri lailla kuin ovat liikkuneet lähihistoriassa.”
”Tutkijana arvelen, että monia ihmisiä ahdistaa sellainen utopistinen ajatus, että Euroopan vasemmistolaiset voivat hoitaa kaikki maailman ongelmat ja eurooppalaiset voivat maksaa kaikkien kehittyvien maiden ihmisten tulon Eurooppaan.”
Lahti toteaa, että Suomen kontekstissa perussuomalaiset sanovat, että Suomi ei voi olla Euroopan tai maailman sosiaalitoimisto. Tuollaisella banaalilla lauseella he kuitenkin koskettavat ihmisiä, ja juuri siinä vasemmisto on epäonnistunut.
”Arvojeni mukaista ei ole sanoa, että kehitysavusta pitäisi luopua, vaan päinvastoin. Mutta jonkinlainen reality check minun mielestäni vasemmiston pitäisi tehdä (katsoa tosiasioita silmiin, toim. huom.). Esimerkiksi sellainen, että globaalisti pidetään huolta globaaleista asioista, ja Euroopassa olemme ensisijaisesti vastuussa omalle väestöllemme.”
Lahti toteaa, että tällaista poissulkevaa ajatusta on vaikea sanoa ääneen. Hän kuitenkin arvelee, että tuohon suuntaan on pakko mennä. ”Saksalaisen Sahra Wagenknechtin liikkeen nousu on jonkinlainen osoitus siitä, että tälle ajattelulle on kysyntää. On mielenkiintoista, että hänellä on poissulkevaa retoriikkaa nimenomaan maahanmuuttopolitiikassa. Hän on ristiriitainen hahmo, koska häneltä on kuultu myös pro-Venäjä-puhetta. Tämän asian totean tutkijan näkökulmasta.”
Ovatko sananvapaus, humanismi ja oikeudenmukaisuus menneen maailman ylellisyyksiä? Lahti toteaa ihmisenä ja tutkijana, että eivät ole. Se, että näistä perusarvoista puhutaan ja ne herättävät kiistoja, kertoo hänen mielestään siitä, että ne ovat myös radikaalioikeiston mielestä puhumisen arvoisia asioita.
”Luulen, että nämä arvot nousevat vielä kunniaan, ja ne tarvitsevat jonkinlaisen uudelleenpäivityksen.”
Yhteenvetona Yannick Lahti toteaa: ”Liberaalilla vasemmistolla täytyy olla realismia siinä, että tutkitaan ja ymmärretään maailman tilanne ja viestitään sen mukaan. Oikealla esitetään selvästi mikä on ongelma, katsotaan mihin raha riittää ja ketä autetaan ja ketä ei.”
Vasemmalla on painotettu arvoja ilman mitään konkretiaa. Se ei pure suureen osaan ihmisiä, eikä ole vastaus kouraantuntuviin ongelmiin. ”Minusta arvot ovat edelleen relevantteja, tähdellisiä, ja kuuluvat vahvasti länsimaiseen sivistykseen ongelmineen ja tekopyhyyksineen. Ne tarvitsevat päivityksen poliittisella ja yhteiskunnallisella tasolla.”
”Vasemmistopuolueet voivat onnistua kestävästi sekä maapallon elämän että ihmisoikeuksien kannalta, jos ne eivät ylenkatso ihmisiä, jotka äänestävät populistista radikaalioikeistoa. Täytyy ymmärtää, minkä takia ihmiset kokevat populismin lumouksen niin vahvana. Autenttisia arvoja ei tarvitse hylätä. Sukupolvesta toiseen täytyy aina jollain lailla määritellä tietyt asiat uudelleen. Kaikki muuttaa muotoaan, se on sellainen ihmiskunnan sosiologinen evoluutio.”
Yannick Lahti on Bolognan yliopistosta vuonna 2022 tohtoriksi väitellyt ja Helsingin yliopistossa tutkijatohtorina toiminut populismin ja poliittisen viestinnän tutkija ja asiantuntija. Hän on kirjoittanut eurooppalaisesta ja yhdysvaltalaisesta populismista eri medioihin ja kommentoinut aihetta vuosien ajan tv:n ajankohtaisohjelmissa. Hän on julkaissut yhteistyössä palkitun veteraanitoimittaja-tietokirjailija Matti Mörttisen kanssa teokset Populismin anatomia (2023) ja Politiikan pinnan vangit (2024), jotka ovat saaneet runsaasti huomiota tiedotusvälineissä.
