Yliopistolain toinen pykälä sanoo: ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.” (lihavointi toimituksen)

Kun tutkija kertoo julkisuudessa tutkimustuloksistaan, hän suorittaa lakisääteistä velvollisuuttaan toimia vuorovaikutuksessa yhteiskunnan kanssa ja pyrkiä vaikuttamaan. Tuntuu kohtuuttomalta, että siitä voi seurata viharyöppy. Tätä käsitellään Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman toimittamassa kirjassa Kun tutkija kohtaa vihaa.

Yhteiskuntatieteilijät Kotilainen ja Vuorelma eivät myönnä itse kohdanneensa tutkijoina varsinaista vihapuhetta. Palautetta on toki tullut. Vuorelma on tuttu kasvo tv-kommentaattorina. Hän saa jokaisen esiintymisen jälkeen palautetta, josta noin 90 prosenttia on positiivista. Loppu on rakentavalla tavalla kriittistä.

Kotilainen ajattelee säästyneensä vihapuheelta, koska hänen tutkimusaiheensa, kuten kansainväliset kriisit, sota ja sen kuvastot, eivät ole niin yksiselitteisesti politisoituneita. On hän tietenkin sotia tutkineena saanut aikoinaan osansa ”mitä sinä tyttö pieni sodasta voit tietää” -retoriikasta.

Vihapuhetta kirvoittaneet tutkimukset ovat viime vuosina olleet erityisesti maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen tai sukupuoleen liittyviä. Myös metsäntutkimus, ravitsemustiede ja lääketiede saattavat poikia vihapuhetta. Uutena ilmiönä voidaan pitää vihaa, joka on kohdannut niitä tutkijoita, jotka ovat lausuneet jotain epäsuosittua koronapandemiasta.

TUTKIJOIDEN KOHTAAMA VIHAPUHE ja häirintä on ilmiönä vuosisatoja vanha. Historiallisia näkymiä teemaan tuovat Miikka Vuorelan sekä Ari Turusen ja Petri Laukan artikkelit.

Reetta Pöyhtäri valottaa digitaalisten alustojen monimutkaista ja ristiriitaistakin toimintaa. Suvi Ronkainen kirjoittaa otsikolla Vihan erilaiset kohtaamiset siitä, miten hänen polkunsa väkivallan ja sukupuolen tutkijana on edennyt.

Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro on uransa aikana kohdannut laajan skaalan Venäjän tutkijaan liitettyjä ennakkoluuloja. Karin Creutz pohtii artikkelissaan mahdollisuutta osallistua julkiseen polarisaatiota käsittelevään keskusteluun ilman, että itse päätyy osaksi polarisaation dynamiikkaa.

Historiantutkija Oula Silvennoiselle valkeni, että syy siihen, miksi hänet nimettiin kommunistiksi, juonsi pinnan alla kyteneeseen taisteluun kansakuntamme historiasta ja muistista. Naistutkijoihin kohdistuu erityistä vihaa ja sen muodot ovat erilaisia kuin ne, joita miestutkijat saavat osakseen. Tuija Saresma avaa vihapuheen sukupuolittuneisuutta.

Filosofi Panu Raatikaisen tutkimukset eivät yleensä herätä lukijoissaan aggressioita. Sen sijaan vihaa seuraa Raatikaisen aktiivisesta osallistumisesta yhteiskunnalliseen keskusteluun eri foorumeilla. Ulla Tuomarla analysoi artikkelissaan, millaisia ilmenemismuotoja vihapuheella on. Se ei aina ole ilmeisen vihaista, vaan voi olla puettuna vaikkapa ironian kaapuun.

Kirjan viimeisessä artikkelissa Annamari Huovinen ja Reetta Kettunen pohtivat, kuka auttaa ja kenen pitäisi auttaa vihapuheen uhria.

VIHA, JOTA TUTKIJAT KOHTAAVAT, on osittain eri asia kuin poliitikon tai muun julkisuuden henkilön kohtaama viha. Kotilaisen mielestä poliitikko on työhön ryhtyessään tehnyt valinnan olla henkilönä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Tutkija sen sijaan voi ajatella, että julkisen puheen pitäisi keskittyä ainoastaan hänen tutkimuksensa sisältöön. Julkisuus ja etenkin negatiivinen ja henkilöön menevä julkisuus voi tulla yllätyksenä.

Vuorelma tuo esiin neljä näkökulmaa, jotka liittyvät tutkijan erityiseen rooliin. Ensinnäkin tieteen pitää olla vapaata. Tutkija on esillä ammatillisista syistä välittämässä tutkittua tietoa, eikä esimerkiksi omaan identiteettiinsä liittyen. Jos tutkija kohtaa paljon uhkaa, se saattaa vaikuttaa hänen käytökseensä niin, että hänen tutkimustuloksiaan ei ehkä enää jatkossa saada yhteiskunnan käyttöön. Pahimmillaan viha ja häirintä vaikuttaa siihen, millaisia asioita ylipäätään halutaan tutkia.

Kotilainen ja Vuorelma eivät muista, että heidän omat työnantajansa olisivat antaneet erityistä perehdytystä tai toimintamalleja vihapuheen ja häirinnän kohtaamiseen. Kotilaisella on hyvä kokemus entisestä esihenkilöstään Ulkopoliittisessa instituutissa. Tämä suhtautui empaattisen huolehtivasti alaisiinsa eritoten silloin, kun nämä saivat negatiivista palautetta.

Molemmat ovat yhtä mieltä siitä, että yliopistojen tutkijakouluissa olisi tarpeen olla opintokokonaisuus, joka käsittelisi tutkijoiden yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Vihapuheen mahdollinen kohtaaminen ja sen selättämisen strategiat olisivat tärkeä keskustelunaihe tuleville tutkijoille, jotta he voisivat toteuttaa ammattiaan rohkeasti ja vapaasti, kuten lakikin vaatii.

Teksti: Hanna Niittymäki

Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma (toim.): Kun tutkija kohtaa vihaa. Umpihanki-sarja 2021. Kirjan voi tilata Rauhanpuolustajien nettikaupasta.