Vuoristo-Karabahin sodan seuraukset – voisiko Suomi toimia rauhanvälittäjänä

Taistelut ovat jälleen leimahtaneet Vuoristo-Karabahin konfliktialueella azerbaidžanilaisten ja armenialaisten joukkojen välillä. Monet asiantuntijat uskovat, että Azerbaidžan on syyllinen konfliktin eskaloitumiseen. Maa kuitenkin kiistää tällaiset syytökset kutsumalla sotilasoperaatiotaan vastahyökkäykseksi.

Kyse ei ole enää vain sotilaallisesta yhteenotosta – tilanne lähestyy humanitaarista katastrofia. Sotilas- ja siviili-infrastruktuuria tuhotaan niin itse konfliktialueella kuin sen ulkopuolella. Satoja sotilaita on kuollut taisteluissa, vaikka tarkkoja ja luotettavia tietoja tappioista on vaikea saada. Osapuolten virallisten tietojen mukaan noin 70 siviiliä on saanut surmansa ja yli 300 loukkaantunut. Monet ovat joutuneet jättämään kotinsa. Taistelujen seurauksena Vuoristo-Karabahin konflikti on siirtynyt uudelle tasolle, ja niillä on suoria vaikutuksia niin Iso-Kaukasuksen alueeseen kuin maailmanpolitiikkaan yleensä.

Tulokseton rauhanprosessi

Ensimmäinen Karabahin sota päättyi kolmen vuoden taistelujen jälkeen toukokuussa 1994. Tulitaukosopimuksen allekirjoittaminen sinetöi Azerbaidžanin tappion. Maa menetti lähes koko Vuoristo-Karabahin autonomisen alueen hallinnan, ja lisäksi alueen ulkopuolelta kokonaisuudessaan viisi ja osin kaksi muuta Azerbaidžanin hallinnollista aluetta. Alueiden azerbaidžanilainen väestö karkotettiin kokonaan. ”Aselepo” neuvoteltiin virallisesti Etyjin Minsk-ryhmän johdolla, johon kuuluvat yhä tänä päivänä Armenia, Azerbaidžan, Italia, Ranska, Ruotsi, Saksa, Suomi, Turkki, Valko-Venäjä, Venäjä ja Yhdysvallat.

Todellisuudessa rauhanvälitys on delegoitu Minsk-ryhmän puheenjohtajistolle Venäjälle, Yhdysvalloille ja Ranskalle. Mutta pitkäaikaisesta rauhanvälityksestä huolimatta poliittista ratkaisua konfliktiin ei ole löytynyt samalla kun tulitaukoa on rikottu toistuvasti. Azerbaidžan on esittänyt syytöksiä Yhdysvaltojen, Venäjän ja Ranskan läheisistä suhteista Armeniaan. Samalla puheenjohtajisto on halunnut ylläpitää olemassa olevaa rakennetta rauhanvälityksessä. Aikakin on ollut Azerbaidžania vastaan, sillä Vuoristo-Karabahin tunnustamattoman valtion rakenteita ja puolustusta on kehitetty vuosi vuodelta.

Vuoristo-Karabah vaikuttaa merkittävästi Armenian ja Azerbaidžanin sisäpolitiikkaan. Azerbaidžanin johto lupasi sotien jälkeisinä vuosina palauttaa menetetyt alueet hallintaansa ja varmistaa paenneen väestön paluun kotiseudulleen. Itseluottamusta syntyi öljyn myyntitulojen kasvaessa, mikä mahdollisti mittavan asevarustelun. Voimapolitiikan tasapaino rakentuu kuitenkin epäsymmetrisesti. Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa olevien viranomaisten valvomilla joukoilla on suotuisampi maantieteellinen sijainti kuin Azerbaidžanin armeijalla sekä Armenian sotilaallinen tuki. Lisäksi Venäjällä ja Armenialla on puolustussopimus, mikä ei kuitenkaan koske Vuoristo-Karabahia. Se suojaa Armeniaa Azerbaidžanin hyökkäykseltä sitä vastaan.

Tuloksettomiin rauhanneuvotteluihin tyytymättömänä Azerbaidžanin hallitus yritti muuttaa tilaa, joka on pysynyt muuttumattomana vuodesta 1994. Huhtikuussa 2016 käytiin neljän päivän pituiset sotilaalliset yhteenotot, jotka johtivat niin sanotun kontaktilinjan pieneen muutokseen Azerbaidžanin hyväksi. “Huhtikuun sota” päättyi suurelta osin Venäjän aktiivisen sukkuladiplomatian ja Minsk-ryhmän puheenjohtajiston sotilaallisten toimien jyrkän tuomitsemisen seurauksena. On täysin mahdollista, että Azerbaidžanin sotilaspoliittisella johdolla ei tuolloin ollut yhtä laajamittaisia tavoitteita kuin tänään. Sotatoimien merkitys piilee siinä, että Azerbaidžanin hallitus pitää edelleen konfliktin ”sotilaallista ratkaisua” mahdollisena. Taistelujen uudelleen syttymistä voidaan pitää virstanpylväänä, joka päättää 1990-luvulta käynnistyneen rauhanprosessin.

Turkin uusi rooli

Turkin ja Azerbaidžanin tiivis sotilaallinen yhteistyö perustuu maiden vuonna 1992 allekirjoittamaan solidaarisuus- ja yhteistyösopimukseen. Vuosien varrella Turkilla on ollut ratkaiseva rooli maan armeijan rakentamisessa, ja tänään Azerbaidžan kykenee korkean teknologian sodankäyntiin muun muassa Turkista ja Israelista hankittujen droonien avulla.

Erityisesti Turkin viimeaikaiset toimet ja rooli tekevät rauhandiplomatian ponnistelut entistäkin hankalammiksi. Heinäkuussa 2020 Armenian ja Azerbaidžanin asevoimien yhteenotot maiden välisellä raja-alueella johtivat sekä sotilaiden että siviilien menetyksiin. Turkki tuki yksiselitteisesti Azerbaidžania samalla kun se kritisoi Armeniaa. Elokuussa Turkki ja Azerbaidžan käynnistivät laajamittaiset sotaharjoitukset. Armenia on syyttänyt Turkkia siitä, että sen ilmavoimat on aloittanut harjoitusten varjolla pysyvän toiminnan alueella, ja arvelee tämän liittyvän taistelujen uudelleen alkamiseen.

Nyt syttyneiden taistelujen aikana Turkin presidentti Recep Tayyip Erdogan on antanut henkilökohtaisesti useita merkittäviä julkisia lausuntoja, jotka näyttävät saavan enemmän tilaa mediassa kuin Azerbaidžanin presidentin Ilham Alijevin lausunnot. Eikä ihme. Turkin rooli on ollut monella tapaa aiempaa suurempi konfliktin edetessä. Se on ainoa Minsk-ryhmän jäsen, joka tukee yksiselitteisesti yhtä konfliktin osapuolta.

Lokakuun alussa Erdogan totesi: ”Tuemme ystävällistä ja veljellistä Azerbaidžania kaikin mahdollisin tavoin ja jatkamme niin. Tämä taistelu jatkuu, kunnes Karabah vapautetaan miehityksestä.” Itse asiassa Turkki tukee Azerbaidžania poliittisesti ja sotilaallisesti. Armenian mukaan turkkilaiset sotilasneuvonantajat valvovat osittain Azerbaidžanin armeijan operaatioita, etenkin ilmahyökkäysten osalta. Myös Minsk-ryhmän puheenjohtajiston virkamiehet ovat esittäneet tietoja, joiden mukaan Turkki olisi fasilitoimassa palkkasoturien siirtämistä Syyriasta Azerbaidžaniin. Viranomaiset Bakussa ovat kiistäneet kaikki nämä väitteet.

Uudet rauhanvälityksen muodot?

Tässä konfliktin uudessa todellisuudessa Venäjän ja muiden puheenjohtajistoon kuuluvien valtioiden sukkuladiplomatia Jerevanin ja Bakun välillä on riittämätön. On selvää, että sotilaallisten toimien lopettamiseksi ja poliittisen ratkaisun löytämiseksi välittäjien tulisi käydä vuoropuhelua myös Turkin johdon kanssa. Tietenkin tämä voisi johtaa tilanteeseen, jossa neuvotteluprosessin jatkaminen nykyisessä muodossaan on mahdotonta. Onkin kysyttävä, mitkä valtiot voivat olla edustettuina uudistetussa välitysryhmässä.

On mahdollista, että Minsk-ryhmän sijasta saadaan täysin uusi rauhanvälityksen muoto, vaikka tässä vaiheessa onkin vielä liian varhaista spekuloida asialla. Mutta jos Minsk-ryhmä, jolla on YK:n mandaatti, pysyy jatkossa välityksen perustana, Turkin aseman kyseenalaistaminen voi antaa mahdollisuuksia muille jäsenille lisätä rooliaan neuvotteluprosessissa.

Muutoksen tulisi olla tasapainossa konfliktin realiteettien kanssa, koska neuvotteluprosessiin osallistuvien valtioiden liian suuri määrä voisi hämärtää yksityiskohtaista keskustelua ratkaisusta. Tässä muutoksessa on otettava huomioon myös Venäjän edut, joilla on monin tavoin keskeinen rooli Etelä-Kaukasian turvallisuudelle. Ainoastaan Turkin sisällyttäminen neuvotteluprosessiin tarkoittaa, että Venäjän on koordinoitava lähestymistapojaan Vuoristo-Karabahin konfliktiin neljän Nato-maan kanssa. Tämä on erittäin ongelmallista alueen herkälle “voimatasapainolle”.

Venäjän liittolaisen Valko-Venäjän sisällyttäminen neuvotteluihin olisi ihanteellinen vaihtoehto Moskovalle, mutta tällä hetkellä maan poliittinen tilanne on epävakaa. Lisäksi Valko-Venäjä ei nauti Armeniassa ja Azerbaidžanissa täyttä luottamusta. Armenia on huolissaan nykyaikaisten voimakkaiden valkovenäläisten aseiden, kuten Polonez-raketinheittimen, toimittamisesta Azerbaidžaniin, ja Bakulle Valko-Venäjä on edelleen pääasiassa Armenian, kuten myös Venäjän, sotilasliittolainen Kollektiivisessa turvallisuusjärjestössä.

Suomi voisi täyttää tyhjiön

Ehkä kaikkien Minsk-ryhmän osallistujien joukosta Suomi on sopivassa, suhteellisen neutraalissa asemassa mahdolliselle osallistumiselle laajennettuun neuvotteluasetelmaan. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että Suomi ei virallisesti kuulu sotilasliittoihin. Huolimatta maan tiiviistä yhteistyöstä Naton kanssa se on edelleen riittävän kaukana allianssista nauttiakseen jonkin verran Venäjän luottamusta, toisin kuin vaikkapa Ruotsi. Tämä luo merkittävän mahdollisuuden Suomen diplomaattiselle rauhanvälitykselle Vuoristo-Karabahin konfliktissa.

Toisin kuin muilla Minsk-ryhmän jäsenillä Suomella ei myöskään ole poliittisia intressejä Etelä-Kaukasiassa. Suomi tunnetaan maailmalla osallistumisestaan rauhanturvaoperaatioihin sekä Ahvenanmaan itsehallintomallista alueellisen konfliktin onnistuneena ratkaisumallina, jota usein suositellaan myös Vuoristo-Karabahin konfliktin ratkaisemiseksi. Suomen osallistuminen Bakun ja Jerevanin välisiin suoriin neuvotteluihin olisi hyvä foorumi testata lokakuussa 2020 toimintansa aloittaneen Suomen ulkoministeriön alaisen rauhanvälityskeskuksen valmiuksia.

Sotatoimien edelleen jatkuessa on tietysti ennenaikaista sopia seuraavien rauhanneuvottelujen muodosta ja kokoonpanosta. Konkreettiset päätökset tehdään taistelujen laannuttua vallitsevan uuden tilanteen perusteella. Huolimatta siitä, että 10. lokakuuta Azerbaidžanin ja Armenian ulkoministerit pääsivät Venäjän välityksellä sopimukseen humanitaarisesta tulitauosta, sotilaallinen toiminta ei ole täysin pysähtynyt.

Samassa lausunnossa Azerbaidžanin, Armenian ja Venäjän ulkoministerit vahvistivat, ettei itse neuvotteluprosessiin ole tulossa muutoksia. Tämä voi tarkoittaa, että neuvottelurakenteissa ei tapahdu nopeita muutoksia päätoimijoiden vastustuksen vuoksi. Mutta jo muuttunut status quo paikan päällä voi vaatia rauhanvälitykselle toimivia uusia vaihtoehtoja, jotka johtaisivat konkreettisiin tuloksiin ja estäisivät uuden Vuoristo-Karabahin sodan syttymisen.

Teksti: Vadim Murashov
Kartta: Le Monde diplomatique