Eduskunta hyväksyi kesähelteillä Suomen ja Yhdysvaltojen välisen puolustusyhteistyösopimuksen eli DCA-sopimuksen. Käsittely oli siinä mielessä symbolinen, että eduskunnalla ei ollut mahdollisuutta muuttaa viime joulukuussa valmiiksi neuvotellun sopimuksen sisältöä. Kyse oli ”ota tai jätä” -pelistä.
DCA-sopimus ei ollut pakollinen seuraus Suomen Nato-jäsenyydestä, kuten Ulkopoliittisen instituutin tutkija Joel Linnainmäki toteaa. Toisaalta, on vaikea tietää, oliko Suomella todellisia vaihtoehtoja sen jälkeen, kun maamme liittyi pikavauhtia Natoon. Yhdysvallat on solminut vastaavia sopimuksia myös monien muiden kuin Nato-maiden kanssa. Täsmällinen lukumäärä ei ole julkista tietoa, mutta tekoäly Chatgtp:n mukaan niitä on solmittu noin 130. Lukumäärä on saattanut nousta tästäkin aivan viime aikoina.
Suomalaisessa lehdistössä on kirjoitettu DCA-sopimuksesta vain vähän, mikä ihmetyttää tavallista tallaajaa. Onhan kysymys hyvin merkittävästä sopimuksesta, jossa Suomi luovuttaa puolustusta ja turvallisuutta koskevaa päätäntävaltaa Yhdysvalloille. ”Samalla Suomi asettaa itsensä Yhdysvaltojen intressien käyttöön”, sanoo Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro. Hänen mukaansa Yhdysvaltojen intresseihin sisältyy sotilaallisen vaikutuksen lisääminen arktisella alueella Venäjän haastamiseksi. Tämän toteuttamiseksi Suomen sijainti liittolaisena ja joukkojen alustana on ihanteellinen. Kangaspuro sanoo, että ensimmäistä kertaa Suomi on Venäjän ja Yhdysvaltojen etupiirikamppailun osa.
DCA-sopimus menee monissa yksityiskohdissa pitemmälle kuin paljon parjattu YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa aikoinaan. Rauhansopimukseen kuuluneen Porkkalan palautuksen jälkeen Suomessa ei ole ollut yhtäkään neuvostosotilasta, eikä Suomi pitänyt yhteisiä sotaharjoituksia Neuvostoliiton kanssa. Sen YYA-sopimus kuitenkin sai aikaan, että Neuvostoliittoa tai venäläisyyttä ei saanut arvostella leimautumatta neuvostovastaiseksi. Tänään on pelko siitä, että Yhdysvaltojen kanssa tehtävän yhteistyön arvostelusta saa myös syvän leiman otsaansa. Tästä saisi mielenkiintoisen pohdiskelun sanan ”suomettuminen” merkityksestä eri historiallisissa tilanteissa. Voisi kuvitella, että tulevaisuudessa meidän aikamme saattaa näyttäytyä varsin suomettuneelta, toki eri ilmansuuntaan kuin termin syntytilanteessa.
Yhdysvaltalaisjoukoille vapaat kädet toimia Suomessa
DCA- sopimus on laaja asiakirja, joka monelta osin menee hyvin yksityiskohtaiseksi, toisaalla taas jättää asioita auki. Keskeistä on, että se antaa yhdysvaltalaisjoukoille vapaat kädet liikkua Suomessa ilman passia, ilman viisumia, ilman kansainvälistä ajokorttia. Varsinaisesti joukot sijoittuvat viidelletoista olemassa olevalle sotilasalueelle, mutta niillä on oikeus myös perustaa tiloja, joihin suomalaisilla ei ole pääsyä.
Yhdysvallat voi rakentaa sotilasalueille rakennuksia tai muuttaa vanhoja omien tarkoitusperiensä mukaan. Vapaa pääsy on lentokentille, satamiin ja silloille, muun muassa. Tämä koskee myös yksityisiä, kaupallisia sopimustoimittajia, mikä antaa niille kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemen mukaan epämääräisen aseman. Lisäksi DCA-sopimuksen mukaan yhdysvaltalaisjoukoilla on oikeus toimia sovittujen tilojen ”välittömässä läheisyydessä” ja jopa ”välittömän läheisyyden ulkopuolella”. Mikä on välitön läheisyys, ei selviä sopimuksesta, mutta ilmeisesti tarvittaessa koko Suomi on yhdysvaltalaisjoukkojen temmellyskenttä.
Etukäteen sijoitettavalle kalustolle on ilmoitusvelvollisuus, mutta Suomella ei ole mahdollisuutta tarkastaa konttien ja sotilasajoneuvojen sisältöä. Näin ollen, suomalaisten
on vain uskottava, että maahamme ei tuoda esimerkiksi ydinaseita. Ydinasekysymys onkin kiinnostava, sillä Suomen lainsäädännön mukaan Suomen maankamaralla ei saa olla ydinaseita. DCA-sopimuksessa ei oteta ydinaseisiin kantaa, mutta todetaan, että Yhdysvaltojen on kunnioitettava Suomen lainsäädäntöä. Lisäksi Suomi lähetti ydinaseet kieltävän nootin neuvoteltaessa Nato-jäsenyydestä ja sen SOFA-sopimuksesta, joka määrittää natojoukkojen oikeuksia isäntämaassa. Vastaavaa noottia ei kuitenkaan lähetetty DCA-neuvotteluihin. Onkin syytä kysyä, miksi.
Nykyisessä militarisoidussa ilmapiirissä kaikkea perustellaan turvallisuudella. Nato-jäsenyys ja DCA-sopimus tuovat monille turvallisuudentunnetta, vaikkakin se perustuu pelotteelle ja väkivallan käytön uhalle. DCA-sopimus on kirjaimellisesti puolustusyhteistyösopimus, ja sen on tarkoitus suojata Suomea Venäjän uhalta. Mutta samalla monet sen pykälät tekisivät Yhdysvalloille helpoksi hyökkäämisen Suomen kamaralta Venäjälle, jos sellainen tilanne tulisi vastaan. Onko puolustussopimus siis myös hyökkäyssopimus? Markku Kangaspuro sanoo, että puolustuksen ja hyökkäyksen välinen raja voi olla kuin veteen piirretty viiva, niitä on usein vaikea erottaa toisistaan.
Emeritusprofessori Martti Koskenniemi huomauttaa, että meitä edelleen sitovat YK:n peruskirjan kielto hyökkäyssodan aloittamiseen, eikä Nato-jäsenyys myöskään ole pyyhkinyt pois suomalaista sotaa ja rauhaa koskevaa päätöksentekoa.
Kansainvälisen oikeuden emeritusprofessori Martti Koskenniemi (vasemmalla). Kuva: Sanna Lehto.
Aleksanteri-instituutin johtaja Markku Kangaspuro (oikealla). Kuva: Veikko Somerpuro.
Rikosoikeudellinen toimivalta puhuttaa
Suurimman keskustelun Suomessa DCA-sopimuksen ympärillä on synnyttänyt rikosoikeudellinen toimivalta. Kumman maan lain mukaan sotilas tuomitaan, jos hän tekee rikoksen Suomessa? Nato-jäsenyydessä asiaa säätelee niin sanottu SOFA-sopimus, jonka Suomi on hyväksynyt jo aiemmin. Siinä sovitaan säännöistä, jotka koskevat Nato-joukkojen oleskelua vieraassa maassa, muun muassa rikosoikeudellisesta näkökulmasta. Kahdenvälisessä DCA-sopimuksessa puututaan samaan asiaan, osin kumoten SOFA:n periaatteita, sanoo emeritusprofessori Koskenniemi.
Jos vieraan maan sotilas tekee sellaisen rikoksen, että se on määritelty rikokseksi vain toisen maan lainsäädännössä, oikeustoimiin ryhdytään siinä maassa, jonka laki tuomitsee teon. Tämä voisi koskea esimerkiksi vakoilua. Toinen tapaus koskee virallisessa tehtävässä tapahtunutta rikosta. Tällöin rikos tuomitaan joukot lähettäneen maan sotilastuomioistuimessa sekä SOFAn että DCA:n mukaan. Ongelmana on, että missään ei ole määritelty, mikä on virallinen tehtävä, ja sen päättää yksinomaan Yhdysvallat.
Kolmas on tapaus, jossa DCA pyörtää sen menettelyn, jonka Suomi juuri neuvotteli SOFAssa. SOFAn mukaan asemamaa – tässä tapauksessa Suomi – saa laajahkon oikeudellisen vallan vapaa-aikana tapahtuneisiin rikoksiin. Mutta DCA:ssa Suomi luopuu tästä vallasta. Jos yhdysvaltalaissotilas vaikkapa syyllistyy raiskaukseen vapaa-ajallaan
kostean kapakkaillan jälkeen, sotilas tuomitaan Yhdysvaltojen lain mukaan. Sopimuksen mukaan Suomi voi erityisissä tapauksissa ottaa itselleen takaisin tuomiovallan, mutta jää määrittelemättä, mitä nuo tilanteet voisivat olla.
On selvä, että Yhdysvallat ei halua sotilaidensa tuomitsemista muiden maiden lakien mukaan. Yhdysvallat ei myöskään ole jäsenenä sotarikoksia käsittelevässä Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä. Sillä on kuitenkin ollut ongelmia 1950-luvulta saakka niissä liittolaismaissa, joissa on yhdysvaltalaisjoukkoja, muistuttaa Koskenniemi. Esimerkiksi Saksassa, Japanissa ja Etelä-Koreassa on ollut useita rikostapauksia, jotka on pääsääntöisesti käsitelty yhdysvaltalaisen lainsäädännön mukaan. Yhdysvaltoja on usein syytetty liian lepsusta suhtautumisesta sotilaidensa tekemiin rikoksiin ulkomailla.
Suomen ja Yhdysvaltojen välinen DCA-sopimus on voimassa kymmenen vuotta, ellei sitä sen jälkeen jatketa.
USA:n tulevat tukikohdat pohjoismaissa
