Tämä essee ei suostu reunahuomioksi vaan on manifesti nautinnon kautta kasvamisesta. Ehdotan, että innostutaan aluksi ajatuksesta, että nauttiminen on kärsimisen vastakohta niin silloin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat varmasti töissä nautinnolla.
Käsitetaiteilijana sytyn italialaisen filosofi Giorgio Collin ajatuksesta, että ”filosofia ja taide ovat ekstaasin tekniikoita.” Allekirjoitan salamaniskusta Collin tutkiman saksalaisen filosofi Friedrich Nietzschen ajatuksen siitä, että kaikki totuus riippuu näkökulmasta. Absoluuttinen totuus on kuollut. Vaviskaa valeuutiset ja eläköön keskustelu! Tässä esseessä tykimmin donkkaavat ruohonjuuren, kolmannen sektorin ja kansalaisyhteiskunnan totuudet. Suvaitsevaisuuden, demokratian ja uteliaisuuden nimissä on kiinnostavaa tarkastella muitakin totuuksia kuten Perussuomalaisten periaateohjelmaa.
15. huhtikuuta joukko määrätietoisia taiteilijoita marssi Helsingin kylmässä keväässä. Laitettiin käyntiin luovien alojen Kivi voittaa sakset perus-mielenosoitus. Käveltiin puuskamaisessa innostuksessa Rautatientorilta Espan lavalle. Kannoin kylttiä, jossa luki ”Loppu kulttuurin marginalisoimiselle”. Tunnistin muutaman pauhaavan suun: elokuvaohjaajan, kirjailijan ja näyttelijän. Hurrasimme joukkovoimalle ja hyville puhujille. Kulttuurin ahdinko ahdisti. Samaan aikaan Suomen hallitus piti budjettiriihtä tien toisella puolella.
Tänään tiedämme, että Kokoomuksen Petteri Orpon ja perussuomalaisten Riikka Purran hallitus on leikannut kaikkein heikompiosaisilta, kulttuurista ja kansalaisten itsenäisestä
toiminnasta sekä kansalaisyhteiskunnan rahoituksesta historiallisen kovalla kädellä. ”Koska on pakko”, sanoo valtionvarainministeri Riikka Purra.
Kymmenille merkittäville siviiliyhteiskunnan yleishyödyllisille kansalaisjärjestöille, kaikki suomalaiset rauhanjärjestöt mukaan lukien keväällä 2024 ilmoitettiin kaiken valtionavustuksen lopettamisesta.
Näyttää vahvasti siltä, että politiikka on töissä kärsimyksellä. Keväällä 2024 uutiset leikkauksista nousivat ihmisten tietoisuuteen kuin rotat kaduille Camus´n Rutossa. ”…kaikkialla oli rottia, kasoittain rikkatynnyreissä tai pitkinä riveinä katuojissa.”, kirjoittaa Albert Camus. Ranskalainen kirjailija kuvailee hyvin kirjassaan ”Rutto” (La Peste, 1947) kollektiivista kärsimystä, jonka yhteiskunta joutuu kohtaamaan. Onpa ajankohtaista! Camus saa minut ymmärtämään jotain siitä, mitä yhteinen kärsimys saa aikaan yhdessä ihmisessä ja koko yhteisössä. Kirjassa rottien lisäksi myös ihmisiä saa surmansa ihmisen oman toiminnan takia. Meillä suomalaisilla on kokemusta eristämisestä ja kärsimyksestä toista maailmansotaa tuoreemmin – viimeksi koronasta. Kärsimystarina saa tänään jatkoa populistisen oikeiston leikkauspolitiikan ankaralla yhteiskunnallisella jalostamisella ja kurjistamisella.
Rauhan aktivistina ja ajattelevana ihmisenä järkytyn Riikka Purran viestistä, että ”Leikkauksille ei ole vaihtoehtoja.” Tuntuu, ettei tätä Suomea ole tarkoitettu minulle.
Uusliberalistinen ajattelu, joka korostaa yksilön vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, on vallannut poliittisen kentän. Valtionavustusten leikkaukset ovat suora hyökkäys kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Ne uhkaavat demokratian perustaa ja heikentävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta.
Allekirjoitan Kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunta KANE:n kuvaaman vaaran siitä, että autonomian ja resurssien puutteesta epävarmuuden täyttäessä näkökulmat, on melkein mahdotonta haastaa vääränlaista politiikkaa. Kärsimys vie mehut ja kyvyn ajatella toisin. Epävarmuus saa aikaan sen, että tuntuu kuin vain toistaisi omaa onnetonta tilaa, rahapulaa, pienuutta ja kaiken mahdottomuutta. Jää paha levy päälle. Eivätkö köyhät, kaikkein heikoimmassa tilanteessa olevat ja luuserit siksi ole koskaan tehneet vallankumousta?
Nauttiminen on kärsimisen vastakohta, mutta miten kurjuudessa ja onnettomassa tilanteessa kuten vaikka rahapulassa voisi vaihtaa kärsimys-moodista nautiskeluun? Jos, kuten alussa väitin hurmos, kiihko, huuma ja ekstaasi ovat töissä nautinnolla, olisi varmaan parasta kysyä niitä avuksi, ei huijaamaan vaan antamaan vaihtoehtoista näkökulmaa pääsemään irti kurjuudesta ja sen yksisilmäisestä maailmankaikkeudesta.
Kun oivaltaa, että ei ole mitään menetettävää, kun viimeiset valtionavut on viety, saattaa marginaalissa koettu loppu ja kuolema vapauttaa löytämään kärsimyksen ja epävarmuuden täyttämässä todellisuudessa kokonaan uuden, radikaalin näkökulman tai ulospääsyn sellaiseen, jota ei ole ollut ennen olemassa, jota ei aikaisemmassa normaalissa pystynyt hahmottamaan tai saanut sanoa ääneen. Oliko Pierre Bourdieu oikeassa kirjoittaessaan kenttäteorian, jossa kaikki uusi löytyy marginaalista, kunnes joutuu taas palaamaan sinne missä oli syntynytkin?
Meille taiteilijoille, jotka kohtaamme tätä luovaa kuolemaa työksemme ja olemme saaneet siihen koulutuksen saatamme olla nyt arvaamattoman tarpeellisia fasilitaattoreita kansalaisyhteiskunnalle, joka kamppailee nyt elämästä ja kuolemasta. Me taiteilijat olemme käyneet monta kertaa ”toisella puolella”, tulleet aina takaisin ja kehittäneet absoluuttisen totuuden kaveriksi pluralistisia ja inklusiivisia vaihtoehtoja.
2024 historiallisen ankara julkisten tukien ja avustusten leikkaaminen olisi voitu estää, jos Orpo-Purran hallituksen ajatus vapaudesta ei olisi tarkoittanut vain rahalla ostettavaa tilaa tai jos valtaeliitin maailmankuva ei olisi perustunut vain vahvojen valtaan. Ahdinko ja kärsimys olisi voitu estää, jos poliittiset puolueet eivät olisi luopuneet konsensuksesta turvata kansalaisjärjestöjen toimintaresursseja, kun vapaa-ajan sektorin rahoitusriippuvuus rahapeleihin arvioitiin uudelleen. Kurjistaminen olisi voitu estää, jos me, olisimme itse olleet joukkovoimaisempia ja vaihtoehtomme olisi ollut kovaäänisempi ja konkreettisempi.
Kesällä (6.6.2024) Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen kansalaisjärjestöjen toimintaedellytysten kehittämisestä. Riikka Purra kutsuu tätä kansalaisjärjestöstrategiaksi. Kansalaisjärjestöjen suora reaktio uuteen strategiaan oli tyrmäävä. ”Valtioneuvoston hyväksymä kansalaisjärjestöstrategia on mitätön laastari jättileikkausten repimään haavaan”, sanovat Suomen nuorisoalan kattojärjestö Allianssi, Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry, Suomen kehitysjärjestöjen kattojärjestö Fingo, SOSTE Suomen sosiaali- ja terveys ja Suomen Olympiakomitea, julkaisussaan (7.6.2024).
Uuden strategian mukaan valtionavustuksia laajennetaan aiemmin kohdennetuista avustuksista yleisavustuksiin ja eräille (ei kaikille) kansalaisjärjestöille tehtävien lahjoitusten verovähennyskelpoisuutta lisätään.
Järjestöt kritisoivat myös prosessia, jolla uusi strategia valmisteltiin. Järjestöjen julkaisun mukaan ”strategia valmisteltiin kevään 2024 aikana kiireellä ja tuomatta poliittisia päättäjiä, virkavalmistelijoita tai kansalaisjärjestöjen edustajia kertaakaan yhteen saman pöydän äärelle.”
Joskus kauan aikaa sitten luulimme vielä elävämme litteällä alustalla ja pelkäsimme sen laidalta putoamista. Paperin laidoilta voi loppua tila kirjoittaa ja piirtää, ajatella.
Tampereen yliopistossa tutkijatohtorina työskentelevä Laura Piippo kirjoittaa marginaaleista kirjassa Paperinen avaruus (2020). Piipon mukaan ” Yhteiskunnallis-kulttuurisessa kontekstissa marginaalin ja keskuksen käsitteet kytkeytyvät erityisen vahvasti erilaisiin valtasuhteisiin ja tätä kautta kirjallisuuden marginaali erilaisiin vähemmistökirjallisuuksiin. Tässä mielessä marginaalin käsitteeseen liittyy myös ulossulkemista, kärsimystä ja väkivaltaa.”
Onko marginaalissa oleminen poissaolemista? Kun ei olla keskellä ja ytimessä ollaan sivussa tai ei missään. Onko marginaali loppumista, jonkun asian päättymistä, kuolemaa vai onko marginaali jonkun toisen logiikan, ajatusmallin, ideologian ja ymmärtämisen paikka, uuden alku ja toisinajattelun tila? Onko marginaalissa eläminen nietzscheläistä kärsimyksen kautta kasvamista? Kysyin tekoälyltä. Se vastasi, että varsinainen teksti alkaa heti marginaalin jälkeen.
