Kalenteri muistuttaa deadlinesta. Pää on tyhjä ja samanaikaisesti ääriään myöten täynnä. Turvallisuus- ja sosiaalipolitiikkaa tai työelämää koskevat uutisoinnit saavat verenpaineen nousemaan, ja mieleen muodostuu epäuskoinen kysymys: ”Voiko tämä oikeasti, siis ihan oikeasti, olla totta?” Tosiasiassa mieleni kuitenkin työstää muuta.
Arkeni kuluu pitkälti Suomeen yksin tulleiden alaikäisten parissa. Nämä nuoret ovat kaukana kotoa ja perheestään, yksin. Monet heistä ovat ottaneet vastuuta perheestään jo usean vuoden ajan ja tekevät sitä myös nyt. Heillä on lyhyitä oleskelulupia ja jatkuva huoli siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu ja mikä on perheen tilanne. Heillä on haaveita tulevaisuudesta, epärealistisiakin, kuten nuorilla kuuluu ollakin. Heillä on kiire, he ovat malttamattomia – tulee oppia suomea, saada koulutus ja päästä töihin, jotta voi mahdollisimman pian auttaa perhettä. Samanaikaisesti he ovat ehkä ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa voivat elää melko turvallisessa ympäristössä ja keskittyä unelmien toteuttamiseen, olla nuoria.
Harjoittelemme yhteistä arkea, opimme toisiltamme, etsimme kompromisseja ristiriitoihin ja opettelemme asioiden hoitamista suomalaisessa järjestelmässä. Kompastelemme väärinymmärryksiin kielen vuoksi tai koska meillä on eri käsitys tutunkin sanan sisällön merkityksestä. Kohtaamani nuoret ovat toisinaan kuin lapsia karkkikaupassa, riehakkaita ja itsekkäitäkin tai hyvin sidottuja opittuihin perinteisiin, niin hyvässä kuin pahassakin. Heidän asenteisiinsa ja suhtautumiseensa ympäristöön vaikuttaa paljon se, mitä he ovat oppineet perheissään ja mitä kokeneet matkalla, ja ennen kaikkea se, kuinka heidät kohdataan Suomessa. Jokainen meistä osaltaan vaikuttaa heidän kokemaansa; meillä on mahdollisuus joko onnistua tai epäonnistua.
Iltaisin toivotellessani lapselleni kauniita unia mietin, että näillä nuorilla, heidän äideillään, isillään tai sisaruksillaan, ei siihen ole mahdollisuutta. Näiden nuorten kohtaamiset nostavat ajatuksiini yhä useammin sen, mikä on kaiken perusta ja mahdollistaja: Rauha. Sana, jonka sisältö on valtavan suuri ja jota valitettavasti me Suomessa usein pidämme itsestäänselvyytenä.
Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.
