Suomen vahvuutena on pidetty kansalaisyhteiskuntaa. ”Tuhansien yhdistysten luvattu maa” on kulunut ilmaisu, joka kertoo, että kansalaisilla on ollut autonomian ajoista saakka mahdollisuus ajaa tärkeinä pitämiään asioita yhdessä muiden kanssa. Kansalaistoiminnalla on lujitettu demokratiaa, edistetty sivistystä ja luotu hyvinvointia. Työn tuloksista on syystäkin oltu ylpeitä.
Maita, joissa kansalaisyhteiskunta ei ole päässyt syntymään, on totuttu surkuttelemaan hieman alentuvasti – jopa Venäjän nykyisiä toimia on selitetty myös kansalaisyhteiskunnan puutteella.
Järjestöjen merkitys kansakunnan kehitykselle on tunnustettu. Luotiin tukijärjestelmiä, joiden ansiosta vapaaehtoisten tekemä työ saattoi jatkua ja kehittyä. Olen toiminut vuosikymmenten mittaan lukuisissa järjestöissä. Ne ovat saaneet julkista rahaa, ja voitiin puhua vapaasta kansalaistoiminnasta. Vapaa innovointi on näin ollut mahdollista. Tuen käyttöä on toki kontrolloitu jälkeenpäin. Yleensä toimintakertomus on ollut riittävä selvitys siitä, mihin rahaa on käytetty.
Tukijärjestelmä on murtumassa. Lyhytnäköinen kamreeriajattelu on ottanut vallan. Yhä enemmän tuetaan vain hankkeita, jolloin rahoitus on lyhytaikaista ja niille asetetaan jokin mitattava vaikutus. Toiminnan tuotteistaminen ja kaupallistaminen on yksi keino hankkia varoja, mutta se on usein mahdottomuus. On asioita, joita ei voi ostaa ja myydä. Hankerahojenkin anominen on oma taitolajinsa. Monissa järjestöissä ei ole ihmisiä, jotka sitä edes osaisivat hoitaa. Monasti vielä julkinen valta sanelee ehtoja toiminnalle, jolloin ei enää voida puhua vapaasta kansalaistoiminnasta.
Myös toiminnan vaikutusten arviointi on oma lukunsa: järjestö voi tuottaa parhaimmillaan ihmisille yhteisöllisyyttä, vaikutusmahdollisuuksia ja inhimillistä lämpöä ja lisätä yhteiskunnallista oíkeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. Juuri sen sanotaan tutkitusti luovan sellaista hyvinvointia, joka säästää sosiaali- ja terveysmenoja. Mutta kukapa yksittäisessä yhdistyksessä anomuspapereiden parissa puurtava osaisi sen muuttaa numeroiksi?
Nykyinen hallitus ei edistä kansalaisyhteiskuntaa. Näyttää siltä, että meneillään on ideologinen puhdistus säästöjen nimissä. Esimerkiksi meille tärkeä rauhantyö on nyt leikkurin uhri. Rauhanjärjestöt antavat juuri tänä aikana tietoa, toivoa ja uutta näkökulmaa synkkään aikaamme, mutta hallitus leikkaa niidenkin avustuksia ankarasti. Myös lasten ja nuorten ympäristökasvatusta jo pitkään onnistuneesti hoitaneelta järjestöltä lopetetaan avustus kokonaan. Valtion budjetissa näiden järjestöjen avustukset ovat niin pieniä summia, että kuuluisa velkalaiva ei niistä uppoaisi.
Teksti: Juhani Lilja
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.
