Työpaikkojen rauhantoimikunta: Jäljet jotka jätämme

Vuonna 1999 taiteilija Kika Hammar teki rauhankulkueeseen mainoksen ja kirjoitti siihen kysymyksen ”Mihin katoavat kukat, kun NATO pommittaa sodan pois?” Tuolloin Nato oli pudottanut pommeja Jugoslaviaan osana Kosovon sotaa ja nimittänyt sitä ”humanitaariseksi operaatioksi”.

Hammarin kysymys on käynyt monta kertaa mielessä nyt yli 20 vuotta myöhemmin. En hyväksy Venäjän toimia Ukrainassa, niille en löydä minkäänlaista oikeutusta. En kuitenkaan kykene ymmärtämään, kuinka sotilasliitto Natoa voidaan pitää ihmisoikeuksia turvaavana rauhanjärjestönä. Ovatko kaikkien Natoon kuuluvien maiden arvot todella ne, joiden puolella Suomi haluaa olla ja joita asevarustelulla olemme halukkaita turvaamaan? Olen pettynyt etenkin niihin kansanedustajiin, jotka äänestivät liittymisen puolesta ja samanaikaisesti selittelevät somekanavillaan, kuinka joutuivat valitsemaan kahdesta huonosta vähemmän huonon. Miten pyrkimystä päästä osaksi sotilasliittoa ja asevarustelulla haettavaa ratkaisua voi pitää toiseksi huonona vaihtoehtona? Maallikkona mietin, mikä oli heidän mainitsemansa ”vielä huonompi vaihtoehto”.

Jokainen kohtaaminen jättää jäljen, ja nämä jäljet määrittävät sen, minkälaisia ratkaisuja teemme tulevaisuudessa. Venäjällä on suuri väestö, joka on tehokkaasti pyritty eristämään muusta maailmasta. Siellä kasvavat nuoret, jotka ovat tulevaisuuden tekijöitä ja päättäjiä. Onko tämä se kuva, jonka haluamme näille nuorille välittää? Eristämällä tavallisen kansan muusta maailmasta vahvistamme Putinin viestiä omassa maassaan.

Tänään seurasin lapseni jalkapallomatseja turnauksessa. Valtaosin meno oli positiivista ja kentät täynnä intoa puhkuvia lapsia. Yhden jengin tunnelma oli toinen: valmentaja huusi pelien aikana kovaan ääneen lapsille huomioiden lähinnä epäonnistumiset. Valmentajan vieressä seisoivat lasten vanhemmat. He antoivat valmentajan ”tehdä työnsä”, hyväksyivät puuttumatta tai eivät edes havainneet tilanteessa mitään poikkeavaa. Kotona mietin, että kentän tapahtumat olivat kuin kuvaus ”aikuisten leikkikentästä”. Jokainen meistä valitsee lähestymistapansa – lopputulos on sitten sen mukainen. Tuo jengi hävisi kaikki pelinsä. Meillä ei ole varaa antaa rauhan hävitä.

Tanja Pelttari
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan puheenjohtaja.