”Asiointikeikka asiakasperheen kanssa”, luen päiväohjelmasta ja vedän työnantajani logolla varustetun hupparin päälleni. Teen sen varmistaakseni asiallisen kohtelun asiakkaille, mutta myös suojatakseni heitä ja itseäni huutelulta tai häirinnältä liikkuessamme eri paikoissa. Varautumisesta on tullut osa työarkeani. Näin ei saisi olla. Missä vaiheessa yhteiskuntamme on ajautunut tähän pisteeseen ja miksi?
Reissu sujuu hyvin, asiakkaideni kotoutuminen etenee. Nauramme monta kertaa, ihmettelemme ja opimme yhdessä. Meillä ei ole yhteistä kieltä, mutta sehän on vain yksi viestintäkeino. Paluumatkalla perheen pieni lapsi nukahtaa kainalooni bussissa, tulkitsen äidin hymyilevän hyväksyvästi. Tämä reissu on taas ollut yksi niistä hetkistä, jolloin koen työni merkitykselliseksi. Kerran asiakkaani kysyi, miksi päälläni on ”logollinen vaate”. Hän tunnisti logon papereista, joista ei muuta pysty lukemaan ilman lukutaitoa. Selitin jotain epämääräisesti työnantajastani. Jätin sanomatta, että sen avulla asiointimme todennäköisesti sujuisi helpommin ja ilman vieraiden ihmisten huuteluja tai tönimisiä, toimisi kuin suojana meille kaikille. En voinut enkä halunnut kertoa, hän oli saapunut Suomeen vasta edellisellä viikolla.
Kokemukseni palautuivat mieleeni keskustellessani sote-kollegani kanssa. Hän joutuu jatkuvasti olemaan varuillaan ja miettimään omaa toimintaansa. Avoimen rasistinen kohtelu on työpaikan ulkopuolella arkipäivää. Kouluttautunut, pitkän linjan ammattilainen, kantasuomalainen nainen, hiukset peitetty huivilla. ”Käännyin uskontoon ihan ilman miehen olemassaoloa”, hän nauraa. Hän tekee automaattisesti selittäviä lisäyksiä kertoessaan tarinaansa, ”defenssit päällä”, hän kuittaa. Nauruun sekoittuu kuitenkin ripaus surua. Kuinka monta kertaa onkaan kohdannut epäasiallista kohtelua, kun puheeseen tulee kuin huomaamatta lisättyä tarkennuksia omasta uskonnosta, omista valinnoista. Ei, näin ei pitäisi olla. On helppo yleistää, puhua, kirjoittaa tai tehdä päätöksiä, jos niiden vaikutukset kohdistuvat ihmisiin, joihin ei ole henkilökohtaisella tasolla minkäänlaista yhteyttä saati että olisi kokemus siitä, miltä päätökset tuntuvat.
Keskustelumme lopuksi toteamme, että viimeisen vuoden aikana on ollut entistä välttämättömämpää rajata uutisoinnin, juttujen ja somekirjoittelun seuraamista. En tee niin sulkeakseni silmiä ja korvia tapahtumilta, vaan suojatakseni omaa mieltäni ja turvallisuuden tunnetta ja vaaliakseni toivoa. Tarvitsen ne voidakseni toimia arjessani.
P.S. Työpaikkojen rauhantoimikunnan Ay-väen rauhanpäivät järjestetään 2. marraskuuta Vantaalla. Merkkaa kalenteriisi!
Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimkunnan puheenjohtaja.
