Synnyin Suomeen, joka räpiköi irti toisesta maailmansodasta. Lapissa vielä taisteltiin, kun vietin ensimmäistä jouluani.

1900-luvun jälkimmäinen puolisko oli suuren jälleenrakennuksen ja optimismin aikaa. Hyvinvointivaltion rakentaminen alkoi. Kansallinen yksimielisyys sen toteuttamisesta oli suurempi kuin puoluepolitiikan ajoittainen kuohunta. Usko edistykseen ja järkiperäiseen päätöksentekoon oli vahva.

Kun ennen äänestettiin vaaleissa, ääni meni sille puolueelle, jonka katsottiin parhaiten edistävän omaa ja yhteistä etua. Tietoa saatiin sanomalehdistä, joita työläisperheeseenkin saattoi tulla useita. Radio ja myöhemmin televisio toivat eri puolueiden näkemykset jokaiseen kotiin. Tärkeintä puoluekannan muotoutumisessa oli kuitenkin oma yhteiskuntaluokka, työpaikka ja lähipiiri. Politiikasta väiteltiin välillä kiivaastikin, mutta päämäärä oli sama.

Nyt on toisin. Sanomalehdet eivät enää rapise aamukahvipöydissä, ja televisiossa riittää kanavia, joihin vaihtaa, jos A-studio kyllästyttää. Tietoa hankitaan suoraan omalta yksityiseltä ruudulta. Sosiaalisen median kanavilla seurustellaan samanmielisten kanssa. Ja mitä innokkaammin uppoaa johonkin aatteeseen, sitä enemmän algoritmi sitä tarjoaa. Tietojen testaaminen esimerkiksi omassa perheessä, koulussa tai työpaikalla jää tekemättä. Syntyy kuplia, joissa hämärtyy oma ja yhteinen etu, tilalle tulee jonkun toisen etu.

Monipuolinen tieto ei ole enää valttia. Koulutus tähtää tehokkuuteen, halutaan nopeasti työntekijöitä talouden palvelukseen. Peruskoulussa yhteiskuntaoppi ja historia ovat kärsineet, kun luonnontieteiden painottamisen uskotaan olevan ratkaisu tuottavuuden kasvattamiseen. Ympärilleen katsova yleissivistys voi kuitenkin olla tärkein pääoma, jolla maailmassa pärjätään.

Jotta parlamentaarinen demokratia toimisi, se vaatisi yhteisen näkemyksen ongelmista ja keinoista, joilla ne ratkaistaan. Demokratia ei toimi, jos äänet on hankittu erilaisia syntipukkeja osoittelemalla. On hyvä osoitus pelottelun voimasta ja algoritmien, että maahanmuuton vastustajat saavat eniten ääniä sieltä, missä maahanmuuttajia ei juuri asu. Mutta kun valtaan päästään, vastassa on oikeitakin ongelmia, joihin pitäisi olla vastaus.

Käytöstavat ja puhetapa ovat toki muuttuneet kaikkialla; epäkunnioittava käytös ja ruma kielenkäyttö alkavat olla ongelma myös eduskunnassa. Vai onko joillakin kansanedustajilla se ongelma, että repussa ei todellakaan ole tarpeeksi eväitä rakentavaan keskusteluun?

Kirjoittaja on Työpaikkojen rauhantoimikunnan sihteeri.