Suomen 18. toukokuuta jättämän Nato-jäsenyyshakemuksen käsittely pysähtyi välittömästi Turkin vastustukseen, mikä näyttää tulleen presidentti Sauli Niinistölle yllätyksenä. Turkki on ollut jo vuosikymmeniä Naton häirikkö ja yrittänyt kaikin keinoin saada muut Nato-maat mukaansa kurdien oikeuksien tukahduttamiseen. Putin-paniikissa Nato-jäsenyyttä ajaneet eivät ottaneet tätä huomioon.
Julkisuudessa on arveltu Turkin käyttävän Suomen ja Ruotsin hakemuksia välineenä saadakseen tahtonsa läpi muissa asioissa, kuten luvan Yhdysvaltojen kongressilta F35-taisteluhävittäjien ostamiseen. Omat tavoitteen saavuttaakseen Turkki käyttää usein hyväkseen Naton sääntöä, että suurissa päätöksissä tarvitaan kaikkien jäsenmaiden yksimielisyys. Päämäärä on sama kuin sen Suomelle ja Ruotsille esittämällä vaatimuslistalla, eli kurdien nujertaminen. Turkin ilmavoimat käyttää koneitaan kurdikohteiden pommittamiseen Turkissa, Irakissa ja Syyriassa.
Turkki jumittaa Naton päätöksiä
Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin itsevaltaiset otteet ja Turkin ongelmat – kuten katastrofaalinen taloustilanne ja poliittiset vangit – tunnetaan Suomessa, samoin maan EU-jäsenyysneuvottelujen jumiutuminen turkkilaisten jääräpäisyyteen.
Turkki ei ole ensimmäistä kertaa jarruttamassa Nato-jäsenten tavoitteita. Useimmat suomalaiset muistavat Yhdysvaltojen hyökkäyksen Irakiin maaliskuussa 2003. George W. Bushin, siis Bush nuoremman, tavoitteena oli hoitaa sota loppuun ennen kesähelteiden alkua – vähän samaan tapaan kuin Putin lähetti omat sotilaansa Ukrainaan suorittamaan nopean operaation. Mutta vuosien saatossa moni suomalainen on unohtanut Irakin miehitystä edeltävän kädenväännön Turkin ja Yhdysvaltojen välillä. Yksi Yhdysvaltojen suurimmista ulkomailla sijaitsevista sotilastukikohdista on Kaakkois-Turkin Adanassa lähellä Irakin rajaa. Turkki ei antanut Yhdysvalloille lupaa lähettää joukkojaan Irakiin Turkin rajan yli, joten se joutui kuljettamaan kalustonsa vesiteitse Adanasta Suezin kanavan kautta Persianlahdelle, mihin kului kallisarvoista viileää kevätaikaa.
Seuraavan kerran Turkki halusi osoittaa mahtiaan vuonna 2009, kun muut Nato-maat halusivat pääsihteeriksi tanskalaisen Anders Fogh Rasmussenin. Tuolloin islamilaisissa maissa kohuttiin tanskalaisen Jyllands Postenin Mohammed-pilakuvista. Turkkia ärsytti myös Kööpenhaminassa toimiva kurdien satelliittitelevisio. Turkki pakotettiin vasta pitkän väännön jälkeen hyväksymään Natoon tanskalainen pääsihteeri.
Vuonna 2019 Nato halusi lisätä jäsenmaidensa Viron, Latvian ja Liettuan turvallisuutta vahvistamalla Puolassa sijaitsevaa tukikohtaa. Se oli Erdoğanille tilaisuus ajaa Natossa omia vaatimuksiaan ja viivästyttää Baltian maiden turvajärjestelyjä useita kuukausia.
Antaako Erdoğan Putinille taustatukea?
Julkisessa keskustelussa ei ole pohdittu Turkin ja Venäjän läheisten välien vaikutusta Turkin päätöksiin. Putin ja Erdoğan ovat kavereita. Suomessa oltiin helpottuneita, ettei idästä lentänyt ohjuksia Nato-hakemuksen jälkeen – mutta onko Erdoğanin jääräpäisyyden taustalla halu antaa Venäjälle aikaa valmistella sen lupaamia sotilaallis-teknisiä toimia Suomea ja Ruotsia vastaan?
Syyriassa Turkki ja Venäjä ovat toimineet yhteistyössä. Turkki hyökkäsi Syyrian kurdialueille syksyllä 2019 välittömästi Donald Trumpin vedettyä amerikkalaiset joukot pois terroristijärjestö Isisin vastaiselta rintamalta. Venäjä antoi Turkille taustatukea ilmapommituksilla. Ennen sitä Putin ja Erdoğan olivat tavanneet Sotšissa. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyden estäminen tai viivästyttäminen saattaakin olla Erdoğanin vastapalvelus Venäjälle kiitokseksi tuesta Syyrian kurdialueiden miehittämisessä.
Yhdysvallat kieltäytyi myymästä Turkille ilmatorjuntajärjestelmää peläten sen tietojen päätyvän venäjäisille, jolloin Erdoğan tilasi Venäjältä S400-järjestelmän. Yhdysvallat on asettanut Turkille ehdoksi tämän ilmatorjuntajärjestelmän tuhoamisen mahdolliselle luvalle ostaa F35-hävittäjiä.
Erdoğanin pääyleisö on kotimaassa
Suomen Nato-keskustelussa painotetaan Putinin Venäjän muodostamaa uhkaa, jota vastaan jäsenyyden toivotaan antavan meille suojaa. Päätös jäsenyydestä ajettiin läpi kovalla kiireellä. Mediassa ei juurikaan analysoitu, millaiseen järjestöön ja kenen seuraan ollaan hakeutumassa. Putinin sijaan saamme nyt opetella toimimaan Erdoğanin kanssa. Putinin toimintaa pidetään arvaamattomana. Erdoğan on hänen vastakohtansa, hänen toiminnallaan on selvä kaava: päätavoite on kurdien nujertaminen niin kotimaassa kuin Syyriassa. Vaatimukset Natossa ovat yksi keino siihen.
Erdoğanilla ei ole ainakaan vielä yhtä suurta diktatuurista valtaa Turkissa kuin Putinilla Venäjällä, mutta molemmat käyttävät yhtä taitavasti uhoa ulkomaita kohtaan kotimaisen kannatuksensa lisäämiseen. Turkissa on vaalit ensi vuonna, ja Erdoğanin suosio on laskenut maan talousvaikeuksien myötä. Kiihkoilemalla Suomea ja Ruotsia vastaan hän esittää vahvaa johtajaa ja lisää omaa suosiotaan.
Vaikka suuret Nato-maat pakottaisivat Turkin hyväksymään Suomen jäsenyyden, Erdoğanin häiriköinti jatkuu muissa asioissa. Hänelle on käynyt samoin kuin Putinille pelätessään vallankaappausta ja gülenistejä, eli Yhdysvalloisssa asuvan Fetullah Gülenin kannattajia. Erdoğanin vainoharhaisuus myös omaa lähipiiriään kohtaan on kasvanut.
Suomalaisten poliitikkojen ja diplomaattien on opeteltava pitämään puolensa Erdoğanin asettamissa haasteissa. Eikä tilanne helpotu, vaikka hän häviäisi seuraavat vaalit. Turkin tasavalta on organisoitu sen perustajan Kemal Atatürkin ajoista lähtien taisteluun sisäistä vihollista, eli kurdeja, vastaan. Turkin tasavalta perustettiin osmani-imperiumin raunioista vuonna 1923. Samaan aikaan kun uuden tasavallan perustuslakia laadittiin, sen armeija taisteli Sheikhi Saidin johtamaa kurdikapinaa vastaan. Sen kukistamiseksi laadituista, kenties väliaikaisiksi ajatelluista militaristisista laeista tuli Turkin lainsäädännön pysyvä perusta, joka on estänyt demokratian kehittymistä koko Turkissa, ei vain kurdialueilla.
Nykyään Turkin kurdiliike on niin vahva, ettei armeija pysty nujertamaan sitä sotilaallisesti eikä Erdoğan poliittisesti. Turkki tulee siis jatkossakin hankaloittamaan Naton toimintaa, ellei kurdikysymykseen löydy poliittista ratkaisua.
Teksti: Kristiina Koivunen
Pääkuva: kremlin.ru
