Kulttuurivaikuttaja ja suomenkielisen rockmusiikin keskeisimpiin tekijöihin jo yli neljän vuosikymmenen ajan lukeutunut Hannu ”Tuomari” Nurmio on tunnetusti sanavalmis haastateltava. Tällä kertaa maailmanparantamista koskeva aloituskysymys saa hänet palaamaan nuoruutensa vasemmistolaiseen idealismiin ja sitä seuranneeseen pettymykseen, mutta erittelyn kohteeksi päätyvät myös nykyhetken ilmiöt.

Kiirehtiminen kohti parempaa maailmaa vaikuttaa avaavan aina ja kaikkialla mahdollisuuksia myös idealismin hyväksikäytölle. Hannu Nurmio suositteleekin maailman menosta kiinnostuneille kansalaisvalppautta, jota voinee kuvata asioihin perehtymisen, poliittisen vaikuttamishalun, suhteellisuudentajun ja terveen epäluuloisuuden yhdistelmäksi.

”Mä en ole maailmanparantaja, mutta olen yrittänyt kyllä sitäkin lajityyppiä ja roolia.”

Itseään entiseksi idealistiksi kutsuvan Nurmion mukaan yhteiskunnallisissa asioissa toimivalle nuorisolle on tyypillistä usko siihen, että suuret asiat voidaan muuttaa nopeasti. Kun silmät ja korvat suljetaan kiireen vuoksi epämieluisalta informaatiolta, voidaan päätyä toimintamalleihin, jotka ovat alkuperäisten tavoitteiden vastaisia. Näin Nurmio sanoo kokeneensa seitsemänkymmentäluvun taistolaisuuden, jonka taustat olivat 1960-luvun yleisvasemmistolaisuudessa ja yleisradikaalisuudessa, jossa yritettiin päästä sodan varjoista pois.

Tuomari naurahtaa altistuneensa radikalismille rippikoululeirillä. Keskeisiä 60-luvun muistoja ovat niin Tšekkoslovakian miehityksen vastaiseen protestiin osallistuminen Neuvostoliiton suurlähetystön edessä kuin Vietnamin sodan ja amerikkalaisen imperialismin tuomitseminenkin.

SUKUPOLVIKAPINAA KAIKKIALLA

Huomattava osa nuorisoradikaaleista siirtyi 1960- ja 1970-luvun taitteessa Suomen kommunistisen puolueen Moskova-mielisen vähemmistösiiven eli niin sanottujen taistolaisten leiriin. Tuomari Nurmio kuvaa taustalla vaikuttanutta ilmapiiriä eräänlaiseksi Tšekkoslovakian miehityksen jälkeiseksi sokkitilaksi. Nurmion mukaan yleisvasemmistolaista maailmanparantamista ei koettu enää tarpeeksi tehokkaaksi, vaan siihen haettiin leveämpiä hartioita Moskovasta: ”Siellähän niitä kyllä olikin.”

”Unesta herääminen” on ilmaisu, jolla Nurmio kuvaa 1970-luvun loppupuolella tapahtunutta näkökulman muutostaan. Hän ei koskaan halunnut Suomen muuttuvan osaksi itäblokkia, vaan kuvaa itseään romanttiseksi vallankumoukselliseksi, joka ihaili Majakovskia ja Jeseniniä.

”Vähän niin kuin Milan Kunderan romaanissa idealistinen runoilija, josta tulee systeemin lakeija.”

Nurmio mainitsee hymähtäen, että Majakovskin, Mandelštamin ja Bulgakovin kohtalot selvisivät hänelle vasta myöhemmin. Stalinin virheet nähtiin taistolaispiireissä menneisyytenä, ja niiden korjaamista ja sovittamista korostettiin samalla kun suljettiin silmät Stalinin jälkeisen ajan Neuvostoliiton totalitarismilta.

Pystykorva-sarjassa julkaistu Mark Kurlanskyn teos 1968 – Vuosi joka vavahdutti maailmaa (Like 2008) kuvaa tyhjentävästi, kuinka erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä ja olosuhteissa 60-luvun nuorisoradikalismi syntyi ja kuohahteli: Yhdysvaltojen, Meksikon, Ranskan, Tšekkoslovakian ja Maon Kiinan sisäisen liikehdinnän tärkeimmiksi yhteisiksi nimittäjiksi nousevat sukupolvi ja pyrkimys sodan varjosta nousemiseen.

Tuomarin näkemys tapahtumista on samankaltainen: ”Se oli sukupolvikapinaa kaikkialla.”

Hän toteaa, että sodan jälkeen kaikkialla Euroopassa nousivat vasemmistolaiset puolueet, joita pidettiin silloin rauhan asialla olevina ja jotka silloin sulkivat myös silmänsä Itä-Euroopan kehitykseltä ja stalinismilta.

”Tämä on tavallaan ymmärrettävää sitä sodan taustaa vasten. Fasismi oli kuitenkin se kaikkein suurin mörkö ja itse sodan aloittaja.”

Hyvät tarkoitukset näyttivät kuitenkin muuttuvan tueksi järjestelmälle, jota Tuomari Nurmio vertaa paavin inkvisitioon: ”Paavi oli tällä kertaa vain Moskovassa. Revisionistit olivat kerettiläisiä ja kidutuskammiot olivat olemassa.”

ASIALLISIA TEEMOJA MUTTA YKSI SUURI VIRHE

Tuomari Nurmio kuvailee jääneensä aika lailla tyhjän päällä havahduttuaan siihen, millaiseen systeemiin oli mennyt mukaan. Hän toteaa kuitenkin, että ilmiö on nähtävä omaa taustaansa vasten.

”Oma perheeni oli sellainen, jonka sota oikeastaan tuhosi. Uusi sota Neuvostoliiton kanssa tuntui kaikkein pahimmalta painajaiselta, joka ei saa enää toistua, ja sitähän se joka tapauksessa onkin.”

Nurmio palaa vasemmistoidealismistaan luopumiseen – joka oli yhdenlainen sukupolvikokemus sekin – ja kutsuu sitä omiin harhoihinsa pettymiseksi. Hän toteaa, että koko vasemmistolainen liike, tai edes koko taistolaisuuskaan, ei ollut läpimätä, vaan siinä oli ”asiallisia teemoja vaikka kuinka paljon”, mutta luisuminen totalitaristisen hallinnon tukijaksi oli käytännössä anteeksiantamaton virhe.

”En halua korostaa sitä, mikä taistolaisuudessa oli hyvää, koska se tarkoittaisi sitä, että halutaan pehmentää sitä suurta virhettä, mikä siinä tehtiin.”

Pettymys taistolaisliikkeeseen maailmaa parantavana voimana jätti jälkeensä paitsi onton olon, myös vaikeuden suuntautua poliittisesti. Samalla ymmärrys maailman epäkohdista ei kadonnut mihinkään. Jäljelle jäi maailmantuska, joka on Nurmion mukaan hyödytön ja vahingollinen tunne: Trumpista voidaan puhua ja kirjoittaa täällä, mutta vaikutusmahdollisuuksia hänen tekemisiinsä ei ole edes merkittävimmillä suomalaispolitiitikoilla.

Politiikalle selän kääntämisen tai maailmantuskassa vellomisen asemesta Tuomari Nurmio puhuu kansalaisyhteiskunnan, riittävän valistuneiden ja tietoisten ihmisten sekä edustuksellisen demokratian ja äänestämisen puolesta. Olennaisista asioista selvillä pysyminen, medialukutaito ja maltti näyttäisivät kuuluvan Nurmion hahmottelemaan kansalaisvalppauden käsitteeseen.

KANSALAISVALPPAUTTA MUSIIKISSA

Musiikintekijänä Tuomari Nurmio on kavahtanut pakonomaisuutta kaikissa muodoissaan. Hänen ensimmäisten levytystensä ilmestyessä kantaaottavuus oli punk-liikkeen myötä vahvasti tapetilla, mutta Tuomarin lauluja oli humaaneista pohjavirroistaan huolimatta vaikea pelkistää simppeleiksi iskulauseiksi.

Toisaalta Nurmio ei aikaillut kommentoidessaan George W. Bushin aloittamaa Irakin sotaa vuonna 2003 singlellään Arabian kuu, vaikka kantaaottavuus oli muuttunut suomalaisessa viihdeteollisuudessa perin epämuodikkaaksi. Myöhemmin hän on käyttänyt biisinkirjoituskynänsä koko terävyyttä muun muassa Putinin voimapolitiikan kommentointiin.

Maailmanparannus-termiä Nurmio ei halua kytkeä Arabian kuuhunkaan. ”Se on nimenomaan kansalaisvalppautta.”

Nurmio korostaa musiikin ehdoilla toimimista. Kaikki hänen poliittishenkiset biisinsä ovat spontaanisti syntyneitä.

Teksti Raimo Pesonen
Kuva Piikkikasvi